Kautta romaanin muisteleminen rinnastuu maalaamiseen, se on samantapainen prosessi kuin kuvan rakentaminen. Liehun kerrontatavan ansiosta Helene ei pääse jähmettymään paikoilleen, hänestä ei synny yhtä kuvaa vaan monta.
“Tulin, “konkurssilapsi”, kaukaa, Linnunradan tuulisilta kentiltä… tulin tukehtuvan valkoisena, mutta Leonardon kiehkura niskassani, vakavana kuin tomaatti; minulla oli soturin sydän ja aseinani pitkät, pehmoiset kynnet.” -Rakel Liehu, Helene
Näin kuvataan Helene Schjerfbeckin syntymää Rakel Liehun romaanissa “Helene”. Pitkän, hieman juhlallisen virkkeen keskeltä erottuvat sanat “vakavana kuin tomaatti”. Romaania lukiessani ne saivat minut toteamaan: totta, vastasyntyneet ovat tomaatteja. Ja kyllä – tomaatit hyvin vakavia.
Sanat tuntuivat olevan vastaan sanomattomalla tavalla oikein ja totta. Kyse ei ollut historiallisista faktoista vaan taiteen tavasta olla totta; yhtä varmasti tiedän milloin jokin viiva piirustuksessa on löytänyt paikkansa. Ilmauksen vaikutuksesta kuva Schjerfbeckistä koki muodonmuutoksen. Marttyyristä tuli tomaatti – jotakin käsinkosketeltavaa ja raikasta.
Romaanin alussa Schjerfbeck saapuu Saltsjöbadenin kylpylään, jossa hän vietti elämänsä kaksi viimeistä vuotta. Gösta Stenman tuo hänelle kirjan taiteilijoiden omakuvista ja haastaa maalaamaan. Puitteet fiktiiviselle omaelämäkerralle on luotu: taiteilija istuutuu kankaan ääreen ja katsoo itseään peilistä.
Kautta romaanin muisteleminen rinnastuu maalaamiseen, se on samantapainen prosessi kuin kuvan rakentaminen. Huomionarvoista tässä on se, että muistelija oletettavasti karsii asioita sen mukaan, mikä sopii kuvaan. Schjerfbeckin muistojen yleisönä toimii jo kuollut ystävä Helena Westermarck, mutta myös muut tuttavat ja kollegat. Joistakin asioista voi puhua vain pihalla kasvavalle vaahteralle.
Romaanin juonen voisi tiivistää kertomukseksi sen päähenkilön nimestä. Syntyessään “konkurssilapsi” saa nimekseen Helena. Syntyminen Heleneksi, taiteilijaksi, tapahtuu vasta paljon myöhemmin, Colarossin taidekoulussa Pariisissa. Teoksen loppupuolella nimi käy läpi vielä yhden muutoksen taiteilijan muuttuessa kansalliseksi instituutioksi ja symboliksi.
Tapahtuma, joka leimaa elämää kaikissa vaiheissaan, on putoaminen portaissa nelivuotiaana. Romaanin Helene kertoo siitä voimattomana kolmannessa persoonassa, kuin katsoisi itseään ulkopuolelta. Isä ehdottaa lääkärin kutsumista paikalle, mutta äiti sanoo, että se on liian kallista. Lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, hän on aikuisten toimien kohde, ei vielä minä.
Pariisissa Helene toteaa: minulla on ajatuksia, mielipiteitä. Nimen a-kirjain muuttuu e:ksi vastaamaan ranskalaista kirjoitusasua. Realismin ihanteet olivat tulleet 1880–luvun maalarisiskoille tutuiksi jo Suomessa Adolph von Beckerin välityksellä, mutta naturalismiin tutustuminen on “kuin heräisi uudessa huoneessa”. Kotimaassa maalausten väitetty rumuus herättää vastustusta. Maalarisiskot pitävät kuitenkin yhtä, ja Helene säilyttää nimensä ranskalaisen kirjoitusasun koko loppuelämänsä.
Asetelman kertominen
Bretagnen ja St. Ivesin aikoja muistellessaan romaanin Helene maalaa Saltsjöbadenissa hedelmäasetelmaa. Rakkaussuhde englantilaisen sulhasen kanssa tuo asetelmaan keltaisen päärynän. Myöhemmin – kihlauksen jo purkauduttua – ajatukset katkaisee merkintä: “Poistin asetelmasta päärynän. Väri liian vahva.”
Elämän muuntuminen kertomukseksi rinnastuu tässä asetelman rakentamiseen. Kertoja-maalari lisäilee tai poistaa kokonaisuudesta osia esteettisin perustein. Taustalla voi olla myös kipu: kokemus liian vahva. Ymmärtäminen ei merkitse asetelman valmistumista vaan sen muuttumista.
St. Ivesin maisemaan Liehu on sijoittanut kiehtovan yksityiskohdan. Kuljeskellessaan kukkuloilla Helene näkee usein pienen vinokasvoisen tytön kävelyllä isänsä kanssa. Taiteilija panee merkille tytön mielenkiintoiset kasvot, mutta ei uskalla pyytää tätä malliksi isän ankaran maineen vuoksi. Tytön henkilöllisyyden hän kuitenkin saa selville. Tämä on lontoolaisesta Woolfin perheestä ja nimeltään – Virginia. Fiktion keinoin Liehu asettaa Schjerfbeckin laajempaan historialliseen yhteyteen.
“Olen kolmenkymmenenkolmen, eikä teoksiani olekaan Pariisin museoissa”, Helene joutuu toteamaan joitakin vuosia myöhemmin. Hän on palannut Suomeen ja ottanut vastaan opetustehtävän Ateneumissa. Työ on kuitenkin raskasta eikä jätä aikaa maalaamiseen. Ajan tavan mukaan Helene asuu edelleen äitinsä kanssa. Magnus –veljen avioituessa hän yrittää irtaantua, mutta äidin mielestä naimattoman tyttären kuuluu pysyä kotona. Syyksi ei riitä edes tärpätin haju. “Ethän sinä paljon enää maalaa”, äiti sanoo paljastaen tiedostamattoman toiveensa – ja taiteilijan pahimman pelon.
Hyvinkäälle muutettuaan Helene ei maalaa kokonaiseen vuoteen. Kerronta tapahtuu jälleen kolmannessa persoonassa, taiteilija on kuin vieras itselleen. Ajan suomalaista taidekenttää ja Schjerfbeckin asemaa siinä kuvataan kirjeenvaihdolla Helenen ja Suomen Taiteilijaseuran välillä.
Ensimmäisessä kirjeessä Helene tarjoaa maalaustaan “Kotona” Taiteilijaseuran kevätnäyttelyyn. Vastaukseksi saapuu kohtelias hylkäysviesti, jossa tosin luvataan ottaa teos arpajaisvoitoksi. Lähivuosina sama toistuu “Ompelijattaren” ja kolmen muun teoksen kohdalla. Samanaikaisesti Taiteilijaseurasta tiedustellaan, eikö taiteilijalla olisi jäljellä jotakin vanhaa historiamaalausta? Tämän elämänvaiheen muisteleminen saa Helenen tuhoamaan tekeillä olevan hedelmäasetelmansa Saltsjöbadenissa.
Schjerfbeckin yhteydessä on usein puhuttu “ruumiittomuudesta”, joka liitetään taiteilijan sairauteen ja maalausten mustiin puettuihin naishahmoihin. Liehun romaanin lukeminen saa oivaltamaan uuden yhteyden taideteoksen ja kehon välillä. Teksti vaikutti hyvin fyysisesti – usein lauseet saivat kirjaimellisesti palelemaan. Kyse ei ollut eläytymisestä tarinaan vaan puhtaasti kielen kauneuden aiheuttamasta reaktiosta.
Miten niin abstrakti asia kuin lause voi olla vaikutukseltaan näin fyysinen? Jos lause voi olla sitä, miksi sitten ei sileäksi sivelty väripinta? Taideteoksen ruumiillisuus ei ole pelkästään kehon esittämistä. Ruumis on läsnä myös niiden tunteiden ja fyysisten reaktioiden kautta, joita teos herättää. Sanonta, jonka mukaan “taide koskettaa“ on alunperin varmasti tarkoittanut tätä.
Einar Reuterin ja Gösta Stenmanin ilmaantuminen Schjerfbeckin elämään tuo taiteilijan vähitellen yleisön tietoisuuteen. Romaanissa roolit on jaettu siten, että Reuter ymmärtää Helenen sisäisiä pyrkimyksiä, Stenman lähinnä kaupallisen arvon. Molemmat tosin rohkaisevat yhtä lailla taiteelliseen etsintään ja toimittavat Helenelle kirjoja ja ulkomaisia taidelehtiä.
Yksi Liehun teoksen erityispiirteitä on ymmärrys sitä suhdetta kohtaan, joka taiteilijalla on itse taiteen kanssa. Helene Schjerfbeckin elämä ei koostu pelkästään niistä asioista, joita hän koki “elävässä elämässä”. Yhtä merkityksellisiä ovat kokemukset maalausten ja kirjojen äärellä. Millainen olisi Schjerfbeck –elämäkerta joka ulottuisi noihin näkymättömiin tapahtumiin, saisiko siitä enää tragediaa?
Taiteilija kertomuksena
Reuterin kirjoittaessa taiteilijan elämäkertaa Helene tiuskaisee hänelle: “Anteeksi, herra Reuter, mutta mistä MINÄ tietäisin kuka kirjainkombinaatio HS on?” Schjerfbeckin nimen kolmas muodonmuutos on tapahtunut. Etunimi on korvautunut nimikirjaimilla, yksityisen minän rinnalle on muodostunut julkinen minä. Legenda yksinäisestä, syrjäänvetäytyvästä taiteilijasta alkoi elää jo Schjerfbeckin elinaikana ja on hengissä yhä.
Yksi tapa suhtautua siihen on tarkastella Schjerfbeckiä nimenomaan kertomuksena. Millaisia painotuksia tarina saa eri aikoina? Miten se vaikuttaa käsityksiin taiteilijuudesta?
Rakel Liehun teos on mielestäni hienoimpia Schjerfbeckin inspiroimia kertomuksia. Se ei ole elämäkerta vaan romaani, runoilijan tulkinta toisen taiteilijan tajunnasta. Liehu on suhtautunut kohteeseensa samaan tapaan kuin Schjerfbeck itse: malli on vain lähtökohta esteettisen kielen kehittämiselle. Lopputulos on kuitenkin myös näköinen: jälki on yhtä täsmällistä ja hienostunutta kuin Schjerfbeckin parhaissa maalauksissa.
Romaanin kerronta ei etene kronologisesti vaan eri aikatasoja yhdistellään vapaasti. Tällainen esitystapa on yleensä liitetty muistin jäljittelyyn. Liehu onnistuu sen avulla välttämään liian yhtenäisen kuvan syntymisen Schjerfbeckistä: “Fantasma eheästä minästä on purkautunut. Huoneessani kulkee monta Heleneä, syöksyilee ajatuskulkuja joita en haluakaan hallita enää…”
Kerrontatavan ansiosta Liehun Helene ei pääse jähmettymään paikoilleen, hänestä ei synny yhtä kuvaa vaan monta. Lukiessani huomasin myös, että fragmentaarinen kerronta antoi luvan lukea fragmentaarisesti. Usein jätin väliotsikoina toimivat vuosiluvut ja paikannimet kokonaan huomiotta. Teoksen kokemisen kannalta oli yhdentekevää, missä ja milloin asiat tapahtuivat – nautinto syntyi kielellisistä siirtymistä, rinnastuksista ja keskeytyksistä.
Romaanin tyylilajia on luonnehdittu tajunnanvirraksi, mutta “juttelu” voisi olla oikeampi sana kuvaamaan sitä. Helene ei ole yksin, hänen puheellaan on aina kohde. Ajatusviivoihin päättyvät lauseet saavat odottamaan täydennystä keskustelu kumppanilta. Kepeän keskustelun tuntua lisää vielä se, miten vaivattomasti kertoja siirtyy puheenaiheesta toiseen.
Sama koskee teoksen tunnerekisteriä: hurmion rinnalle asettuu samanarvoisena huoneeseen tuotu ateria. Yhdessä tämä kaikki luo vaikutelman vapaudesta ja avarasta tilasta. Kuvataiteilijana koen sanat usein häiritsevän tarkkarajaisina, mutta Liehun tekstissä tunsin olevani yhtä vapaa liikkumaan kuin kuvassa.
Jokainen taiteilija tietää, mikä vaikutus on oikeaan paikkaan sipaistulla punaisella värillä. Schjerfbeck tiesi sen myös, ja siksi hänen maalauksiaan ei voi lukea hänen tunteittensa suorana ilmauksena. Dramatisointi on yksi taiteen keinoista. Lukijalle osoitetuissa sanoissa romaanin lopussa Liehu kertoo eräässä Schjerfbeckin asetelmassa olevasta mustasta omenasta.
Kirjoitustyö sai alkunsa kysymyksestä, mitä musta omena merkitsi. Romaanin kuluessa Liehu luo asialle selityksen: omena yksinkertaisesti mätänee maalausprosessin aikana. Se ei merkitse mitään. Samalla – mätänemisen kautta – ajatusta kuolemasta ei voi välttää. Ihmeellisintä kuolemassa on sen arkipäiväisyys. Se on yhtä aikaa inhimillinen tragedia ja vadille unohtunut hedelmä. Lukijalla on mahdollisuus kuvitella molemmat merkitykset ilman että kumpikaan asettuu toisen edelle.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataiteilija