Aino Korvensyrjä
Näyttelyn Millaista on/ How it is huomiotaherättävin teos on suurikokoinen triptyykki Vittupää/The Pussyhead. Se vetää puoleensa kuin jättimäinen tv-ruutu. Ihmistyhjiö on maalauksessa asetettu kahden kovan väliin, oikealta puolelta sitä ahdistaa kapitalismin kylmä koneisto, vasemmalta systeemin pehmeä puoli, mielihyväteollisuus. Sama asia lopulta, minkä tämä merkitysten latauma, sanojen ja kuvien paljous pyrkii paljastamaan. Informaatio tunkee päälle: Lapsia kuolee, kenkätehtaissa riistetään…Väkivaltaa, kuolemaa, alistamista, itsekkäitä intressejä, taloudellisia hyötynäkökohtia. Onpa työn eteen asetettu ironisesti patjakin, jotta spektaakkelia voisi mukavasti katsella. Teoksen oikealla puolella on URB06-kesäduuniprojektin maalaama Yksin kotona, joka on tehty Mäen ohjauksessa, se ei juuri valoisampaa kuvaa tarjoa.
Nauraako Mäki patjalle asettuvalle katsojalle, joka jälleen on valmis merkitysähkyyn? Parodioivatko maalaukset televisiota, joka päivästä toiseen suoltaa kauheuksien virtaa ja taustakohinassaan välittää viestiä, että elämä on eloonjäämiskamppailua, ihminen on ihmiselle susi, sinä et voi tehdä mitään?
Voisi ajatella, että median hallitsevin ele on nykyään nimenomaan paljastaminen, se sama, jolla Mäki leikkii. Kaikki on esillä, maailma on rivo. Eikä tämä aina johda toimintaan toisenlaisen maailman puolesta, päinvastoin. Entä Mäen kohdalla? Miten videossa Kuolevainen neutraalilla äänellä kylmää faktaa maailman tilasta latelevat nuoret eroavat tv:n uutisankkureista? Tähän ei varmastikaan jäädä, onhan Mäki julistautunut ”jonkinsortin kommunistiksi”. Ja onhan taide hänelle ”filosofian ja politiikan erityisen kokonaisvaltainen ja joustava olomuoto”. Yritys on selkeästi edetä kaikilla kolmella kentällä.
Miten Mäki siis ymmärtää poliittisuuden ja politiikan, yhteisten asioiden hoidon? Onko se vain Taakka/The Burden, kuten toisen suuren triptyykin, tussitekniikalla toteutetun Haring-tribuutin nimi vihjaa? Mäki kirjoittaa esittelytekstissä, että kyse on nimenomaan yhteisön muotokuvasta. Vaikutelma on kovasti samanlainen kuin edellisessä triptyykissä: kauheuksia alleviivataan. Yhteisöllä ei mene hyvin.
Burden
Vastapäisellä seinällä loistavat kirkasväriset kuvat aivan toisesta maailmasta. Suoraan kohti katsovat ihmiset eivät ole hikipajassa vaan vapaalla, alaston lapsi leikkii maapallolla, nainen on raskaana ylpeästi ja luottavaisena. Muotokuvissa Mäki kuvaa perhettään ja ystäviään. Onko siis niin, että kun julkisen alue jää käsittämättömäksi ja yhteisten asioiden hoito näyttää ajautuvan umpikujaan, pelastus löytyy yksityiselämästä? Entä eikö se systeemi, jonka Mäki selvästi haluaa jättää taakseen, juuri ajakin meitä sinne, perheen, äitiyden ja isyyden, ”oman elämän” harrastusten pariin?
Fanni really pregnant
Näissä Mäen toisenlaisissa kuvissa, jotka on tehty eri tekniikoin (vesi-, öljyväri, akryyli, valokuva, grafiikanvedos), korostuu se, mikä ei mahdu ensin mainittujen suurten töiden esitykseen: ruumiillisuus, kuolevaisuus, elämä, syntymä, rakkaus. Onko näissä tarpeeksi ainesta uuteen poliittisuuteen? Vai voimistaako tämä liberalismin perustavaa jakoa, jossa poliittinen korrektius vahvistaa itse kunkin oikeuden yksityisiin erityisyyksiinsä? Henkilökohtainen on poliittista, sen tiedämme, mutta onko tällaisella poliittisella mitään väliä? Privaatin harmittomassa suojassahan jokainen saa tehdä mitä lystää.
Miten yhteisöjä sitten perustetaan? Perinteisesti Totuuden varaan. Mutta Mäki onkin paitsi ”kommunisti” myös ”relativisti”. Tarkoittaako tämä, että kaikki on suhteessa ihmisyksilöön? Peräti siihen, josta nykyään on tullut yhä selkeämmin homo economicus, privatus, biologicus? Ainakin ”ateismi”, jota Mäki myös liputtaa, on pitkälti tukeutunut tietävän, representaatioidensa kautta maailmaa hahmottavan ja hallitsevan yksilösubjektin malliin. Kommunismi puolestaan siirsi rationaalisen ja eheän yksilön ideaalin kollektiiviselle tasolle. Sen jälkeen näyttäisi puolestaan jonkinlainen relativismin absolutisointi, kaikki käy –ajattelu, olevan kovasti huudossa. Sen mukaan minulle on aivan sama, mikä sinun totuutesi on, se ei liikuta minua. Kellummehan kaikki jonkinlaisessa lentoreittiavaruudessa vailla koskettamisen mahdollisuutta, vailla suhdetta mihinkään (juuriin, yhteisöön tms.). Kukaan ei altistu toiselle.
Ja samalla juuri tämä teflonmaailma on se, mikä meitä ahdistaa. Mäen päämäärä on ”tehdä omasta elämästä sellainen, että se tuntuu joltakin” (HS 5.1.2002). Eikö nykyään kaiken pidäkin ”tuntua joltakin”? Fiilikset, elämykset, extreme –kokemukset ovat suorastaan ylimpiä vaatimuksia. Ja mitä enemmän niitä tavoitellaan, sitä enemmän ahdistaa, kun mikään ei enää tunnu miltään. Ihan kuin olisimme tässä ruumiillisuuden pakkomielteessämme kadottaneet yhteyden ruumiiseemme.
Elävä ruumis kaiken takana kuitenkin on, tätä painotetaan mm. kolmiosaisessa videoteoksessa Kaliki. Ensimmäisessä osassa tanssii herkästi vääntelehtivä valkopukuinen tanssija korkeataiteellisen viulunrepimisen tahtiin, kolmannessa muodokas strippari. Tanko lattian keskellä johtaa kummankin kuolevaisen maailmasta taivaaseen. Keskimmäisen tanssin infrapunakuvasta ei voi päätellä, kumpi tanssijoista on kyseessä. Elämän pohjavirran, sen verenpunaisen sydämen näkökulmasta molemmat ilmiasut ovat yhtä.
Ja ruumis on tietysti myös kuolevainen, ”kuolematon lapsi ei olisi elävä”. Videoteos Kuolevainen alkaa (jumalisten) eläinten katseella alas kuolevaiseen ihmiseen. ”Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut”, ääni sanoo. Kuolema onkin siis se, mikä meitä yhdistää. Ja ruumis kuolevaisena.
Elämä on kuin videon nuorten ruumiiden kontakti-improvisaatiota kohti kuolemaa. Ruumiin kautta koskettaminen näyttäytyykin taas mahdolliselta. Sillä ruumis on se, mitä tavoittelemme saamatta kunnon otetta (ei kuolemasta voi saada otetta), se on se, mikä hiertää. URB06-kesätyöläisten ruumiit kutisevat Kuolevaisessa ja meille kerrotaan, että ”kitka tekee eron”.
Hiertääkö siis lopulta ruumis Mäen spektaakkelin esityksessä? Vai lokeroituuko hänen työnsä kätevästi poliittisen, ruumista pohtivan tai rajun taiteen lokeroon taidemarkettissa, jossa kullakin on brändinsä ja taitelijaidentiteettiä määrittävät nimilappunsa? Onko jälkimmäinen vaihtoehto taiteilijan oma vika, johdattelevatko teokset itsessään toisenlaiseen ajatteluun? Oma vaikutelmani on, että Mäki jättää tai pikemminkin näyttelyn teokset jättävät katsojan häilymään kahden vaiheille. Näin ne tuovat esiin jotain olennaista tilanteestamme.
Mäki viittaa mielellään Georges Bataille’hin, mm. grafiikanvedos Niittäjät oheistekstissä. Tämän tapa ajatella ruumista, elämää, kuolemaa ja rakkautta todellakin johdatteli jonnekin yksilösubjektin tai sen yhteisösubjektin tuolle puolen, jonka haaksirikkoa Mäen suuret maalaukset kuvaavat. Mutta mitä oli Bataillen kommunismi, kuolevien erillisten ruumiiden yhteisöllisyys tai yhteisyys? Mäki puhuu innoissaan ”bataillelaisesta sankarista, joka pystyy ekstaattiseen ja amoraaliseen materiaalisten ja immateriaalisten asioiden tuhlaukseen” sankarista joka saapuu, kun ”tämä sosialismi murskaa kulutuskapitalismin”. Mutta mikä on tämä murskaamisen projekti? Eikö se, ettei mitään jaettavaa ole, yhdistä meitä jo nyt? Bataille itse kutsui tällaista yhdessä olemista mahdottomaksi. Mahdotonta on kai vähän vaikea kuvata?