Pohdin tekstissä muunlajisten eläinten inhimillistämistäja siitä versovaa keskustelua taiteessa. Eläimet ovat olleet taiteen aihe aina. Niiden kuvaamiseen ja esittämiseen on liitetty erilaisia merkityksiä, jotka useimmiten ovat kertoneet enemmän ihmisestä, kuin muunlajisesta eläimestä itsestään. Taiteilijoiden tavat kuvata muunlajisia ja suhteitamme heihin muuttuvat kulttuuristen käsitysten ja taidesuuntausten mukana, mutta esimerkiksi inhimillisten ja muiden eläinten piirteiden kuvaaminen ja toisiinsa sekoittuminen on säilynyt yhtenä taiteen vakioaiheista.
Nora Schuurman kirjoitti noin kymmenen vuotta sitten eläinten inhimillistämistä käsittelevässä kolumnissaan, että eläinkuvaa ja -suhteitamme muuttavan muunlajisten näkökulmaa ja toimijuutta korostavan eläintutkimuksen käänteen seurauksena voisi olla muun muassa antropomorfismin käsitteen täsmentyminen. Se tarkoittaisi eläimiä koskettavan keskustelun keskeisen käsitteen saavan tarkemman merkityssisällön ja suuremman painoarvon. Schuurmanin mukaan tietoa tarvitaan ilmiöistä, joissa ihmiset ja muut eläimet olivat tekemisissä keskenään. Tarvitaan sen tarkastelua, mitä näissä suhteissa tapahtuu. Miten eläimet on niissä inhimillistetty, jos niin on tehty? Kolumni päättyy toteamukseen siitä, että jää nähtäväksi, miten ihmisten ja muiden eläinten välisten suhteiden ja inhimillistämisen käsittelyn haasteeseen tullaan vastaamaan.[1] Vaikka tieteellisten käsitteiden määrittely ei ole taiteen varsinaista aluetta, myös taiteesta käsin on osaltaan luotu uutta eläinkuvaa ja yritetty vastata esitettyyn haasteeseen. Taiteessa on viime vuosina esimerkiksi tarkasteltu monilajisia suhteita ja purettu ihmiskeskeisyyttä – teemat ovat nousseet keskeisiksi erityisesti ei-inhimillistä käsittelevässä posthumanistisessa nykytaiteessa. Oma työnikin limittyy ainakin osittain näihin kysymyksiin ja posthumanistiseen näkökulmaan, minkä vuoksi keskustelu monilajisesta rinnakkaiselosta ja eläinten inhimillistämisestä kiinnostaa minua.
Eläintutkimus on osoittanut, että monet aiemmin inhimillisinä pidetyt piirteet ja kyvyt ovat jaettuja muiden eläinten kanssa. Esimerkiksi mielellisten kykyjen kuten ajattelun ja tietoisuuden, tai jopa kielen, on osoitettu olevan ihmisiä ja muita eläimiä yhdistäviä, ei erottavia ominaisuuksia[2]. Näihin piirteisiin liitetty inhimillistämisen kysymys ja sen ongelmallisuus kiinnittyy kuitenkin osaksi eläimistä käytävää keskustelua, kerrontaa ja tutkimusta. Eläinten kielelliseen kerrontaan tai muuhun taiteelliseen käsittelyyn liittyvän keskustelun seuraaminen tuo nopeasti ilmi, että muunlajisista saadun tutkimustiedon karttumisesta huolimatta kuvaamisen eläinlähtöisyys, yksilöyden korostaminen tai tunnisteeseen perustava yhteys eläimeen tulkitaan yhä ainakin toisinaan inhimillistäväksi. Ei vaikuta olevan tavatonta, että muunlajisten kykyjä ja toimijuutta korostava tutkija tai taiteilija saa kritiikkiä eläinten inhimillistämisestä. Olen saanut sitä itsekin muun muassa leikin varjolla maalaavan koirani teosten kohdalla: voiko koira tehdä taidetta vai olenko inhimillistänyt eläimen antamalla sen harjoittaa omalle lajilleen epätyypillistä toimintaa, jonka lopputulokset olen yhteisnäyttelyssämme kontekstoinut taiteeksi omien teosteni rinnalla?
Toisaalta jopa eläimen persoonan korostaminen hän -pronominin avulla aiheuttaa kysymyksiä eläimen inhmillistämisestä. Laura Gustafsson kuvaa Parnassoon kirjoittamassaan kolumnissa nasevasti, että “on kerta kaikkiaan väärin puhua eläimestä hänenä”, koska se tarkoittaa että 1) puhuja on joku kajahtanut puudelimamma 2 ) ei arvosta ihmisyyttä 3) ei kunnioita kielioppisääntöjä, joista ei jumalauta jousteta.[3] Kieltä pidetään yleisesti ihmisten erityisenä kykynä. Siksi muiden eläinten kerronta edellyttää juurikin joustoa ihmisten rakentamista kielioppisäännoistä: se vaatii villimpää ja inklusiivisempaa ymmärrystä mielestä ja kielestä – sellaista, joka on luontaisesti ekologista, kehollista ja vuorovaikutuksellista.[4]
Karkeasti selitettynä eläinten inhimillistäminen tarkoittaa ihmisen piirteiden siirtämistä muihin eläimiin: muunlajisten yksilöiden näkemistä ihmisten kaltaisina sen sijaan, että heidät nähtäisiin ja ymmärrettäisiin toisina eläiminä, oman lajinsa edustajina. Taiteessa käytetty inhimillistävä kuvaustapa ottaa etäisyyttä ihmiseen. Se voi helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä taiteen keinoin auttaessaan ihmisiä lisäämään itseymmärrystään heidän samaistuessaan ja verratessaan itseään ei-inhimilliseen. Alexandra Horowitz jakaa eläinten inhmillistämisen kahteen muotoon: kirjaimelliseen inhimillistämiseen, jossa muunlajiseen eläimeen liitetään suoraan ihmisen piirteitä ja analogiseen inhimillistämiseen, jossa muunlajisia kuvataan esimerkiksi sanallisesti ihmisten tapaan, mutta heitä ei silti yritetä tulkita inhimillisinä olentoina.[5] Molemmat tavat ovat käytössä taiteen eri muodoissa kirjallisuudesta kuvataiteeseen. Tässä tekstissä näkökulmani keskittyy eläinkeskeiseen analogiseen inhimillistämiseen, vaikka taiteessa on paljon myös eläinten suoraa inhimillistämistä – karikatyyrimäisimmillään ihmisen tapaan kahdella jalalla kulkevia ja vaatteisiin puettuja muunlajisia eläimiä.
Schuurman kirjoitti, että nykyisin eläintutkimuksessa voi erottaa pyrkimyksen eläinkeskeisen otteen vahvistamiseen. Tällaisen tutkimusnäkökulman aiheisiin liittyy muun muassa lajien välinen vuorovaikutus, kommunikaatio ja ihmisen tunnesiteet muihin eläimiin, mitkä empiirisessä tutkimuksessa on liittetty usein antropomorfismiin. Schuurman kyseenalaistaa ihmisen emotionaalisen ja läheisen suhteen tulkitsemisen suoraan antropomorfistikseksi – voiko tunnesiteen ja inhimillistämisen väliin todella vetää yhtäläisyysmerkin? Vai onko sittenkin niin, että on ihmiskeskeistä määrittää ihmisen ja muunlajisen eläimen välinen kumppanuus kategorisesti eläintä inhimillistäväksi?[6] Samat kysymykset ihmisen ja muunlajisen välisistä suhteista ja vuorovaikutuksesta nousevat esiin taiteessa. Niitä herättävät myös tilanteet, joissa muunlajisille annetaan taiteessa perinteisesti ihmisille kuulunut asema ja siihen liittyvä representaatio. Oma taiteellinen yhteistyöni koiran kanssa on tästä yksi esimerkki. Inhimillistämisen sijaan teokset kertovat mielestäni kuitenkin enemmän koiraa ja sen asemaa koskevista kulttuurisista muutoksista: koira on monilajisen perheen jäsen ja yksilö, johon kohdistetaan kiintymystä ja huolta samalla kun hänet otetaan mukaan yhteiseen elämään.[7] Meidän tapauksessamme yhteiseen elämään kuuluu myös taide ja esimerkiksi ajan viettäminen työhuoneella. Jotkut teoksistani eivät olisi olemassa ilman koiraa ja sen läsnäoloa ja osallistumista taiteen prosesseihin.[8]
Eläinten tekemästä taiteesta on puhuttu jo pitkään, ja taidetta tekevien eläinten teoksia on myös esitetty institutionaalisessa kontekstissa yli viisikymentä vuotta sitten. Se, onko taiteen tekeminen muunlajisille sopivaa toimintaa, tai voidaanko eläinten tuotoksia pitää taiteena, on oma taiteen määrittelyyn liittyvä keskustelunsa. Eläinten roolia taiteen tekijöinä leimaa kuitenkin myös se, että usein he tulevat taiteen tekemisen piiriin ihmisen avulla. Milloin kyse on muunlajisista kumpuavasta luovuudesta, milloin yhteisestä leikistä, milloin vain ihmisestä, joka valta-asemastaan käsin on asettanut toisen lajin edustajan tekemään ihmisille tyypillisiä temppuja?
Taiteen eläimiä inhimillistävät kuvaukset saattavat nojautua toiseuttavien kertomisen tai katsomistapojen varaan – ja jatkaa niin muunlajisten kuin ihmislajin yksilöidenkin välille ulottuvia vinoutuneita valtarakenteita. Katsojan tai kertojan näkökulman valta-asemaa on kuvattu esimerkiksi mieskatseen, valkoisen katseen, zoologisen- tai ihmiskatseen käsitteillä riippuen siitä, kuka on ollut eroa tekevän katseen kohteena. Valta-asemaan perustuvan katsomistavan sijaan Jill Bennet kirjoittaa ymmärrykseen ja myötätuntoon perustuvasta empaattisesta katseesta, joka sysää liikkeelle kriittistä ajattelua. Hänelle taiteessa keskeistä on sen tuntemuksia tuottava voima ja teoksen luonne paikkana, jossa teoksen ja katsojan välinen kokemuksellinen kytkeytyminen tapahtuu.[9] Empaattinen katse voi johdattaa tarkastelemaan kriittisesti nykyistä suhdettamme muunlajisiin eläimiin ja luomaan teoksia, joissa katseen kaksisuuntaisuus vahvistaa muunlajisten asemaa ihmisen rinnalla.
Empaattinen suuntautuminen ja eläimen näkökulmaan asettuminen on keskeistä myös Horowitzin kuvaamassa analogisessa inhimillistämisessä. Kari Weil kirjoittaa muunlajisiin kohdistuvasta empatiasta samaan tapaan liittäen sen läheiseen yhteyteen antropomorfismin kanssa.[10] Muunlajisten tunteita, toimintaa, intentioita ja yksilöyttä kuvaava taide nojaa toisinaan tällaiseen inhimillistämiseen pyrkiessään kuvaamaan maailmaa eläimen kokemuksen kautta. Samalla luodaan yhteyttä erilaisten olentojen välille: analoginen inhimillistäminen kytkeytyy usein nimenomaan samankaltaisuutemme huomioimiseen perustuessaan eläintutkimuksen tietoon muunlajisten vastaavista kyvyistä.
Lapsena minuun erityisen vaikutuksen tehneissä kirjoissa oli usein seikkaileva eläinhamo, joka laillani kasvoi ja ihmetteli maailmaa. Tällaisten kertomusten edustama eläinbiografinen tyyli nostaa esiin muunlajiset eläimet yksilöinä kuvaamalla tietyn eläimen kokemuksia ja elämäntarinoita. Esimerkiksi Erkki Rekimiehen Suurten metsien vaeltaja on kertomus turkistarhalle syntyneestä ketusta, joka pakenee metsään ja kohtaa elämänsä aikana monenlaista ihmisten harjoittamaa sortoa.[11] Vastaavat kirjat ovat muokanneet eläinkäsitystäni, mistä johtuen pidän muunlajisten yksilöyden kertomista taiteessa mahdollisuutena synnyttää myötätuntoa eläimiä kohtaan. Tarinaa voidaan pitää inhimillistävänä kuvauksena ketusta, mutta juuri samaistumista helpottava tapa nostaa eläinten kokemukset merkittäväksi: muut eläimet tulevat ihmisten lailla yksilöiksi kokemusten kuvaamisen kautta. Siksi inhimillistämisen sijaan tällaisen kerronnan sanotaan edustavan ennemmin ihmisiä ja toisia eläimiä yhdistäviä tekijöitä.[12] Yhteyden esille nostaminen erilaisissa kielellisissä ja taiteellisissa muodoissa voi kasvattaa ymmärrystämme meistä ja muista – samalla lisäten oikeudenmukaisuutta toisia eläimiä kohtaan.
Eläimiin liittyvästä taiteen (ja tieteen) alasta riippumatta esiin vaikuttaa nousevan samanlainen problematiikka toisen lajin edustajan näkökulman tavoittamisen vaikeudesta ihmisen aistien ja kykyjen rajoittaessa tai ohjatessa meitä ja käsitystämme maailmasta. Taiteellinen työ eläinaiheiden parissa liikkuu väistämättä ihmisiä ja muunlajisia yhdistävän kerronnan sekä toisaalta omasta näkökulmastamme syntyvän inhimillisen – ja herkästi muita inhimillistävän – tulkinnan välimaastoissa. Esimerkiksi tutkija ja kirjailija Tiina Raevaara on kuitenkin liiallisen inhimillistämisen sijaan huolissaan liian vähäisestä antropomorfismista, mikä on johtanut yhteiskunnassamme muiden eläinten yksilönoikeuksien ja tietoisuuden kieltämiseen.[13] Elämme yhteiskunnassa, jossa ihmisten harjoittama lajismi ja äärimmilleen kasvatetun pääoman tuotannon rakenteissa elävien eläinten kärsimys on todellinen, taiteeseen saakka ulottuva ongelma. Taiteilijalla on yhteiskunnassa erityinen lupa kuvitella mahdollisia ja mahdottomia maailmoja – ja toisinaan myös leikitellä antropomorfistisella kuvastolla. Vaikka teokset edustaisivat reaalimaailmasta poikkeavia ja inhimillistettyjä näkymiä muunlajisista, ne voivat taiteen affektiivisen luonteen vuoksi vaikuttaa tunnetasolla ihmisten käyttäytymiseen, ja lopulta motivoida heitä ottamaan toiminnassaan huomioon myös todellisia eläimiä. Voimme yrittää ymmärtää toisia ihmisiä ja muunlajsia, mutta emme silti pääse muiden yksilöiden kokemusmaailman sisään – saatika irti omastamme. Toisaalta juuri taiteilijan henkilökohtainen kokemusmaailma on olennainen osa taiteellista työtä. Teokset ovat usein ainakin jossain määrin myös kuvia tekijästään ja tämän tulkinnasta maailmasta. Inhimillistämisen pohdinnan rinnalla meidän ehkä olisi syytä tarkastella keskittyneemmin, millaista eläinkuvaa teokset ylipäätään välittävät tai millaista kuvaa taiteen tekijöinä muodostamme. Randy Malamudin mukaan tärkeintä eläinten kulttuurisessa kertomisessa on, että luodessamme uusia esitystapoja huomioisimme muiden eläinten näkökulmia kunnioittamalla heitä aktiivisina ja itsenäisinä olentoina teoksissamme.[14]
Teksti: Outimaija Hakala
Kuvat: Tuija Teiska
Lähteet
Bennet, Jill (2005) Empathic Vision. Affect, Trauma, and Contemporary Art. Stanford: Stanford University Press.
Deckha, Maneesha (2018) “Postcolonial” in Critical Terms for Animal Studies edited by Gruen, Lori. Chicago&London: The University of Chicago Press.
Gustafsson, Laura (2022) “He elävät keskuudessamme” julkaisussa Parnasso Kirjallinen aikakauslehti, 4/22.
Hakala, Outimaija (2022) ”Kuvataiteen eläineettisiä kysymyksiä. Yrityksiä ottaa eläin huomioon taiteellisessa työssä” julkaisussa Yhteenkietoutumia. Tahiti – taidehistoria tieteenä vol. 13 nro 3 (2022). Toim. Niemelä, Riikka & Salmia, Tiina. Taihdehistorian Seura.
Horowitz, Alexandra (2007) ”Anthropomorphism” in Encyclopedia of human-animal relationships: a global exploration of our connections with animals edited by Bekoff, Marc. Westport, Conn: Greenwood Press.
Horowitz, Alexandra (2019). Our Dogs, Ourselves: The Story of a Singular Bond. New York: Simon & Schuster.
Malamud, Randy (2012) An Introduction to Animals and Visual Culture. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Schuurman, Nora (2013) ”Eläin – tavoittamaton tutkimuskohde?” julkaisussa ELORE vol. 20 – 1/2013 (ISSN 1456-3010), Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. http://www.elore.fi/arkisto/1_13/schuurman.pdf].
Shah, Mira (2018) ”Animal Life Stories; or, the Making of Animal Subjects in Primatological Narratives of Fieldwork,” in Animal Biography. Re-framing Animal Lives, edited by Krebber, Andre & Rocher, Mieke. Cham: Palgrave Macmillan, 119–137.
Raevaara, Tiina (2021) ”Olemme aina halunneet kuvia eläimistä,” julkaisussa Kaltio. Pohjoinen kulttuurilehti. 1–2/2021.
Russel, Joshua (2018) ” Animal Narrativity” in Castricano, Jodey & Corman, Lauren (toim.) Animal Subjects 2.0. Waterloo: Wilfrid Laurier University Press.
Weil, Kari (2010) ” A Report on the Animal Turn” in differences: A Journal of Feminist Cultural Studies, 21:2. 1–23.
Weil, Kari (2012) Thinking animals. Why animal studies now? New York: Columbia University Press.
Viitteet
[1] Schuurman, 2013.
[2] Weil 2012, 23.
[3] Gustafsson 2022
[4] Russel, 2018, 149.
[5] Horowitz, 2007.
[6] Schuurman, 2013.
[7] Ks. esimerkiksi Horowitz 2019.
[8] Hakala 2022. Kuvaan työskentelyäni koiran kanssa tarkemmin pian julkaistavassa artikkelissa “Kuvataiteen eläineettisiä kysymyksiä. Yrityksiä ottaa eläin huomioon taiteellisessa työssä”.
[9] Bennet 2005, 4–28.
[10] Weil 2010, 15.
[11] Rekimies 1956.
[12] Shah 2018, 119–137.
[13] Raevaara 2021.
[14] Malamud 2012, 70–93.