Kiasman kokoelmanäyttely Maisema avautui jo vuoden 2006 syyskuussa. Näyttely esittelee yli kuudenkymmenen suomalaisen ja ulkomaisen nykytaiteilijan teoksia. Helmikuun lopulla päätän vihdoin poiketa galleriakierrokseltani ja tutustua pääkaupunkimme nykytaiteen museon näkemykseen ympäristöstä ja sen esittämisestä.
Nancy Holtin ja Robert Smithsonin Itärannikko länsirannikko –videoteos (1969) toimii avaimena Maisemaan: Siinä kaksi taiteilijaa kiistelee taiteen olemuksesta. Los Angelesin auringosta tuleva elämäntapataitelija karsastaa taiteen teoretisointia ja korostaa yhteyttä luontoon sekä taiteen tekemisen kokemuksellisuutta. Hän haaveilee ruohon tuoksuisesta matkasta Intiaan ja pitää länsirannikon intellektuellia kollegaansa huonona trippinä ja pahana karmana. New Yorkin kasvatti puolestaan penää hippiystävältään vastuun ottamista ja position määrittelyä taiteen historiaan nähden. Maasta ja sen kauneudesta hurmioituminen ei yksin riitä, vaan taiteilijan on osattava problematisoida ympäristönsä. Luonnossa olemisen kokemus on hänen silmissään herooinen matka, jossa jokainen eteen tuleva este kohdataan tiedon ja perinteen antamin asein.
Maiseman esillepanossa noudatellaan samankaltaista luonnon kokemuksellisuuden ja taiteen historian vastakkainasettelua kuin Itärannikko länsirannikko –teoksessa. Muun muassa Janne Kaitalan suuret ja värikkäät teokset Sokean unessa päivä (2000?2001) ja Näen, kuuntelen, puhun (2003) edustavat ensin mainittua. Niissä kirkkaat abstraktit muodot ja pyörremäiset kuviot yhdistyvät häivähdyksenomaisiin kuviin vuoren huipuista ja poutapilvistä. Samankaltaista suuntausta edustaa Jukka Mäkelä maalauksillaan, joissa hän kuvaa ohikiitävien hetkien vaikutelmia. Vaikuttavan kokoiset Isä ja Satchmo (1989) sekä Maisema (1990) ovat harmaan ja mustan sävyissään kuin valoisia muistoja.
Toisena päälinjana näyttelyn esillepanossa on taidehistoriallinen positio ja uuden ja vanhan dialogi. Nykytaideteokset on rinnastettu niin sanottuun vanhakantaiseen maisemamaalaukseen. Vertailukohteina nykyaikaan Kiasman kaarevilla seinillä riippuvat muun muassa Pekka Halosen Maaliskuun päivä (1910) ja Werner Holmbergin Ihanteellinen maisema (1860). Halosen työstä esittelyteksti toteaa, että siinä taiteilija on poikennut perinteisestä maisemakuvauksesta ja siirtynyt arkisen rämeikön kuvaamiseen. Tämä tuntuu kiteyttävän monessa mielessä näyttelyn lähestymistavan. Taiteilija joko katsoo ympäristöään tai taiteen historiaa uusin silmin.
Eeva-Liisa Isomaan Meri (seitsemäs aalto) (1989) käy dialogia maisemamaalauksen historian kanssa. Näyttelytekstin mukaan Isomaa jatkaa 1800-luvun maisemamaalauksen perinnettä. Meri (seitsemäs aalto) muistuttaa japanilaisen kalligrafian estetiikkaa rajauksellaan, aihevalinnallaan ja kompositiollaan. Pohjoismaiseen sielunmaisemaan sen kytkee harmaavoittoinen värimaailma, jossa valon ja varjon eri sävyihin on sekoitettu häivähdys sinistä. Siinä missä Isomaa mukailee 1800-luvun konventioita, Pekka Nevalaisen Luontodokumentti (1993?1995) joka on tilataidetta, poikkeaa niistä. Toisin kuin perinteisessä esittämisessä, jossa maisemaan asetettiin jokin kiinnekohta, johon katsojan huomio kohdentui, Luontodokumentti asettaa katsojan teoksen keskelle, maisemaan. Työ koostuu puiden rungoista, peltisistä lehdistä, auton renkaista, tv-monitoreista, eläinhahmoista ja monenmoisesta muusta materiaalista, joka johdattaa teoksen kokijan keskelle muuttuvaa ja ihmisen muokkaamaa luontoa. Eri yksityiskohtien avulla teos pyrkii ohjailemaan museovieraan tapaa katsoa teosta.
Pekka Nevalainen, Luontodokumentti
Historiaa ja luonnon havainnointia korostavien töiden ohella näyttelyyn on otettu mukaan teoksia, jotka ammentavat aiheensa luonnontilan muutoksesta, saastumisesta ja ympäristön suojelemisesta. Yksi tällainen on Heli Rekulan Landscape nro 10: Erosion (1999), jossa katseen uudelleen suuntaaminen yhdistyy luonnon saastumiseen. Teos tuo katsojan lähelle yksityiskohdan kuoppaisesta hiekkatiestä, jonka pintaan luonto on kaivertanut koloja ja täyttänyt ne sitten vedellä. Teoksen rytminen kauneus ja arkinen realismi yhdistyvät huoleen maailman tilasta. Samankaltainen lähtöajatus on Tuula Närhisen töissä, jotka tekevät luonnon liikkeestä ja saastumisesta taidetta.
Närhisen taide on kriittisen tieteellistä. Kuitenkin Närhisen Tuulipiirturit (2000) ovat kaikessa pedanttiudessaan ja kokeellisuudessaan lähes runolliset. Taiteilija on kiinnittänyt puiden oksiin piirturit ja valoanturit, jotka tallentavat paperille tuulessa huojuvien oksien liikkeet ja näkyvät valokuvissa tummaa taustaa vasten kauniina valokimppuina. Hieman vähemmän lyyrinen lähtökohta on Senne -teoksessa (2001?2003), jossa Närhinen on suodattanut Belgian halki virtaavan Senne -joen likaista vettä, tutkinut saalistamaansa sakkaa mikroskoopilla ja maalannut näkemistään yksityiskohdista akvarelleja. Närhisen työt käsittelevät eräänlaista rumuuden estetiikkaa. Niihin sisältyy myös moraalinen dilemma: akvarellit kuvaavat kaikessa hauraassa kauneudessaan tuhoutuvaa ympäristöämme.
Ympäristötietoisuus ja tilan uudenlainen haltuun ottaminen nousivat esiin 1960-luvun maataiteessa. Maataide oli vastalause taiteen kaupungistumiselle, jonka varjolla maataiteen onnistui paeta gallerioita ja viedä taide mahdollisimman kauas erämaahan ja jättää sen sinne luonnon muokattavaksi.Ajatuksena maataide on jännittävä. Se on myös protesti kaupallisuudelle, sillä siinä teos on niin kaukana, että kukaan ei voi sitä nähdä tai tehdä sillä bisnestä. Taiteen perimmäiseen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että sillä tulee olla kokija. Siksi maataiteen paradoksi ei voi koskaan olla täydellinen. Ollakseen vastalause, sen täytyy näkyä, ja siksi maataide täytyy kaikesta huolimatta saattaa katsojien silmien eteen. Tämä tapahtuu tietysti valokuvin. Yksi tällainen dokumentaatio löytyy myös Kiasmasta. Päätän Maisema -näyttelykierrokseni Dennis Oppenheimin Vuosirenkaiden (1968) eteen. Siinä sivilisaatiota paennut taiteilija muotoilee Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla vuosirenkaita lumeen. Aikanaan lumi ja vesi sekoittuvat ja renkaat häviävät. Maisema nielee teoksen.
Kotimatkalla mieleeni palaavat kaksi kiistelevää taiteilijaa Yhdysvaltain Itä- ja Länsirannikolta 1960 -luvun lopulta. Kiasman näyttely nojaa vahvasti newyorkilaisen tradition talutusnuoraan. Mielenkiintoisimpana näyttelyn antina pidin kuitenkin luonnon suojeluun keskittyvää taidetta. Kumpikaan Holtin ja Smithsonin taiteilijoista ei nostanut esiin ihmisen luontoa tuhoavia tekoja ja vastuuta niiden edessä.
Vaikka näyttelyssä oli mukana luonnon muuttumista kriittisesti tarkkailevia teoksia, ne olivat jääneet näytteillepanossa hieman taka-alalle. Ilmastonmuutos on pitänyt tänäkin talvena kotikaupunkimme kadut mustina, ja vasta helmikuisia katuja astellessa sai kuulla pakkaslumen narinan jalkojensa alla. Nyt on kuitenkin taas maaliskuu ja kevättalven taika kantaa kuran itse kunkin eteiseen. Jospa Kiasmakin olisi uskaltanut tahrata omat käytävänsä ja nostaa rohkeammin esille luonnonsuojelun teeman nykytaiteessa. Näyttelyn aspekteista juuri se tuntui relevanteimmalta.
Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitieteilijä