Kaisa Aho
Sivilisaatio on ”elämää kuolleena.” Se on tarkoituksetonta kuin tähtien kulku tai maan kiertoliike. ”Sitä voidaan ihailla tai surkutella – mutta se on olemassa,” kirjoittaa Oswald Spengler viime vuosisadan alussa. Sata vuotta myöhemmin Teemu Mäelle ei enää riitä länsimaisen ihmisen kohtaaman tyhjyyden pelkkä toteaminen. Aiheeseen on suhtauduttava kiihkeästi ja äänekkäästi.
Mäen näyttely kulkee Samuel Beckettiltä lainatulla otsikolla Millaista on. Taiteilijan omien sanojen mukaan pyrkimyksenä on kuvata millaisia olemme yksilöinä ja yhteiskuntana. Mäen käsissä beckettiläinen absurdius vääntyy uhkaavaksi ja painajaismaiseksi, kun se yhdistyy Spenglerin ennustamaan länsimaiden perikatoon. Pohdintaa värittääkin vahva rappiohengen korostus, jonka Mäki kiteyttää visuaalisesti onnistuneimmin valokuvakerronnallisin keinoin. Puhuttelevassa Armas ja rahapuu teoksessa pieni lapsi seisoo ikkunan edessä ulos valoon katsoen. Lapsen viattomuus on tässä näennäistä, sillä hänestäkin on kasvamassa uusi lenkki kapitalismin koneistoon.
Näyttely on koottu maalauksista, valokuvista, grafiikasta sekä videosta, jonka kohisevat äänet säestävät näyttelykävijän kokemusta. Kokonaisuus on kirjava, sillä megalomaanisen The Pussyhead teoksen koukeroisesta kuvakielestä katsoja voi siirtyä hiukan hillitympien vesivärimuotokuvien äärelle. Useimpiin teoksiin on liitetty runsaskätisesti uskonnollisia symboleja, seksuaalista kuvastoa sekä sosialistisia utopioita. Mäki käyttää töissään myös paljon julistavia tekstejä, jotka jättävät ristiriitaisen vaikutelman. Taiteilija aliarvioi turhaan katsojansa älykkyyttä vääntämällä sanomansa rautalangasta. Kuvat eivät saa puhua puolestaan, vaan niitä autetaan aggressiivisen meluavalla verbaliikalla.
Agathe and Ruth
Mäki luonnostelee teoksissaan kuvaa henkisen näivettymisen kanssa kamppailevasta länsimaisesta ihmisestä. Kalmanhajuiset luisevat hahmot seinillä tuijottavat katsojaa eleettömin silmin, niissä on enää vain häivä joskus kukoistanutta elinvoimaa. Jotkut hahmoista kykenevät vielä viestimään muumiomaisilla kasvoillaan epätoivoa ja hätäännystä, mutta samalla kun katsoja löytää tuota inhimillisyyttä, se alkaa saman tien paeta. Lämpö on kaikonnut kuvien ihmisen iholta, eivätkä nämä kykene enää kylmillä ja kovilla käsillään pitämään aidosti huolta toisesta ihmisestä. Tämän ihmisen Jumala on kuollut aikoja sitten, moraali on hänelle tuntematonta ja tarkoituksettomuus uhkaa hänen olemistaan. Kun sisäisyys on murentunut jäljelle jää vain tyhjyys: Oleminen typistyy fyysisyyteen, pakottavaan vietinomaiseen seksuaalisuuteen ja lihallisuuteen. Painajaismaisen kelmeä naishahmo voi olla raskaana, mutta se ei tee hänestä yhtään sen elävämpää.
Millä sitten saada sisältöä mielettömänä näyttäytyvään elämään? Mäki ryöpyttää kriittistä kuvaelmaansa siitä, kuinka tyhjyyttä täyttämään hankitaan megaluokan äänentoistolaitteet, Adidaksen t-paita ja Niken lenkkarit, joihin sonnustautuneena voi hetkellistä mielihyvää tuntien huristella upouuden Volvon ratissa Shellin huoltamolle. Kun ihminen on kadottanut oman persoonansa elämän kaaokseen, brändit täyttävät tyhjää minää. Tuotemerkki tai rintapinssi saa tehtäväkseen kertoa keitä olemme. Ilman näitä ulkoisia koodeja emme olisi ketään – vain lihaa, luita ja nahkaa, ilman sielua. Sinänsä tarkkanäköinen huomio ei ole kuitenkaan uusi: Mäki toistaa teoksissaan Naomi Kleinin kirjan No logo rakentamaa kuvaa maailmasta, jossa kapitalismi on vienyt sananvapauden, yksilöllisyyden ja humaanit arvot. Globaalin markkinatalouden vääristämä, ihmistä hyväksikäyttävä, standardisoiva ja luontoa riistävä systeemi on jo paljastettu, mutta Mäki kuvittaa kertomuksen – vieläpä teknisesti ansiokkaasti.
Mäki maalailee pessimististä tulevaisuudenkuvaa. Hänen valintanaan on eräänlainen nietzscheläinen amor fati mukaelma, hallitsemattoman maailman haltuunotto sen ”kohtaloksi” muuttamisen kautta. Koska mitään ei ole muutettavissa, on tahdottava joko tätä tai ei mitään. Suurikokoisen tussiteoksen oheen liitetyssä selitystekstissä taiteilija jaksaa valottaa maailmankuvaansa paatokselliseen sävyyn. Hän ottaa tarkoituksettomuuden elämänsä ohjenuoraksi välttääkseen tylsistymisen. Hän aikoo rakastaa kohtaloaan, vaikka se olisi kuinka hyytävä tahansa.
Värien ilotulituksesta, yksityiskohtien ryöpystä ja voimakassanaisesta filosofoinnista huolimatta näyttely jättää tyhjäksi. Samoin kuin teosten kalmankankeiden hahmojen silmäparien takaa ei tahdo löytyä mitään, itse näyttelykin noudattelee samaa linjaa. Tyhjyyttä voi täyttää mielipuolisen kaaosmaisella kuvavirralla, joka paukuttaa kirkuvia iskulauseita ja maailmankatsomuksellista propagandaa kuin tuomiopäivän aattona. Räiskeen takana ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin tietoisuus tyhjyyden säilymisestä. Rappioideologiasta ei kehkeydy mitään uutta auringon alle: samat julistukset on kuultu lukuisia kertoja aikaisemminkin. Nihilistinen otekaan ei anna katsojalle eväitä, joilla palapelin puuttuva palanen, kuvan eheäksi ja kokonaiseksi tekevä olennainen osanen löytyisi.
Tätäkö siis aikamme on; Spenglerin ja monien muiden kuvailemaa lohdutonta mielettömyyttä, sielun ammottavaa tyhjyyttä ja näennäisiin merkityksiin tukeutuvaa tärkeilevää kaaosta? Rappion ajan tunnusmerkit löytyvät Spenglerin mukaan siitä, miten kulttuuri tyytyy uuden luomisen sijaan kierrättämään vanhaa ja hyväksymään suuren rahan voimalla toimivan joukkotiedotuksen tuottamia massojen ”totuuksia.” Mutta eikö näiden ilmiöiden kyseenalaistamisessa ole juuri tarkoituksellisuutta ja mieltä?