21.2.2009 Anni Venäläinen
Taiteilija Marco Evaristti (s. 1963) harrastaa raflaavia projekteja. Hän on ehdottanut kuolemantuomitun ruumiin syväjäädyttämistä ja jauhamista kalanruuaksi, tarjoillut lihapullia, jotka on tehty taiteilijan omasta ihrasta, ja laittanut kultakalan tehosekoittimeen. Kaikki hankkeita, jotka sisältävät maksimaalisen mautonta provokaatiota ja shokkiarvoa. Kultakalateos oli eräänlainen koetilanne, sillä katsoja saattoi valita painaako tehosekoittimen nappulaa. Eläimeen kohdistunut julma pila aiheuttaa välittömän inhoreaktion, sekä herättää lapsenomaisen kiinnostuksen: miltähän se näyttää? Kala uiskentelee tehosekoittimen läpinäkyvässä kulhossa hilpeänä, ja sitten yhtäkkiä… Mikä groteski teko, groteski nauru. Miksi juuri söpö kultakala?
Näissä projekteissa varsinainen taideteos tuntuu olevan niiden aiheuttama yleisö- ja mediareaktio. Hieman kuin John Cagen mainiossa sävellyksessä 4′33″, jossa pianisti istuu eikä soita nuottiakaan. Varsinaisen musiikin muodostavat ympäristön äänet ja odottavan yleisön hermostunut liikahtelu. Evaristti jatkaa ”teon” taidettaan myös ympäristötaideprojektissa Red Factions (2004–2008), jonka puitteissa hän on maalannut paloruiskulla punaisia värialueita Grönlannin jäätikölle, lumiselle vuoren huipulle sekä aavikon hiekkadyyniin. Red Factions näyttely on esillä Kunsthallen Nikolajissa Kööpenhaminassa 22.11.2008–22. helmikuuta 2009. Näyttelyssä on myös videoita, esineitä sekä osallistumisen mahdollistava nurkka yleisölle, jossa maisemakuvia saa muokata punaisilla tusseilla.
Taiteilija työskentelee kameraa varten. Ranskassa hän pääsi otsikoihin kesällä 2007, kun poliisihelikopteri tuli pidättämään kesken Mont Blancin huipun maalaamisen. Red Factions -projektissa on meneillään eräänlainen tutkimusretki-parodia. Tai ehkä tutkimusretki on tehty camp-asenteella?.Sillä eikö nykypäivänä tosissaan tehty suuri tutkimusmatka olisi vain korni? Tutkimusretken varusteet pääsevät vitriiniin jo taiteilijan elinaikana, siis välittömästi projektin päättymisen jälkeen. Näyttelytiedotteen mukaan elämän ja taiteen häilyvää rajaa kuvaavat museovitriinissä esillä olevat, kylmiin ääriolosuhteisiin suunnitellut retkivarusteet. Tavallaan dokumentaatiota tarvitaan todistamaan retkien aitous. Samalla tämä dokumentaatio korostaa taiteilijan suoritusta. Näyttelytekstien sekä huolellisesti videokameran ja valokuvakameran avulla toteutettujen taltiointien ansiosta varsinaiseksi taideteokseksi muodostuu taiteilijan suoritus ja sen näyttäytyminen dokumentaatiossa. Eivät siis valokuvat, eivätkä ns. ympäristötaideteokset luonnossa. Kameroiden keskipisteessä taiteilija johtaa ryhmää, joka tekee maalauksellisen teon, ja josta saa hienoja kuvia. Tässä on näytteillä uudentyyppinen värikenttämaalaus, punainen kolmio – varoitussignaali ekosysteemin herkillä äärialueilla. Jäätiköt ja autiomaa ovat toki ilmastonmuutoksen symboleita. Ja elottoman, elämälle vihamielisen ympäristön saavuttaminen, kohtaaminen, valloittaminen ilmenevät teoksesta. Punainen kolmio on kuin lippu; I was here (first).
Eroaako Evaristin taide maataiteesta tai muista varhaisemmista autiomaassa tehdyistä projekteista? Taiteilija näyttää nyt huolellisesti prosessin, työn jonka tuloksena kukin teos on syntynyt. Kyse ei ole vain katoavan teoksen säilyttämisestä jälkipolville dokumentaation keinoin. Tässä valokuvat ovat dokumentaatiota, mutta samalla kaikki on tehty kuvaa varten. Mediahakuisuutensa vuoksi näyttely kohoaa kitschiksi. Spektaakkelinomainen teko näyttää tyhjyytensä .Taiteilija kirjoittaa näyttelyteksteissä, että hän haluaa “saada ihmiset näkemään luonnon uudella tavalla”. Eli miten? Maalauspohjana?
Jos taiteilijalla on kylliksi viitseliäisyyttä, kekseliäisyyttä, tovereita ja varoja, hän voi mennä ja maalata asioita karamellivärillä punaiseksi kaukaisessa erämaassa. Tässä teossa korostuvat taiteilijan nokkeluus, teon hupaisuus, hämmästys; oho onpas taiteilija ottanut ja selvinnyt suuresta haasteesta! Ällistyttäminen. Ihastelu. Sen sijaan alkuperäisen maataiteen rituaalinomaisuus, hiljentyminen, yksinäisyys, meditaatio ja mystiikka ovat poissa, samoin luontoon samaistuminen, koskemattoman luonnon kohtaaminen taiteilijan kanssa, taiteilijan kautta. Tämä taiteilija ei tuo meille luontokokemusta. Hän tuo meille oman tekonsa, joka tapahtui luonnossa. Ei edes omaa tulkintaansa luonnosta. Tai kenties tulkinta on tässä tapauksessa luonnon näkeminen taiteellisen teon alustana, josta itse teos pysyy irrallisena.
Sitten idea laimenee, väri muuttuu vaaleanpunaiseksi. Alkaa hulluttelu. Kameli ja vuohet maalataan. Ja vielä pensas. Elukat näyttävät nyljetyltä. Tämä seikkailija ei tyydy vain vangitsemaan ylevää vuoristomaisemaa kuviin, vaan haluaa myös jättää siihen merkkinsä, muokata sitä. Tehdä siitä “oikeaa” taidetta, tavanomaisen maisemakuvan sijaan. Näemme maiseman teon läpi, emme “sellaisenaan”. Vaikuttava maisema on taiteilijan yhtä vaikuttavan teon näyttämö. Tämä on suurten puitteiden taidetta. Jossakin kaukana nykytaiteen keskuksista symbolinen koskematon maisema tulee kaapatuksi nykytaiteen osaksi. Romanttinen luonto oli muuttunut kitschiksi jo kauan sitten. Suuret maisemakuvat erityisesti, mutta myös tämänkaltainen romanttinen aineisto, jäätiköt ja hiekkadyynit. Myöskään tätä taiteilija-näytöstä ei esitetä ilman jo kitschiksi muuttunutta taidepuhetta.
Kuvassa taiteilija on maalannut ryhmänsä avustuksella jäälohkareeseen punaisen alueen. Kohta se katoaa, sulaa. Mitä lisämerkityksiä itse teos saa siitä, että “näemme luonnon nyt uudella tavalla”? Varsinainen teos ei siis olekaan läikkä lumessa, vaan tämän läikän asettama uusi tarkastelutapa ja näkökulma. Tässä on maalaus, jonka viittaukset itsensä ulkopuolelle ovat lähinnä viittauksia taidehistoriaan; maataiteeseen ja ympäristötaiteeseen, mutta myös romanttiseen maisemamaalaukseen ja ennen muuta eurooppalaiseen abstraktiin moderniin, konkreettiseen taiteeseen ja sekä myöhäisempään amerikkalaiseen värikenttämaalaukseen. Taiteilijan persoonallisen kädenjäljen häivyttäminen on ilmeistä. Piteleekö taiteilija edes itse ruiskua? Taideteoksen merkitykset ovat nykykäsityksen mukaan teoksen ulkopuolella, siis katsojassa ja teoksen tulkinnan viitekehyksessä. Eikö kyseessä silti ole edelleenkin matka, teko, spektaakkeli, jonka tuloksena on tämä punainen jälki lumessa?
Jos jokin tässä teoksessa kolahtaa, on se teon älyttömyys. Uroteko, että joku näkee vaivan tehdäkseen jotain noin yksinkertaista. Jotain jonka voisi tehdä Photoshopissa tai – kuten yleisö näyttelyssä tekee – punaisella tussilla. Kiehtovaa on teon aitous. Ja se, että taiteilija tilaa helikopterin sitä kuvaamaan. Mutta haluan kieltäytyä lukemasta tähän teokseen hakemalla haettuja merkityksiä. Kuvat ovat ihan kauniita: Siinä on punainen alue jäälohkareessa. Tuossa sama vuorenhuipussa. Kiintoisaa on, kuinka vakavastiotettavuuteen pyrkivä, mutta henkisesti ontto projekti, saa uudentyyppisen taidekitschin luonteen. Taiteen, joka on tyhjentynyt sisällöstä, ja joka elää vain pelkän representaationsa varassa. Nykytaiteessa on varaa luksukseen. Tämä on 2000-lukua ennen suurta taloudellista romahdusta, jonka luvataan saavan aikaan paluun syvempiin arvoihin. Vai onko tämä sittenkin taiteilijan rohkeutta? Käyttää noin paljon resursseja tehdäkseen yksinkertaisen maalauksen. Miksi hänelle ei silti riitä puhdas estetiikka? Miksi ontuva liturgia luonnon näkemisestä uudella tavalla? Jokin nykytaiteen käytännöissä pakottaa hakemaan merkityksiä, sen sijaan että nauttisimme tästä hupaisasta hankkeesta sellaisenaan.
Kun näen valokuvan pinkinpunaisesta kamelista, koko homma kiepsahtaa nurin. Hetkinen, mistä moinen radikaali värivalinnan muutos? Taiteilija sanoo, että työ kehittyy tehdessä uuteen suuntaan, tulee uusia ideoita. Hän ei siis jaksanutkaan viedä työtä ihan loppuun asti. Katuuko hän sitä, että valitsi aluksi punaisen värin? Miksi pinkki kameli, vuohet ja pensas? Ne vesittävät kaiken edellä nähdyn, kääntävät projektin kitschiksi. Vaaleanpunaisen kamelin viereinen teksti kertoo, että mikä tahansa pinkiksi maalattu ei enää voi olla vakavasti otettavaa. Mieleeni tulee Max Ryynäsen väite, että vaaleanpunainen väri tekee asiasta kuin asiasta välittömästi kitschiä. Nettisivuillaan Evaristti esittelee tarkemmin Pink State -projektiaan, kuvitteellista valtiota, jossa vallitsevat pinkit arvot, lähimmäisen rakkaus ja hyväntuulisuus. Kultakalojen murhaamisesta on siirrytty vaaleanpunaisten kameleiden tiirailuun. Silti kultakalaa ja pinkkiä kamelia yhdistää se, että kultakalat ovat osa tyypillistä kitsch-kuvastoa.
Ilo ja kolahtaminen on pidettävä kaapissa,ja tyhjänpäiväiset hankkeet täytyy motivoida syvällisen kuuloisilla pohdinnoilla. Vai kääntykö periaate itseään vastaan? Taide tyhmenee, tyhjenee. Puhe muuttuu ontoksi ja korvaa taiteen. Tuloksena on täydellinen teos, joka ei herätä mitään eikä liikauta mitään, ja joka perustuu merkkien ja viittausten uloslukemiseen, kaanonin hallintaan. Miksi tämä vaiva? En voi olla miettimättä, että taiteilija todella haluaa toimilleen julkisuutta. Siis itselleen taiteilijana, joka vie läpi suurenmoisia hankkeita. Vaan ei taiteen itsensä vuoksi, vaan ”saadakseen katsojan… jne”. Näyttääkseen meille luonnon, johon taiteilija on tehnyt lisäyksen.
Romanttista jäätikkömaisemaa punaisine täplineen esittävä valokuva on teos, joka on vahvasti sisustustaiteellinen. Kuvat näyttäisivät hyvältä minkä tahansa toimiston seinällä. En voi olla ihailematta taiteilijaa hieman. Mikä mainio idea. Ehkä hän on aina halunnut tehdä tällaisia retkiä? Ja nyt taiteen varjolla, hän sai tehdä ne jonkun rahoituksella. Punaisen värin levittäminen onkin vain tekosyy tehdä suurenmoisia retkiä ja kokea seikkailuja. Ihan kuin olisi oikea tutkimusretkeilijä! Ehkä tämä rikkoo myös jonkin Guinnesin ennätyksen, kuten ”korkeimmalla sijainnut taideteos”? Tai ”vaikein matka teoksen toteuttamiseksi”?