Kaisu Koivisto
Teemu Mäen (s.1967) teosten pääosassa on elämän pyörteestä hetkeksi pysäytetty ihminen. Ihmisen kuvat tuijottavat herkeämättä seiniltä intensiivisillä katsekontakteillaan. Näyttely on tilanne, jossa yhteen kokoontuneiden ihmisten läsnäolo pakottaa tarkastelemaan toinen toistaan ensin vaistonvaraisesti, eläimellisesti: mies vai nainen, nuori vai vanha, tuttu vai tuntematon. Vasta sitten tulee tarkemman katsomisen ja yksityiskohtien vuoro. Näyttely muodostaa tilanteen, jossa vaikutelmaksi tulee tilan täyttyminen moniäänisellä, kuvallisella puheensorinalla. Mieleeni tulee Rauni Liukon (s.1940) teos Ruuhkaratikka (1973).
Mäki lastaa teoksiinsa kulloinkin tarvittavaa materiaalia ja työskentelytapoja vaihtellen akvarellimaalauksesta ja valokuvasta videoon, grafiikkaan, performanssiin sekä tekstiä ja kuvaa yhdistäviin maalauksiin. Viivakimpuista kehrätyt, piirustukselliset etsaukset ovat toisaalta aineettomia, läpinäkyviä; toisaalta ne näyttävät eletyn elämän merkeiltä: lihallisesti suonilta ja lihaksilta, kuten diptyykissä Mumma, Laina Raakel Takaluoma (2003). Vanhan naisen uurteiset kasvot tuijottavat tupakansavun takaa kuin vastaten lakonisesti Mäen näyttelyn nimen esittämään kysymykseen: tällaista on. Muotokuvien täyteläinen sarja on vaikuttava. Mäki on ripustanut kuvia päällekkäin, jolloin henkilögallerian runsaus houkuttelee katsojan vertailemaan teoksia ja niissä olevia yksityiskohtia toisiinsa. Kuvattavan henkilön näköisyys muuttuu sivuseikaksi, vaikka sen todistusvoimaa ei voi kieltää. Yksityiskohtien kirjo pommittaa tarkkaavaista katsojaa loputtomasti. Isä ja poika –teoksessa (2003) huomion vie oluttuopissa iloisesti seilaava purjevene nimeltä Communism.
Teemumäki -vakiomerkistö jää tämän näyttelyn kokonaisuudessa vähäiseen osaan, niitä ovat tutut hakaristit, sukupuolielimet, tuotteiden logot, sukupuolielimistä versovat puut ja dollarinmerkit erilaisina konstellaatioina. Ne viestivät kulutuskapitalismin ja globalisaation kritiikkiä. Merkit tunnistettuani olin jättää liian vähälle huomiolle megalomaanisen suuren Pussyhead / Vittupää -maalauksen.
Teoksen sisältö kuitenkin kiinnitti huomioni, tulkitsin sen osittain omaelämänkerrallisiksi. Teoksen vaiheittainen työstäminen vv. 2002 – 2006 jättää avoimeksi sen, onko taiteilijalla aikomus vielä jatkaa teosta. Mäki lisää teoksiinsa aineksia maailman muuttuessa ja suurvaltojen johtomiesten vaihtuessa. Paljon on myös muuttumattomilta vaikuttavia asioita ja epäkohtia, joiden vuoksi Mäki kertaa samoja aiheita, ja syystäkin: hän suhtautuu maailmanmenoon ja sen arvaamattomuuteen kriittisesti. Omaelämänkerrallisuuden kautta teoksissa on myös ankaraa itsekritiikkiä.
Minä ja me
Maalauksiin sisältyvät tekstifragmentit ovat tarjolla lukuhaluiselle katsojalle myös paperille tulostettuna. Leikittelen ajatuksella, voisiko maalauksen kuvalliset elementit tiivistää samalla tavalla pieneen pakettiin. Muodostavatko tekstinpätkät väljän koreografian, jonka mukaan Mäki voisi teettää kuvallisen osuuden toisella/toisilla taiteilijoilla? Mäen ohjauksessa ryhmätyönä valmistunut Yksin kotona -maalaus (2006) toteuttaa ainakin osin tätä periaatetta. Myös Väinö Kirstinän, Teemu Mannisen, Pentti Saarikosken ja Teemu Mäen runoihin perustuva video Kuolevainen (2006) on valmistunut ryhmätyönä.
yksin kotona
Samoin Kaliki-video (2005) kokoaa eri alojen tekijöiden näkemyksiä. Lähtökohtana on Max Savikankaan musiikki, johon Teemu Mäki, anonyymi nykytanssin ammattilainen ja strippari ovat tehneet kukin oman esityksensä. Tanssijoiden näyttämö ja rekvisiitta, vertikaali tanko, ovat molemmille samat kuten musiikkikin. Tanko vie assosiaatiot myös klassiseen balettiin ja tangolla tehtäviin harjoitteisiin. Törmäyttämällä taidetanssin ja tankotanssi strippauksen Mäki asettaa katsojan arvostelijan rooliin. Välittävänä elementtinä on Mäen animaatio, joka on teoksen pysähtynein osa – pakollinen miettimishetki nykytanssiosuuden ja stripparin esityksen välissä. Mäki on sananmukaisesti taiteen ja viihteen välissä. Jään miettimään, olisiko strippaamisessa ainesta muotoutua taidelajiksi.
Teemu Mäki tasapainottelee individualismin ja yhteisöllisyyden vaan kielellä. Vaikka taiteilijan työskentelyväline on oma itse, Mäki haluaa selkeästi kurottaa itsensä ulkopuolelle. Mäki on näkemyksissään ehdoton ja selkeä. Tekstifragmentit alleviivaavat tätä.
Mäki käsittelee useissa teksteissään ja teoksissaan kuolemaa. Päällimmäiseksi teoksissa kuitenkin nousee se, millä lailla teoksissa kuvatut henkilöt levottomalla läsnäolollaan ovat elämän riivaamia. Hienovaraisimmillaan elämän ja kuoleman symboliikka on valokuvateoksessa Armas ja rahapuu (Homo sapiens sapiens & Crassula ovata) (2006). Pikkulapsi ja avoin ikkuna muodostavat toisiaan puoleensa vetävän parin, jossa lapsen elämä käy kohti hidasta kuolemaa eli elämää, tai kohti nopeaa kuolemaa, avoimen ikkunan tappavaa pudotusta.
Armas ja rahapuu