Petteri Enroth
T.S. Eliot on esittänyt, että taidetta tulisi arvioida kahdessa vaiheessa: ensin teosta tarkastellaan omassa formaalien ja sisällöllisten ehtojensa mikrokosmoksessa ja sen jälkeen tämän arvojärjestelmän ulkopuolelta. Teemu Mäen kohdalla tämä ei tunnu mahdolliselta tai edes perustellulta. Hänen tapansa selittää elämä biologisena ja arvoista irrallisena prosessina ja tempaista vastaanottaja armotta mukaan luomaansa satunnaisuuksien myllyyn on erittäin koherentti ja kokonaisvaltainen.
Mäen taide on ohjelmallista ja osallistuvaa. Harvalta tekijältä se onnistuu tuntumatta naiivilta tai osoittelevalta. Mäen tapauksessa arvovaltaa lisää se, että hän käyttää teoksissaan omaa arkikokemustaan ystäväpiiriään ja perhettään myöten. Valokuva Ursula leikkimökissään (sarjasta “Miten olla nainen?”) näyttää Mäen tyttären istumassa muovisen teeastiastonsa kanssa halvasti meikatun ja elämään kyllästyneen yksinhuoltajaäidin hahmossa. Paula Koivunen kahdesti esittelee henkilöhahmon pimeän puolen hypistelemässä Mersun avainta, jonka peränä roikkuu maapallo.
Paula Koivuniemi twice
Näyttelyn keskipiste ja avain Mäen tulkitsemiseen on megalomaaninen öljymaalaus The Pussyhead. Groteskin kuvaston sekaan kirjoitetuista teksteistä pätkä “The void makes music by blowing through the Pussyhead” tarjoaa kokeiltavaksi taiteilijan kapitalismikritiikin peruskiven: mainostoimistot saavat tyhjyydestä aikaiseksi mitä hyvänsä ajamalla sen konsumeristisen alitajuntamme läpi. Teos myös rinnastaa kapitalismin ja fasismin. Se ei ole kovinkaan kaukaa haettua, molempien perusteluna kun on käytetty sosiaalidarwinismia. Kollektiivimaalauksessa Yksin kotona yhteen huoneeseen mahtuu koko niljakas biodiversiteettimme: roskaruoka, saasteet, ilmastonmuutos, nälänhätä ja ihmisiä nielevät ja ulostavat tehtaat.
pussyhead
Mäki on siitä poikkeuksellinen sosialistisen utopismin puolestapuhuja, ettei hän erota, ainakaan moraalisesti, toisistaan kapitalistia ja työntekijää. Jälkimmäinen kun on palkankorotuksensa ja tupakointioikeutensa puolesta valmis hyväksymään koko koneiston toimintatavan. Tämä taas johtaa taivaankappaleemme tuhoon, se sattuu olemaan ainoa tunnettu planeetta, joka mahdollistaa hiilipohjaisten organismien toiminnan. Se tosiaan on vähän ajattelematonta.
Näyttelyn keskeisimpien teosten värimaailma on tarkoitusta vastaavasti räikeä ja vastaväririkas, eikä teosten ilmiasun sinällään ole tarkoituskaan tehdä vaikutusta. Työt ovat kollaasi Teemu Mäen poliittisia pamfletteja. Funktionaalisen ja sitä kautta myös formaalisen autonomian täydellinen puutos teoksista alkaa pitemmän päälle puuduttamaan, eikä kaikkia teoksia tee mieli arvioida taiteena vaan nimenomaan “filosofian ja politiikan kokonaisvaltaisimpana olomuotona”, kuten Mäki taiteensa määrittelee.
Vastavoimana tälle ehdottomuudelle ja alleviivaukselle toimivat anatomian liioittelussaankin lämpimät ja inhimilliset, jopa humoristiset muotokuvat. Niissä Mäen tekninen kieli tulee hienosti esiin. Taiteilija voittaa katsojan puolelleen, kun voimakkaasti lihas lihakselta ja jänne jänteeltä maalatut kasvot ilmentävät ihmisen perimmäistä, lihallista ja fyysistä olemusta. Kasvot tauluissa näyttävät katsojaan vedoten kysyvän, miksi vastakkaisella seinällä esitellyn apokalyptisen vision on käytävä toteen.
Helmer och Assar
Tähän ruumiillisuuteen osittain kiteytyykin Mäen perimmäinen teesi: Yksittäisen tietoisuuden kokemushorisontti ei voi olla tyydyttävä perustuessaan elämän (eli kuoleman) lihallisuuden, väkivaltaisuuden ja relativistisuuden unohtamiselle. Tämä kaikki tulee hyväksyä. Maa tulee suuhun kuin leipä, eikä sen maku ole kovin hyvä.
Oli taiteilijan maailmankuvasta mitä mieltä hyvänsä, tulee Mäen taidokkuus ilmi ennen kaikkea siinä, miten hän samanaikaisesti omaa kielellistä syntaksiaan luoden ja sitä käyttäen nielaisee katsojan maailmaansa. Mutta se on retorinen eikä taiteellinen ansio. Jälkimmäisiinkin Mäellä riittää eväitä vaikka muille jakaa, ja siksi niiden korostamista näkisi tulevissa töissä mieluusti enemmän.