aiheesta keskustelivat Irmeli Hautamäki, joka on parhaillaan vierailevana tutkijana UC Berkeleyssa ja Sirpa Jokinen, joka teki MFA tutkinnon San Francisco Art Institutessa 1997 – 1999.
1. kysymys: Sirpa Jokinen: – Irmeli, haluaisin aluksi kysyä sinulta,
koska olet pitkään seurannut Helsingin taidekenttää ja kirjoittanut siitä
Taide –lehdessä ja nyt Mustekalan päätoimittajana, miten taiteesta kirjoittaminen
on erilaista, mikä on sen status San Franciscon alueella, jossa olet asunut jo muutaman vuoden ajan?
Irmeli Hautamäki: – Jos vertaa San Franciscon alueen
taidekirjoittelua Helsinkiin, niin erot ovat
huomattavat. Bay Arean pääsanomalehti San
Francisco Chronicle julkaisee taidekritiikkiä noin kerran, pari
kuussa, mutta silloin näyttävästi. Kulttuuriliitteen etusivu sekä takasivu ovat silloin varatut taidearvosteluille, jotka ovat perusteellisia ja niin pitkiä kuin tarve vaatii. Kuvat ovat myös näyttäviä.
Kirjoitukset ovat varsin asiantuntevia ja kieli on
taidediskurssin omaa kieltä. Asioita ei yritetä
tehdä väkisin helpommiksi. Chroniclessa periaate näyttää
olevan ’harvemmin mutta hyvää’. San Franciscon
alueella (väkiluku yhteensä noin 6 miljoonaa) asuu lukutaitoista ja vaativaa väkeä, onhan täällä kolmekin huippuyliopistoa: Stanford, UC Berkeley ja UC San Francisco.
Tälle yleisölle täytyy siis tarjota todella korkeatasoisia artikkeleita, mielipiteet ja kliseet eivät kelpaa. Lisäksi alueella ilmestyy monia laadukkaita ilmaisjakelulehtiä, kuten poliittisesti hyvinkin radikaali San Francisco Guardian ja East Bay Express. Erityisesti Guardian panostaa arvosteluihin: koko lehti on täynnä perusteellisia kirja-, elokuva-, teatteri-, musiikki- ja taidearvosteluita.
Kaupunkilehdet listaavat tapahtuma kalentereissaan myös
taidenäyttelyt. Helsingin kaupunkilehdistä
taidearvosteluja ei kai enää löydä, tuskin
kirja-arvostelujakaan. Itse kirjoittelin City -lehteen
taidearvosteluja 80-luvun lopussa ja se oli hauskaa
niin kauan kuin sitä kesti!
san francisco
2. kysymys: Sirpa Jokinen: – Vastauksessasi jäi mieleeni resonoimaan ’asioita ei yritetä tehdä väkisin helpommaksi’. Luin joku aika sitten valokuvaaja
ystäväni Alice Shawn näyttelykritiikin San Franciscolaisesta
päivälehdestä. Tämä sinänsä melko lyhyt teksti
oli todella tehokas: siinä kriitikko osoitti tuntevansa Alice Shawn tuotannon alusta tähän päivään, osoitti myös tuntevansa yleisen valokuvataiteen
historian sekä myös kiinnostavalla tavalla käytti
Hannah Arendtin taideteoksen määritelmää. Minusta tämä pieni kirjoitus oli inspiroiva, vaikka en ollut nähnyt koko näyttelyä, olenhan toisella puolella maapalloa. Halusin heti ottaa hyllystä Hannah Arendtin kirjan ja alkaa tutkia sitä.
Väitöskirjassasi vuodelta 1995, joka käsittelee
Marcel Duchampia käytät mm.
Lacanin psykoanalyyttista teoriaa. Minusta tuntuu, että Suomessa ainakin
yliopistossa tehdään kiinnostavia tulkintoja
taideteoksista, mutta ne jäävät sinne oman piirinsä tutkittaviksi.
Irmeli Hautamäki: – Näin myös tuon Alice Shawn näyttelyn ja luin
arvostelunkin, joka sijoitti Shawn työt suomalaiseen
päivälehtikritiikkiin nähden harvinaisella tavalla filosofiseen kontekstiin viittaamalla Arendtiin. Tässä näyttelyssähän Alice Shaw rinnasti
itsensä (valkoihoinen, keski-ikäinen, maskuliininen
nainen) omaan vastakohtaansa: mustaan naiselliseen transvestiittiin. Kiinnostavasti ajateltu näkökulma identiteetti teemaan – näin arvostelija näyttelyn
kiteytti. Arendtin mukaan taideteos on nimenomaan ajateltu objekti.
Alice Shaw: Opposite # 1 (2007)
On totta, että Suomessa tunnetaan kyllä teoreettisen tutkimuksen viimeisimmät tai ainakin toiseksi viimeisimmät virtaukset, mutta vain akateemisissa
piireissä. Tyypillistä kyllä, kun väitöskirjani
julkaistiin vuoden 1996 alussa, siitä ilmestyi pieni
maininta Taide -lehdessä. Kirjoittaja ei maininnut
että olin käyttänyt Lacanin teoriaa
Duchamp- tulkinnassani, vaan ihmetteli ainoastaan,
kuinka rohkenen arvostella joitakin tunnettuja
teoreetikkoja. Juuri väittelyni yhteydessä Pariisissa
järjestettiin iso sukupuolista identiteettiä luotaava
näyttely: masculin/feminin, jonka päätähti oli juuri
Duchamp. Kyseinen Taide -lehden toimittaja kuittasi
näyttelyn samassa yhteydessä toteamalla että hän ’ei
pitänyt koko näyttelystä laisinkaan’! En tiedä, onko
tilanne suomalaisessa lehtikirjoittelussa, vieläkään,
yli kymmenen vuoden jälkeen, yhtään parempi.
Alice Shaw
3. kysymys: Sirpa Jokinen: – Mielestäni suomalaisen mentaliteetin alitajunnassa piilee autoratiivisuutta. Esimerkiksi Hesarin artikkelissa, joka kertoo Mäntän
Kuvataideviikkojen tämän vuoden teemasta lukee,… että tarkoitus on ”pilkata
Korkeakulttuurillisten intellektuellien ’oikean’ maun tyranniaa”… Spede Pasanen mainosti Turhapuro elokuvaansa sloganilla ’taatusti kaupallista’, joka nyt Hesarin
kirjoittajan mielestä sopisi Mäntän Kuvataideviikkojen ilmapiirin kuvaamiseen.
Ihmettelen tätä ajatusta ’oikeasta’ mausta. Se viittaa jossain
majailevaan auktoriteettiin, joka päättää oikeasta ja väärästä.
Traditio on selvä auktoriteetti Suomessa esim. maalaustaiteessa. Sen
jatkajia palkitaan. USA:ssa traditiota kunnioitetaan sitä rikkomalla. Pyritään
pääsemään irti ilmiselvistä esikuvista ja luomaan uutta. Suuret amerikkalaiset
auktoriteetit ovat olleet sääntöjen rikkojia ja uutta luovia, esimerkkinä John
Cage.
Minusta suurin ero suomalaisen ja kalifornialaisen keskustelun välillä
on se, että amerikkalaiset nauttivat argumentoinnista ja vastakohtaisuuksien
esiin tulemisista ja niiden setvimisestä. Suomessa vastaan tulee se,
että käsitetään toisen olevan väärässä ja toisen olevan oikeassa. Sitten toinen
osapuoli alkaa kokea olevansa tyrannian uhri. Miten sinä näet nämä kuviot?
Irmeli Hautamäki: – En halua puuttua siihen mitä Suomessa juuri nyt on meneillään, koska en tiedä siitä tarpeeksi. Eli keskitytään vaan tänne San Franciscon alueelle joka on meidän yhteinen asia, ja minun
tekemisiini. Vastaan vain tuohon loppuosaan.
On totta että suomalaisessa ja
amerikkalaisessa keskustelutyylissä on suuria eroja. Täällä UC Berkeleyssa
yliopisto-opiskelijat pannaan heti alkumetreiltä
esim. taidehistoriassa lukemaan erilaisia ja keskenään
kilpailevia käsityksiä. Opiskelijoiden pitää
esseissään pohtia kummankin käsityksen hyvät ja huonot
puolet ja päätyä johonkin lopputulokseen.
Totuutta ei tarjota valmiina. On totta, että ihmiset
myös nauttivat tästä prosessista, jossa asiaa puidaan.
Keskustelut viedään myös yleensä loppuun asti,
kaikessa rauhassa. Suomessa tuntuu joskus, että
keskustelu lopetetaan alkuunsa, kun käsitykset menevät ristiin.
Amerikkalaisten tavalla setviä vastakohtia voi olla joskus huonokin puolensa: nimittäin retoriikka, puhetaito ja suostuttelu ovat tulleet täällä valtavan tärkeiksi. Amerikkalainen sanonta: ” I buy this” on kuvaava. Mutta amerikkalaiset on myös opetettu väittämään vastaan ja he tekevät niin hanakasti.
san francisco
Välikysymys Sirpa Jokinen: – Haluaisin kysyä, mitä tämä sanonta ’I
buy it’ tarkoittaa mielestäsi?
Irmeli Hautamäki: ¬Näkisin että ihminen, joka uskoo hyvällä puhetaidoilla varustettuun henkilöön, ja hyväksyy eli ”ostaa” tämän väitteen sellaisenaan, ottaa väitteen ikään kuin subjektiiviseksi omaisuudekseen, mutta peläten samalla, että se voi kostautua hänelle, koska hän ei ole sitä itse pohtinut eri puolilta.
4. Kysymys: Sirpa Jokinen: – Voisitko kertoa vielä enemmän siitä, mitä kuuluu kalifornialaisen taidekeskustelun retoriikkaan?
Irmeli Hautamäki: – Ollessani UC Berkeleyssa jo toista kertaa vuodesta
2002 alkaen minulle on muodostunut kuva
kalifornialaisen taiteen tutkimuksen luonteesta
suhteessa itärannikon keskusteluun. Itärannikon keskustelua todella leimaa retoriikka eli puhetaito. Tuotetaan tekstejä, jotka ovat yksityiskohdiltaan
todella asiantuntevia ja äärettömän taitavasti rakennettuja, mutta jotka eivät oikeasti väitä kovinkaan paljoa. Ne ovat kirjoitusta.
Täällä länsirannikolla asiat ovat toisin. UC
Berkelyssa vaikuttaa taidehistoriassa T.J. Clarkin luoma
sosiaalihistoriallinen koulukunta, joka on aidosti
historiallinen ja esittää oikeita argumentteja
modernin taiteen kehityksestä yrittäen todistaa
väitteet historiallisesti. Iso homma! Itärannikon älyköt, kuten Rosalind Krauss, Yve-Alain Bois ym. lukuisine oppilaineen kunnioittavat suuresti T.J: Clarkia
ja viittaavat tämän kirjoihin, mutta jatkavat omaa
diskurssiaan. Pidän aika huonona kehityksenä sitä että
taiteen tutkimuksesta tulee pelkkää taitavaa
kirjoitusta, jota tehdään oman koulukunnan sisällä.
Sitähän tapahtuu Suomessakin.
Myös psykoanalyyttinen tutkimus on täällä edelleen vahvoilla
Kaja Silvermanin ansiosta. Kun siihen vielä
liitetään vielä vahva gender -poliittinen näkökulma on
tutkijana olo aika vankalla pohjalla.
Sirpa Jokinen: – Sivukysymys, puhutko samasta T. J. Clarkista, joka on 2006
kirjoittanut kirjan “The Sight of Death, an experiment in art writing”? Filosofian opettajani suositteli sitä minulle vahvasti ja näin tämän kirjan Lontoossa useaan otteeseen taidekirjakaupoissa esille nostettuna. En vielä ehtinyt lukea.
Vastaus ja 5. kysymys Irmeli Hautamäki: – Sama mies. Mutta sinähän
kävit San Francisco Art Institutea ja otit siellä psykoanalyyttisen taiteen teorian kursseja. Kerro vähän siitä.
Sirpa Jokinen: – Tein MFA tutkinnon San Francisco Art Instituutissa 1997-1999. Menin sinne maalausta opiskelemaan, mutta kun huomasin kurssiohjelmasta, että
siellä voi opiskella myös mm. psykoanalyysin teoriaa päätin kokeilla. Opettaja
oli ranskalainen Francette Pacteau, jonka opetustyyli oli hyvin
epäamerikkalainen, hän piti pitkiä luentoja. Hänen miehensä käsitetaiteilija Victor
Burgin, joka tuolloin oli professorina Santa Cruzin yliopistossa History of
Consciousness -laitoksella kävi keskustelemassa ja myös pitämässä luentoja
meille. Hän toi myös vieraina omia opiskelijoitaan Santa Cruzista pitämään
esityksiä psykoanalyysin teorian soveltamisesta. He tietenkin myös tunsivat Kaja
Silvermannin. Sain siellä perusteet ranskalaisen psykoanalyysin teoriaan. San Francisco Art Institute oli vielä 90-luvulla
oli yksi USA:n parhaista, kymmenen parhaan taidekoulun joukossa. Nykyään se on kokeellisen elokuvan ja käsitetaiteen koulu etupäässä.
Minusta siellä oli kiinnostavaa, miten taiteilija ja akateeminen tutkija
saattoivat siellä sulassa sovussa saman pöydän ääressä tutkia
filosofiaa. Se oli mahdollista, koska molemmat ymmärsivät oman roolinsa ja suhtautuivat kunnioittavasti metodeihin, jotka erosivat omista käyttämistään.
Esimerkiksi Doug Hallin kurssilla taiteilija saattoi puhua siitä, miten hän oli
ymmärtänyt Kantin käsityksen tilasta ja miten hän oli omassa teoksessaan
käyttänyt tätä. Akateeminen filosofian tutkija, joka oli kutsuttu vierailijaksi
Berkeleystä, pyöritteli päätään vieressä ja kommentoi.
san francisco bay bridge
6. kysymys: Sirpa Jokinen: – Olet ollut vierailevana tutkijana Berkeleyn yliopistossa, tutkimassa mm. venäläistä avantgardea. Kertoisitko millaista on ollut olla Berkeleyn yliopistolla?
Irmeli Hautamäki: – Edellä jo viittasin siihen että tutkijana
oleminen täällä UC Berkeleyssa on tosi antoisaa. Täällä on saatu
aikaan kulttuuri, jossa poliittinen radikaalisuus,
kriittisyys ja luovuus on yhdistetty sekä tutkimuksessa että opetuksessa.
Kokonaisuus on monien
tekijöiden summa ja siinä käytetään hyväksi synergioita,
joita syntyy eri tieteenalojen leikkauspisteistä.
Esimerkiksi: elokuvatutkimus, taidehistoria, venäjän
kieli, feminismi ja psykoanalyysi saattavat olla
kaikki edustettuina jossakin keskustelutilaisuudessa, josta tulee näin todella antoisa. Eli elokuvatutkija tulee taidehistorioitsijan esitelmätilaisuuteen ja
kommentoi sitä. Tilaisuus saattaa olla journalismi
opiskelijoiden järjestämä, jne.
Täällä myös kunnioitetaan toisten asiantuntemusta,
aivan kuten totesit edellä. Samalla omasta
asiantuntemuksesta, expertise, ollaan tavattoman
tarkkoja. Oma pätevyys rajataan asioihin, joista on
kirjoitettu mieluiten kunnollinen kirja. Suomessa
edellytetään että esim. taidehistorioitsija on
asiantuntija koko tieteenalansa kaikissa kysymyksissä
kivikaudesta uusimpaan taiteeseen.
Luennot ja muut opetustilanteet ovat korkeatasoisia sillä opetukseen panostetaan. Töitä tehdään paljon, opiskelijat
lukevat pari artikkelia jokaista luentoa varten. Joka
paikassa kampuksella näkee lukevia opiskelijoita,
kahviloissa istutaan iltamyöhään laptopien kanssa.
Asenne on että on etuoikeus opiskella Berkeleyssa. Helsingin yliopistokin on erittäin hyvä yliopisto, mutta mitään vastaavaa ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan.
Olen seurannut täällä mannermaisen filosofian ohella
modernin taiteen historian kursseja, joihin Berkeley
on erikoistunut T.J. Clarkin ja hänen kollegojensa ansiosta. Taidetta
lähestytään osana muuta historiaa: ennen muuta
poliittista ja kulttuurihistoriaa aatehistoria mukaan
lukien. Luulin tietäväni ”kaiken” 1900 -luvun
taiteesta, mutta opin joka luennolla jotakin uutta.
Helsingissä vastaavaa kurssia ei ole. On vain Suomen
taiteen historian kurssi, joka esittää mm. 1900-luvun
taideliikkeet kotimaisten taiteilijoiden kautta. Tästä
syntyy aikamoinen perspektiiviharha. Kansallista näkökulmaa painotetaan liikaa.
7. Kysymys. Irmeli Hautamäki: – Sirpa, sinähän olet opettanut Kokkolassa Pohjoismaisessa taidekoulussa psykoanalyyttista taiteen teoriaa.
Kerro, millaisia kokemuksia sinulla siitä on? Opetuskielenähän sinulla on englanti ja oppilaat pääosassa Ruotsista, vai kuinka?
Sirpa Jokinen: – Opetuskielenä minulla on englanti. Oppilaat ovat kaikista pohjoismaista. Muutama vuosi sitten ruotsalaisia opiskelijoita oli eniten, mutta nyt kun Ruotsissa tehtiin muutos opintolainan saantiehtoihin, suomalaiset opiskelijat ovat enemmistönä. Myös opettajat tulevat kaikista pohjoismaista, myös muista Euroopan maista. Englannista on tullut mielenkiintoisia opettajia.
Aloin opettaa Pohjoismaisessa taidekoulussa tultuani Kaliforniasta.
Halusin jakaa tätä kokemustani, että taiteilijakin voi olla mukana
tutkimassa ja opiskelemassa teoriaa, vaikka ei olekaan akateeminen. On vain oltava tietoinen omien tietojensa rajoista, taiteilijahan on spesialisti kuvallisessa kielessä, eikä usein ole mahdollista olla samanaikaisesti valtavan laaja-alainen
vaikka filosofian tuntemuksessa. Teoriaopetuksessani yritän olla tarkka
siitä, että puhun vain asioista, jotka todella tunnen.
Taiteilijan tehtävähän on tehdä taidetta, luoda oma filosofia,
joten ei jää niin paljon aikaa esim. Kantin filosofian tutkimiseen. On olemassa
alue, jolla taiteilija ja akateeminen tutkija voivat kohdata, jos molemmat ymmärtävät omat roolinsa. Minusta taiteilijaa ei voi arvioida akateemisin
perustein, pahinta olisi taide, joka illustroisi teoriaa.
Suurimmalle osalle taiteilijoista teorian opiskelu on mielenkiinnotonta. Kuitenkin jotkut taiteilijat voivat olla huippu
kiinnostavia kirjoittajina. Tällaisen taiteilijan kirjoittaminen liittyy hänen tekemäänsä taiteeseen ja on kiinnostavaa, koska taiteilija siinä joutuu luomaan myös kielen uudelleen. Kuva tai ääni ei käänny yksiselitteisesti sanoiksi. Samalla he voivat olla asiantuntijoita teoriassa, jota heille merkitykselliset ajattelijat ovat tehneet.
Minusta tuntuu että teorian tutkiminen kuuluu mediataiteeseen helpommin kuin maalaustaiteeseen. Teoriaopetuksessani pidän esikuvinani Robert
Smithsonin, John Cagen ja Karen Finleyn kaltaisia taiteilijoita, jotka myös kirjoittivat. Teen myös projekteja oppilaiden kanssa käyttäen liikkuvaa kuvaa, ääntä ja oikeastaan rajoittamattoman erilaisia materiaaleja.
Kommentti ja 8. kysymys: Irmeli Hautamäki: – Aivan, olen samaa mieltä siitä että taiteilijoilla voi olla joissakin tapauksissa kiinnostavaa ajattelua. Venäläiset avantgardistit, joita täällä olen tutkinut, olivat esimerkki siitä, Duchamp samoin. He todella ovat luoneet omaa filosofiaa. Taiteilijalla on kuitenkin oma rationaliteettinsa, joka ei ole sama kuin tutkijan. Duchampille esim. Aristoteleen kolmannen poissuljetun laki (joka kieltää loogisen ristiriidan) oli käypä lähtökohta, tutkijalle se mahdottomuus! Eli kun tulkitsee tieteen piiristä tulevana tutkijana taiteilijoiden kirjoituksia, on otettava huomioon tämä rationaalisuus kriteereiden erilaisuus. Siinä on haastetta! Tutkijana ei voi mennä mestaroimaan taiteilijaa ja sanoa, ettei tuolla tavoin voi ajatella. Taidehistoriassa näkee aika harvoin, että taiteilijoiden kirjoituksia otetaan vakavasti, edes silloin kun kirjoittajina ovat kovat nimet: Kandinsky, Malevich, Klee tai edes Duchamp, jotka todella ovat luoneet jotakin uutta.
san francisco muni
9. kysymys: Irmeli Hautamäki: – Lyhyesti, mitä pidät arvokkaana Smithsonin, Cagen ja Finleyn ajattelussa?
Sirpa Jokinen: – Mainitsemiesi taiteilijoiden kirjoitukset ovat yhteydessä heidän
teoksiinsa ja ovat pohdintoja taiteellisista prosesseista.
Nämä kirjoitukset eivät pyri olemaan itsenäisiä aukottomia
todisteluja. Kuten Smithson kirjoittaa Non-Site teoriansa lopussa (teksti
hänen tekemiensä galleria installaatioiden yhteyteen 1968 sanoo): ”This little
theory is tentative and could be abandoned at any time. Theories like things are
also abandoned. That theories are eternal is doubtful. Vanished theories
compose the strata of many forgotten books.”
Kiinnostava taiteilija-kirjoitus tänä kesänä on mielestäni
Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän tekemä kirje Anttolan kesänäyttelyssä. He aloittavat sen lauseella: ”Tämä ei ole taidetta”. Se käsittelee lainsäädäntöä,
jonka perusteella Helena Hietanen ei saa tehdä taidetta edes yhdessä
miehensä kanssa. Tilanne liittyy sairauteen ja sosiaaliturvaan.
Viimeinen 10. kysymys: Irmeli Hautamäki: – Mitä ajattelet ns. taiteellisesta tutkimuksesta, jota Suomessa nykyisin harjoitetaan? Käsiini on sattunut pari sellaista ja ainakaan toinen niistä ei tuonut esiin taiteilijan omaa ajattelua, joka olisi syntynyt hänen työskentelynsä pohjalta, vaan ainoastaan referoi tunnettua akateemista esikuvaa, mutta olennaisesti laimentaen tämän ajattelua.
Sirpa Jokinen: – Ihmettelen, miksi taiteilija haluaisi mennä mukaan väitöskirjan
tekoon. Toisaalta ymmärrän sen, sillä se takaa arvostuksen ja taloudellisen
mahdollisuuden taiteilijan kirjoittamiselle. Pääsee mukaan turvalliseen ja valmiiksi järjestettyyn ohjelmaan. Jos tällaiseen menee mukaan, niin
silloin kai on oikeutettua arvioida tutkimusta akateemisin perustein.
Kiinnostavimmat taiteilijoiden tekemät kirjoitukset ovat syntyneet tällaisen systeemin ulkopuolella. Suosittelen esimerkiksi Karen Finleyn kirjaa A Different Kind Of Intimacy.