Tein vuoden alussa taiteellisen lopputyöni dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Koronapandemia oli silloin vaiheessa, jolloin kaikenlainen esitystoiminta oli pysäytetty. Toisin on kuitenkin ollut teatterikouluissa: esitysten tekemistä, eli opiskelua, on jatkettu kuten ennenkin. Yleisöjä vain ei ole otettu näytöksiin.
En ole koskaan oppinut pitämään oikeaa työpäiväkirjaa, joten kirjoitin jälkikäteen muistinvaraisesti asioista, joita ajattelin tänä outona keväänä yleisön ja esityksen tekemisen suhteesta. Toimin prosessissa kirjoittajana ja ohjaajana, ja työryhmässämme oli erikseen dramaturgi, mutta ajattelen dramaturgisen näkökulman silti olevan mukana jokaisessa työroolissani.
1.
Tekstin lopullinen versio valmistuu. Olen kirjoittanut sitä kaksi vuotta, alkanut suunnitella ehkäpä jo kolme vuotta sitten. Kirjoitusprosessissa minulle muotoutui tavoitteeksi kirjoittaa niin, että sanon kaiken mitä tunnen enkä välitä, kuulostanko infantiililta. Mutta juuri tällaista tehtävää toteuttaessa vastaanottoa tuleekin ajatelleeksi enemmän kuin yleensä. Minua jännittää tekstin saattaminen yleisön eteen.
2.
Harjoituskausi työryhmän kanssa alkaa, ja pian myös vahvistuu tieto, että yleisöiltä on pääsy kielletty silloin, kun pitäisi olla meidän esityskautemme. Kielto on ehdoton. Ei opiskelukavereita, ei ystäviä, ei perheenjäseniä, ei produktion ulkopuolisia opettajia, ei harjoituksia tai ennakkonäytöksiä, joihin voisi epävirallisesti salakuljettaa pari tuttua. Vaihtoehtomme ovat yhden esityksen pitäminen muutamalle opettajalle ja lopputyön tarkastajalle tai striimaus.
3.
Seuraa noin viikon kestävä lamaantuminen työryhmän kanssa. Miten tehdä tämä ilman, että se on vain suoritus? Jaksammeko ryhtyä tähän ollenkaan?
4.
Pitäisikö yrittää striimata esitys? En ole teatterikentän uutterasta kehitystyöstä huolimatta nähnyt vielä yhtäkään striimausta, joka ei olisi saanut minua miettimään, miten teatteri onkin niin nolostuttava taiteenlaji. Kurssitoverini ehdotti kerran juomapeliä, jossa katsottaisiin teatteritallenteita ja juotaisiin aina, kun esittävä taide ei toimi tallenteena. Kuvittelen, miten lopputyöstäni tehtäisiin juomapeli.
Mutta juopunut striimiyleisökin olisi yleisö. Päätös on vaikea. On vaikeaa motivoida itsensä ja työryhmä tekemään jotain ilman palkintoa. Normaalisti yleisö on palkinto.
5.
Vai onko se? Joskus olen varmasti ajatellut, että yleisö on rangaistus. Onko meidät nyt vapautettu rangaistuksesta? Omaa työtänsä häpeää aina tavalla tai toisella, ja erityisesti häpeän tuntee, kun yleisö on läsnä. Opintojeni aikana on toistunut hetki, kun piilottelen ensi-illassa katsomon takana tai äänipöydän vieressä, ja yhtäkkiä yleisön läsnäolo saa minut näkemään työni jäljen kuin ensimmäistä kertaa. Jonkin sanavalinnan tai leikkauksen kömpelyys piirtyy yllättäen kirkkaana eteeni, enkä käsitä miten olin niin sokea sille koko harjoituskauden. Yleisö toimii kuin huono dramaturgi, sen pelkkä läsnäolo katsomossa saa tekijän kivuliaan tietoiseksi teoksen heikoista kohdista.
6.
Muistelen, kun päädyimme opiskelukavereideni kanssa saunomaan Jari Sarasvuon luokse. Tarkoituksemme oli keskustella hänen kanssaan kapitalismista osana itse kuratoimaamme kurssia, jolla yritimme perehtyä uusliberalistiseen ajatteluun. Saunakeskustelussa Jari Sarasvuo otti kaikki opetellut maneerinsa käyttöön käännyttääkseen meistä kapitalisteja, mutta olen unohtanut kaiken hänen sanomansa. Sen sijaan mieleeni jäi kirkkaana lause, joka hänen suustaan tuli ohimennen vilvoitellessamme hänen saunansa eteisessä. Hän kyseli meiltä opinnoistamme, tulevaisuudensuunnitelmistamme, ja sitten hän sanoi sen.
”Itse olen siinä iässä että oma elämäni on jo manifestoitunut. Teidän nuorten elämät eivät ole vielä manifestoituneet.”
Sisälläni aukesi depressiivinen musta aukko, joka nieli kaiken energian ja elämänilon ja luovuuden sisäänsä, kun kuulin tuon lauseen. Ajatus lannistaa minua edelleen. Helvetissäni olisi aforismitauluja, joissa lukisi tuo lause ”live love laughin” sijaan.
Elää elämäänsä kuin siitä tulisi manifesti. Olla dramaturgi elämälleen. En halua, että elämäni manifestoituu ikinä mitenkään kenellekään.
7.
Se, että tekee lopputyön vain opiskelun vuoksi, ilman että kukaan näkee lopputulosta, on täysin vastoin tällaista manifesti-ajattelua.
Ehkä Sarasvuon ohimennen sanottu kommentti murensi minut sisältä siksi, että se vastasi sitä, miltä opintoni tai tuleva ammattini taiteilijana pahimmillaan tuntuvat. Taiteilijan on oltava näkyvä, jos haluaa olla ikinä mitään, kai. Niin ainakin pelkään. En jaksaisi sellaista.
Ehkä lopputyö ilman yleisöä onkin mahdollisuus vapautua sarasvuolaisesta kirouksesta.
8.
Mutta silti, tehdä esitys, jota kukaan ei näe. Miksi vaivautua? ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve” tai jotain. Olenko itsekeskeinen, haluanko vain tulla nähdyksi, haluanko olla valokeilassa, haluanko että yleisö on jalkojeni juuressa ja pitää minun ajatuksiani jumalallisina, tai provosoituu ja lähtee pois niin että jään teatterihistoriaan? Ihan varmasti.
Tarvitsenko minä yleisöä enemmän kuin se tarvitsee mitään, mitä pystyisin antamaan?
Jotkut teatterintekijät kertovat ajattelevansa, että esitys on lahja yleisölle. Se kuulostaa jalolta. Yritän ajatella asiaa siten. Olen valmistanut yleisölle lahjan, mutta nyt en voi antaa sitä heille. Mieleeni tulee se Kasvoton-hahmo Miyazakin Henkien kätkemä -elokuvasta, kun se yrittää hyväntahtoisesti tarjota kultakimpaleita päähenkilölle, joka ei ole niistä kovin kiinnostunut.
9.
Ajattelen kaikkia niitä esityksiä, tai mitä tahansa taidetta, jota ei koskaan kukaan näe, oli pandemia tai ei. Taidemaalari Hilma af Klintin maalaukset olivat vuosikymmeniä suljettujen ovien takana. Sellaisia ovia on varmaan maailma täynnä. Onko sillä mitään väliä? Pitäisikö huolehtia piilossa olevasta taiteesta, vaikkei se koskaan saavuttaisi yleisöä, samalla tavalla kuin luonnon monimuotoisuutta pitäisi vaalia myös irrallaan sen viihdearvosta ihmisille? Jos jossain kuolee sukupuuttoon laji, jota ihminen ei ole ehtinyt edes nimetä lajiksi, eikö se silti ole menetys? Onko piiloon jäävällä taiteella merkitystä?
Ja sitten vielä jotain kesken jääviä ajatuksia siitä, miten on olemassa suuri joukko niitä, jotka eivät koskaan päässeet edes tekemään taidettaan.
10.
Kuten monelle käy teatteriopintojen aikana, minullekin kehittyi jossain vaiheessa kyyninen ja kyllästynyt suhde teatteriin ja varsinkin johonkin, mitä kutsutaan ”teatterin taiaksi”. Vihaan kaikenlaisia improhassutteluja ja yleisön osallistamista ja teatterilaisten kuvitelmia omasta empaattisuudestaan ja humaaniudestaan, ja niin edelleen.
Mutta nyt löydänkin itsestäni teatterin puolustajan. Yllätän itseni puhumasta esityksistä ”läsnäolon taiteena” ja muita kliseitä. Janoan kohtaamista yleisön kanssa. Haluan yleisön ruumiineen samaan tilaan kanssamme. On jotenkin hellyyttävää, miten tärkeäksi ajatus yleisön läsnäolosta muuttuu.
11.
Muut työryhmässä ovat samaa mieltä, ja päätämme tehdä esityksen, joka esitetään kerran opettajille. Haaveilemme sen saavan yleisön joskus sitten tulevaisuudessa. Tuntuu erikoiselta, että yleisöstä on muuttunut meille haavekuva. Yleisön katse, oli se sitten rakastava tai inhoa täynnä tai välinpitämätön, tuntuu korjaavalta.
Yritän asennoitua tulossa olevaan yhteen esitykseen ja sitä katsomaan saapuvaan yleisöön. Epäilen, onko se taideteos ensinkään, jos sen tarkoitus on vain tarkistaa, suoriudummeko työstä hyväksyttävästi ja voiko minut kelpuuttaa teatteritaiteen maisteriksi. Jokainen vastaanottaja on tärkeä, jeesustelen itselleni, mutta en kykene suhtautumaan pieneen, lopputyöhöni saapuvaan yleisöön yleisönä – heidän tehtävänsä on arvioida teos, joten heihin keskittyminen tuntuu samalta kuin tekisin teosta ainoastaan kriitikkoa silmällä pitäen, ja aivoni menevät sellaisesta lukkoon, ja nyt pitäisi olla luova. On helpompaa ajatella, että yleisöä ei tule, ja teemme teoksen itsellemme tai talteen.
12.
Ehkä nyt voi olla vapaa. Taiteen tekeminen on jopa kouluaikana tasapainoilua kilpailun, tulospaineiden ja taiteen tekemisen keskellä. Olisiko meillä vihdoin rauha keskittyä teoksen tekemiseen ilman ulkopuolista painetta, kokeilla jotain järjetöntä, ottaa riskejä, kun yleisö ei koskaan saapuisi todistamaan epäonnistumista?
Niin sitä luulisi, mutta tapahtuu kuten aina, kun aloittaa teoksen tekemisen ja miettii, ”voin tehdä ihan mitä vaan”, ja siitä seuraakin lamaantuminen, ei keksi yhtään mitään. Jostain syystä loputon vapaus (joka on joka tapauksessa aina korkeintaan näennäistä) ei tue luovuutta, vaan ennemminkin rajaaminen (näinä aikoina pakko lisätä: tämä sääntö taiteen tekemisestä EI päde rahaan – puute ei tue luovuutta vaan ainoastaan rajoittaa sitä). Yleisö on minulle yleensä luovuutta ruokkiva rajoite, tieto siitä että sekoiluni lopulta tulee altistumaan toisten katseelle. Tietysti vastaanoton huomioiminen voi myös lamaannuttaa, jos pohtii liikaa, mitä toiset tästä ajattelevat – uskon että dramaturgista ammattitaitoa on pystyä tekemään valintoja tietoisena tästä kaikesta.
13.
Havainto: ajattelen dramaturgiaa aina jotakuta varten. Jotta voisi tehdä esitystä, minulla on oltava ajatus vastaanottajasta. Dramaturginen ajattelu on minulle paljolti vastaanottamisen ajattelua: Toimivimman järjestyksen etsimistä katsojan / kokijan kannalta. Kun teen esitystä tai kirjoitan tekstiä, yritän päästä käsiksi siihen, millaista on nähdä teos, kun ei tiedä vielä mitään siitä. Mitä kertoa seuraavaksi, miten järjestää elementit tilaan, miten annostella tietoa ja vaikutelmia ensikatseelle. Haastavinta on saada etäisyys omaan, vuosiakin valmisteltuun työhön, ja kuvitella katsojan vaikutelmaa.
14.
Kuulin joskus, että Teatterikorkeakoulu on tuotantojen ja ensi-iltojen määrän perusteella Suomen suurin teatteri. Uskon sen, sillä koulun ohella kyseessä on suuri teatterikoneisto puvustoineen, tarpeistoineen, studioineen, verstaineen ja niin edelleen. Rakennus on opettajien ja opiskelijoiden lisäksi täynnä myös opetusteatterin henkilökuntaa, jonka tehtävä on auttaa opiskelijoita valmistamaan esityksiä. Koko tämä koneisto on opiskelijoiden käytettävissä myös pandemian aikana. Sen ajattelemisesta tulee eksistentiaalinen kriisi. Mitä varten tämä kaikki tehdään, jos kukaan ei näe…
15.
Koulun käytävät ovat tyhjemmät kuin yleensä, mutta tiedän että muissakin studioissa valmistetaan esityksiä. Niitä ei vain pääse koskaan näkemään. Koko syksy ja kevät aavemaisia näytöksiä tyhjille katsomoille. Kuvitelkaa: On kirjoitettu luonnoksia, aihioita, kokeiluja, kohtauksia, vuorosanoja, mietitty kokonaisuutta ja representaatioita ja kieltä ja rytmiä ja teemoja ja tilanteita ja jännitteitä. Pohdittu hahmojen rakentumista ja päämääriä ja suhteita tai kokeiltu sataa erilaista tapaa liikkua tilassa, rakennettu pienoismalleja, luonnosteltu ja kirjoitettu ja keskusteltu ja kiistelty ja ideoitu, porattu ja vasaroitu ja tuettu ja niitattu ja sahattu, noustu a-tikkailla katonrajaan kiinnittämään ja irrottamaan valaisimia, laitettu tuhansia nuppineuloja kankaisiin ja sitten irrotettu ne, otettu mittanauhoilla mittoja, kierretty rautakauppoja ja verkkokauppoja ja kierrätyskeskuksia. Lasken, että olen lähettänyt lopputyöhöni liittyen 114 sähköpostia kuluneen puolen vuoden aikana. Budjetteja, kuitteja, excel-taulukoita, viestiketjuja, emoji-yhdistelmiä, puheluita –
Kelle tätä oikein kirjoitan? Yritänkö kuulostaa ahkeralta?
Yhden esityksen saattaminen yleisön eteen vaatii niin monta työvaihetta ja monen ihmisen työskentelyä niin monenlaisten materiaalien kanssa, että kun alan purkaa esitysprosesseja osasiinsa puolihuolimattomasti, syntyy vain jonkinlainen yksinkertaistava, lastenkirjamainen kuva siitä, miten esityksiä tehdään. Todellisuudessa on niin paljon kaikkea muuta, kommunikaation väleissä, harjoitussalin tunnelmissa, varhaisissa luonnoksissa, kehojen liikkeissä tapahtuvaa. Huomaan törmääväni samanlaiseen seinään, kuin sukujuhlissa, joissa yritän selittää kysyjälle, mitä minä tarkalleen teen, kun opiskelen dramaturgiaa.
16.
Me elämme jonkinlaista hyper-arkea. Kaikki on niin toisteista, kun on suljettu kotiinsa, ja elämään muodostuu vahingossa rutiineja sellaisellekin, joka on yleensä huono niiden ylläpitämisessä. Yleensä ajatellaan, että taiteilija tarvitsee kurinalaiset rutiinit, mutta alan pelätä tämän monotonian vaikuttavan myös luovaan ajatteluun.
17.
Huomaan nauttivani, kun saan joka päivä matkustaa metrolla teatterikouluun, ja kävellä mustaan saliin maski ja huppu ja kuulokkeet päässäni. En törmää kehenkään koulun aulassa.
18.
Huomaan nauttivani työryhmän kanssa työskentelemisestä. Olen ikävöinyt tätä ja nyt saan tehdä tätä. Työn tekeminen tuntuu rennolta ja keskittyneeltä kun meillä on päämäärä ilman suorituspaineita. Tämä ei tunnu liian tärkeältä. Vai onko minusta tullut välinpitämätön?
19.
Pohdimme tilaratkaisua. Olimme suunnitelleet, että tilaan rakennetaan suuri lava, ja keskeisin tai ainoa elementti olisi esirippu. Esirippu olisi syvän punainen, mielellään samettia, sellainen mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta teatteri. Kukaan ei kuulemma koskaan käytä täällä teatterikoulussa sellaisia, näyttämömestari kertoo. Siksi varastossa ei ole valmiina juuri meille sopivaa esirippua. Vertailemme mallikankaita, pohdimme, laittaisimmeko koko budjettimme täydelliseen kankaaseen, verenpunaiseen samettiin, johon katse sulaa. Ajattelen tohkeissani, miten hieno näky se olisi, kun tyhjän black boxin keskellä hohtaisivat pelkät punaiset verhot.
Kuitenkin tuntuu täysin yhdentekevältä rakentaa tilaan jotakin tarkkaa, jotakin tiettyä, jotakin suunniteltua, jotakin huolellista, jotakin kallista, kun ei ole yleisöä. Miksi käyttää mitään resursseja, kun kyse on vain suorituksesta? Jos työryhmä sekä pari opettajaa ja tarkastajaa saavat esteettistä nautintoa syvänpunaisesta esiripusta, riittääkö se? Kaikki ylimääräinen tuntuu tuhlaukselta, emmekä halua tuhlata.
20.
Taiteilijat aina sanovat: “Jos yksikin ihminen saa teoksestani lohtua/apua/nautintoa/tms., se riittää minulle.” Ehkä en ole sellainen taiteilija. En ole varma, ovatko taiteilijat edes rehellisiä, kun he sanovat niin. Voisiko se riittää?
En ole koskaan ollut pöytälaatikkokirjailija tai sellainen omistautunut taiteilija, joka tekisi taidetta puhtaasta kutsumuksesta ja omaksi huvikseen. Saan jotain aikaiseksi vain ulkoa tulevan paineen alla, enkä oikein edes tiedä, miksi teen tätä. Nyt pitäisi tehdä kokonainen esitys pöytälaatikkoon.
21.
Teatteri katoaa joka tapauksessa, ajattelen. Ehkä nyt olemme tekemisissä esityksen kaikkein keskeisimmän olemuksen kanssa, kun valmistamme esityksen, joka on hävinnyt jo syntyessään: Kukaan ei tule muistamaan sitä, koska ainoat katsojat ovat ylityöllistettyjä opettajia, joiden muistikapasiteetit ovat muutenkin jo täyttyneet yli äyräidensä opiskelijatöistä, ja jotka ovat joka tapauksessa paikalla siksi, että heille maksetaan siitä.
22.
Vaikka esitys jostain syystä tekisi opettajiin lähtemättömän vaikutuksen ja he muistaisivat sen koko loppuelämänsä ajan, jonain päivänä he kuolevat ja viimeinenkin katsojakokemus tästä esityksestä on sitten mennyttä. Me tekijät kuolemme, ja näytelmäteksti drive-tiedostossa hajoaa johonkin bittiavaruuteen yhdentekeviksi merkeiksi, ja käyttämämme tila hajotetaan tai muutetaan muuksi varmasti jo lähitulevaisuudessa, kun Taideyliopisto alkaa vuokrata tilojaan yrityksille, ja meidän käyttämämme esirippu, jollaista kukaan ei koskaan käytä teatterikoulussa, hautautuu loputtomaan teatteritarpeiston pölymereen. Kaikki katoaa. Mitä järkeä on esityksissä ylipäätään, kun ne vain katoavat heti kun ne on tehty, ajattelen. Miksi nähdä kaikki se vaiva. Mutta katoaahan elämäkin… Mitä järkeä on elämässä? Miksi me olemme täällä!?
23.
Näin asfaltilla kuolleen ja puoliksi syödyn oravan seitsemän vuotta sitten ja muistan hyvin sen edelleen. Olen ehkä ainoa, joka kantaa enää mukanaan tietoa, että se orava on joskus ollut olemassa. Aion vaalia sitä.
24.
Esitys valmistuu. Se esitetään kolmelle opettajalle ja kahdelle tarkastajalle. Yllätyn hetken juhlallisuutta. Ennen esityksen alkamista minua jännittää, muitakin kai jännittää, siivoamme takkejamme ja roskiamme pois black boxin laidoilta. Opettajat ja tarkastajat saapuvat tilaan ja tervehdimme, tuntuu että kaikki ovat vähän ymmällään tästä tilanteesta tai sitten se olen vain minä, piilottelen taka-alalla. On hiljaista, esitys alkaa.
25.
Esityksissä on jotain niin kummallista. Vaikka järjestäisi olohuoneessaan tapahtuman, jossa laulaisi sohvatyynyn päällä lapsena tekemänsä pilalaulun, hetkestä muuttuu kohottunut, kunhan sen vain nimeää esitykseksi, sillä on alku ja loppu ja paikalle kutsuu yhdenkin katsojan.
26.
Minulla on esityksen aikana tehtävä, mikä on aina helpottavaa, mutta huomaan silti välillä katselevani katsojien selkiä. Ovatkohan he sittenkin oikea yleisö? Eivätkö he ole? Tarkastajat kirjoittavat muistiinpanoja, he arvioivat näkemäänsä. Yritän nähdä sivuprofiileja, eikä minua edes kiinnosta, pitävätkö he esityksestä. Haluan nähdä mitä vain ilmeitä, olen janoinen kaikenlaisille reaktioille. Heidän kasvojaan peittävät maskit, ja se harmittaa minua. Mitä minä luulen saavani heistä?
Kun tein kandiopintojeni päättötyön, yhteen näytökseen saapui joukko ystäviäni koulun ja teatterin ulkopuolelta, ja he täyttivät pienen katsomon melkein kokonaan. Näytöksen jälkeen näyttelijät kertoivat huolestuneina, että illan yleisö ei varmaankaan ollut ymmärtänyt teostamme, he olivat olleet hiljaisia ja ilmeettömiä, ”takakenoisia”. Jälkikäteen ystäväni puhuivat esityksestä innoissaan ja heillä oli siitä paljon kiinnostavia ajatuksia.
Teatterikorkeakoulussa on käsite “teak-nauru”, joka tarkoittaa sitä, kun opiskelijat menevät katsomaan toistensa esityksiä, joissa he sitten nauravat mahdollisimman kovaäänisesti ja näytösluontoisesti omia tavaramerkkinaurujaan, niin että nauramisen aktissa ei tunnu olevan kyse esityksestä ensinkään eikä edes viihtymisestä, vaan jostain aivan muusta.
27.
Nyt en kuule teak-naurua, se on helpottavaa. Toisaalta ikävöin sitä, kun esitystilaan otetaan puolilaittomasti enemmän katsojia, kuin tilan varsinainen kapasiteetti sallii, ja esiintyjät joutuvat väistelemään eturivissä lattialla istuvien jalkoja.
28.
Aina viimeisen esityksen jälkeen, esityksen hautajaisten jälkeen, olen surullinen. Se kuulostaa mahtipontiselta, mutta on todellinen asia, ja minulle tapahtuu niin joka kerta, ja varmasti kaikille muillekin esityksiä tekeville.
Nyt en oikein tiedä, miten olla. Esitys vain katoaa… ehdin jo kiintyä siihen… Mutta en voi hyvästelläkään sitä, kun toivon sen vielä palaavan. Tälle surulle on pakko olla jokin nimi, jokin oma kategoriansa. Tälle tarvitsisi rituaalin. Emme voi mennä esityksen jälkeen juhlimaan kun kaikki on kiinni, juomme black boxissa kuohuviinilasilliset turvaväleillä ja katselemme televisioruudulta Fireplace 10 hours full HD -videota.
29.
Vai kiinnyinkö lopputuloksen sijaan oikeastaan kaikkeen sitä edeltävään, meidän työryhmämme tapaan toimia yhdessä? Pidän siitä, kun dramaturgisessa prosessissa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen yksityiskohta voi heilauttaa kokonaisuuden ylösalaisin, ajattelu on hetken ajan niin yhteistä. En jaksaisi taas siirtyä yksin ajatteluun.
30.
Keväällä suruaikani vain laajenee niin, että lopulta olen surullinen kaiken taiteen puolesta. Sitten minusta tulee tietysti vihainen. Luen Helsingin Sanomien uutista koronarajoitusten vaikutuksesta taiteeseen, ja olen idiootti, menen lukemaan kommenttiosion, vaikka usko ihmiskuntaan on muutenkin heikolla tolalla. Joku kirjoittaa, että tässä tilanteessa taiteilijoiden pitäisi jo ymmärtää vaihtaa oikeisiin töihin. Yleensä minulle on ihan sama, mitä työmoraalistani ajatellaan. Nyt, pandemiavuoden jälkeen, jonkun yhdentekevän taiteenvihaajan kommentti kuitenkin yllättävällä tavalla kuristaa kurkkua.
Jään pohtimaan, onko ongelma siinä, ettei meidän työmme näy ulospäin. He (ketkä he?) näkevät vain lopputulokset. Pitäisikö teoksen sijaan heille näyttää, mitä oli sitä ennen? Miten kertoa siitä? On miellyttävämpää kuvailla, miten kirjoitin 114 sähköpostia, kuin että tämä työ on esimerkiksi sellaista, että äänisuunnittelija ei jaksa viikkoihin siivota äänipöytää ja lopulta kaikki sille kerääntynyt kuona ja johtokasat muodostavat veistoksellisen kokonaisuuden, jota ilman teosta ei voisi olla olemassa.