Teksti: Sini Mononen
Kuvat: Wikimedia Commons
Vanitas-symboliikka liitetään yleisesti 1500- ja 1600-lukujen flaamilaiseen maalausperinteeseen ja still life –asetelmiin. Tuttu fraasi, vanitas vanitatum omnia vanitas, turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa, kiinnittää huomion tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Erilaiset vanitas-symbolit, kuten pääkallo, lakastuvat kukat, tiimalasi, hedelmät ja juustot, hyönteiset ja peilit, kuvaavat elämän katoavaisuutta ja kuoleman läheisyyttä. Vanitas-asetelmat kertovat, että maalliset ilot ovat vain ohimeneviä ja lopulta meitä kaikkia kutsuu kuolema.
Jos vanitas-symbolien perimmäistä viestiä ajattelee, ei ole ihme, että vanitas-symboliikkaa viljellään tiuhaan myös populaarikulttuurissa, erityisesti kauhuelokuvissa. Kauhuelokuvaa voi ajatella jopa eräänlaisena laajennettuna audiovisuaalisena vanitas-aiheena. Kauhun perimmäinen viesti on sama kuin vanitaksen: kaiken katoaminen, kuoleman läheisyys ja vääjäämätön matka täältä tuonpuoleiseen.
Elokuvan kontekstissa vanitas-aiheet merkitsevät tarinan tematiikkaa. Ne ovat osa audiovisuaalisen taiteen retoriikkaa, jossa elokuvan tarinan kannalta tärkeät elementit punoutuvat yhteen ja muodostavat eräänlaisen elokuvan yläsävelsarjan. Tässä yläsävelsarjassa vanitas-aiheet viittaavat spektrimäisesti yhtä aikaa niin elokuvan omaan tarinamaailmaan kuin taidehistoriassa aiheisiin liitettyihin lukuisiin merkityksiin.
Toisin kuin maalaustaiteessa, audiovisuaalisessa taiteessa esiintyvät vanitas-aiheet eivät ole pelkästään kuvallisia. Kuolemaan ja tuonpuoleiseen voidaan viitata myös äänellisin elementein. Kauhuelokuva lainaakin tyypillisesti erilaisia kuolemaan liitettyjä musiikillisia aiheita kuten sielunmessu requiemia tai niin sanottua kuvataiteenkin kuvastoon vakiintunutta kalman tanssia, dance macabrea. Toisinaan elokuvissa voi kuitenkin kuulla myös suoria maalaustaiteesta tuttujen vanitas-aiheiden musiikillisia ja äänellisiä vastineita. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset yöhön liitettävät äänet kuten heinäsirkkojen siritys. Hyönteisten äänten voi ajatella puhuvan yhtä hyvin myös vanitakseen kiinteästi liittyvästä metamorfoosista, muodonmuutoksesta jossa kuljetaan kuoleman kautta kohti uutta elämää. Niin ikään elokuvissa vanitas-tematiikkaan liittyvät erilaiset kuoleman hetkeen liitettävät äänet kuten kelloaiheet.
Kuuntelen ja katselen Fred Waltonin vuonna 1979 ilmestynyttä slasher-klassikkoa Kun tuntematon soittaa… (When a Stranger Calls) ja ajattelen elokuvan innoittamaa Scream-elokuvien sarjaa ja niiden Ghostface-hahmoa. Kun tuntematon soittaa… ja Scream-elokuvat kuvaavat kuoleman kohti ryntäämistä. Molemmissa elokuvissa on seksuaalisuuteen viittaava pohjavire. Kuolema paitsi saapuu noutamaan väkivaltaisesti omiaan, se myös vainoaa juuri heräämässä olevaa nuoruutta.
Kun tuntematon soittaa… -elokuvassa on klassinen kauhuviihteen asetelma: nuori neitsythahmo, Jill Johnson (Carol Kane), saapuu lapsenvahdiksi suureen omakotitaloon, joka sijaitsee amerikkalaisella varakkaalla lähiöalueella. Pian taloon saapumisen jälkeen hän saa lukuisia puhelinsoittoja vainoaja-murhaaja Curt Duncanilta (Tony Beckley). Curt on psykopaatti-murhaajan arkkityyppi ja Ghostfacen voi ajatella pohjautuvan Curtin hahmoon. Elokuvan yli 20-minuuttia kestävän avauskohtauksen aikana Curt soittaa Jillille lukuisia puheluja ja pakottaa Jillin vastaamaan uudelleen ja uudelleen järjettömältä tuntuvaan kysymykseen: ”Have you checked the children?” Käy ilmi, että Curtin on tarkoitus houkutella Jill yläkertaan, jossa Curt odottaa uhriaan. Hän on murhannut aiemmin pienet lapset sänkyynsä ja suunnittelee tappavansa myös Jillin, heti kun tämä erehtyy nousemaan talon pohjakerroksesta yläkertaan.
Pieter Claesz, 1625
Lapsuuden loppu
Kun tuntematon soittaa… -elokuvan ensimmäinen näytös sijoittuu suuren talon olohuoneeseen, jossa nuori lapsenvahti, Jill istuu ja odottaa ajan kulumista. Aika, vääjäämättömästi kuolemaa kohti kulkeva ulottuvuus, kuuluu lakkaamatta taustalla äänellisenä vanitas-symbolina, suuren kaappikellon nakuttavana äänenä. Kaappikelloon – kuin valtavaan ruumisarkkuun – tarkennetaan useaan otteeseen. Kun Jill saapuu taloon, kello kumahtaa yhdeksän kertaa. Kumahdukset symboloivat kuoleman kelloja ja kalman tanssin alkua. Tästä alkaa Jillin painajainen: viaton lapsuus ja nuoruus jäävät taakse ja Jill kiidätetään pikavauhtia kohti elämän loppupuolta ja pimeyttä, kuolemaa.
Kuolemaan viitataan äänellisellä vanitas-merkillä jo elokuvan alkutekstien aikana. Elokuva alkaa ulkokuvalla, jossa Jill nähdään kävelemässä katulamppujen valossa hiljaisella omakotitaloalueella. Taustalla kuullaan heinäsirkkojen siritystä.
Hyönteisillä on aivan erityinen asema vanitas-perinteessä. Ne saattoivat merkitä sairautta ja tautia. Niillä oli kuitenkin myös toinen, kuoleman jälkeiseen elämään, liittyvä merkitys. Klassisessa 1500- ja 1600-lukujen vanitas-symboliikassa maalarit pyrkivät esittämään kuoleman dramatiikan sovitellussa muodossa. Erilaiset metamorfoosin prosessit, kuten kuihtuminen ja mätäminen, eivät viitanneet yksin kuolemaan, vaan niiden tarkoitus oli kiinnittää huomiota pelastumiseen ja tuonpuoleiseen valmistumiseen. Uudelleensyntymä on kuoleman kautta kulkemista. Se kuvaa elämän kiertokulkua, joka yhdistää lopun uuteen alkuun. Hyönteiset eivät olleet siis pelkästään likaisia kuoleman olevia. Toukasta saattoi syntyä myöhemmin perhonen.
Lapsuus ja nuoruus nujerretaan elokuvissa julmasti. Jill traumatisoituu väkivaltaisista kokemuksistaan ja pienet lapset eivät selviä murhaajan käsistä elävinä. Lasten kuolemaa ei kuitenkaan näytetä Kun tuntematon soittaa… -elokuvassa suoraan. Siihen kuitenkin viitataan post-modernilla vanitas-symbolilla, sulaneen jäätelön kuvalla. Jäätelö on itsessään lapsuuden, nuoruuden, leiki ja viattomuuden symboli. Elokuvassa se rinnastuu hyönteisiin lian ja metamorfoosin kautta. Jäätelön merkitys on kuitenkin hyönteisiä synkempi, sillä sulaneena se ei kanna mukanaan uuden alun merkitystä.
Elokuvassa on kohtaus, jossa Jill on alkanut hiljalleen pelätä toistuvia puheluja soittavaa Curtia. Hän kulkee olohuoneessa kuunnellen ympäristöään. Jostakin kuuluu kolinaa. Jill vaeltaa keittiöön ja löytää jääpaloja sylkevän jääpalakoneen. Hän ottaa pakastimesta jäätelön ja palaa takaisin olohuoneeseen. Valkoinen vaniljajäätelö nähdään myöhemmin sulaneena hopeisella lautasella, valkoinen väri tahriintuneena. Mädäntyminen ja muodonmuutos tiivistyvät sulaneen jäätelön kuvassa. Antrolopogi Mary Douglasin kuuluisaa lian teoriaa seuraten jäätelö voidaan lukea aineena, joka on joutunut väärään paikkaan eli muuttunut likaiseksi. Tämän lisäksi se on muuttanut muotoaan käyttökelvottomaksi, tahmeaksi aineeksi. Kerran sulanutta jäätelöä ei voi enää pelastaa. Se on pilattu ja pois heitettävä.
Jill
Rangaistus
Kun tuntematon soittaa… -elokuvan pitkä avauskohtaus sijoittuu yhteen ainoaan lokaatioon. Kuten monissa muissa 1970-luvun elokuvissa, myös Kun tuntematon soittaa… -elokuvassa tapahtumien rytmi on verkkainen, lähes pysähtynyt. Pysähtyneisyys luo aika ajoin vaikutelmaa siitä, kuin katsoisi elävää taulua, tableau vivantia. Taulussa erottuu muutaman katselukerran jälkeen kiinnostavia yksityiskohtia. Tällaisia ovat suuren kaappikellon viisarit ja aikaa halkova heiluri, erikoislähikuva suljetun ulko-oven turvaketjusta sekä kameran keskittyminen kahteen eri otteeseen jäätelötikkuun, jonka Jill noutaa keittiöstä, mutta joka häneltä jää syömättä.
Suuren talon olohuone pysyy näennäisesti samana koko kohtauksen ajan. Tapahtumien edetessä huoneen ilmapiiri muuttuu. Jill ei tiedä, onko hän turvassa talon sisällä vai sen ulkopuolella. Suuri omakotitalo muodostuu elokuvassa hiljalleen kummitustaloksi. Kun elokuvasta tehtiin vuonna 2006 uusintaversio, sen lähes koko narratio sijoittui taloon, jonne Jill saapuu hoitamaan lapsia. Etenkin uusintaversiossa korostetaan lasten vanhempien, Mandrakisin pariskunnan varakkuutta. Tällä kertaa lääkäripariskunta asuu modernissa kartanossa, joka muistuttaa sokkeloisuudessaan Hohto-elokuvan Overlook-hotellia. Talon sisäpihalla on ylellinen puutarha, jonka lukuisat linnut viittaavat puolestaan Hitchcockin Linnut-klassikkoon.
Paratiisimaisuus ja ylellisyys löytävät yhtymäkohtansa myös vanitas-perinteestä.
Vanitas-asetelmilla on kaksi puolta. Tuonpuoleisen läsnäolon lisäksi ne esittävät maallista nautintoa. Protestantit, joiden elämää hollantilaiset vanitas-aiheet kuvaavat, ymmärsivät omaisuuden kartuttamisen ja sen hoitamisen kuuluvan kristityn elämään. Omaisuutta on aseteltu still life –sommitelmissa esille todisteeksi hurskaan elämän luonteesta.
Yhtä hyvin still life –asetelmat kertoivat kristityn synneistä. Ne kuvaavat kolonialistista maailmanvalloitusta ja muista kulttuureista haalittuja rikkauksia. Hollantilaisessa maalausperinteessä voi nähdä eurooppalaisen kolonialismin synkän hiljaisuuden: tyhjyys ja turhuus kietoutuvat aavemaisina ryöstettyjen hyödykkeiden ympärille.
On kuin asetelma odottaisi rangaistussa. Kun tuntematon soittaa… -elokuvassa koko talo tikittää lähestyvää jumalallista kostoa. Ketjut, takassa palava tuli sekä uhkaavasti heiluva kaappikellon heiluri merkitsevät kidutusta ja viimeistä tuomiota. Jillin läheisyydessä loimottava tuli ei ole puhdistavaa. Ennemminkin se symboloi vääjäämättä lähestyvää tuhoa.
Kuolema niittää nuoruutta
Ghostface
Kirjallisuuden tutkija ja taidehistorioitsija Harry Berger Jr. kirjoittaa 1600-luvun still life –kukka-asetelmista. Hän kiinnittää huomion siihen, kuinka tuon ajan Hollannissa maalausten kuvaamat runsaat kukkakimput olivat epärealistisia. Vaaseissa nähtävät kukat ovat eri kausien kukkia, jotka eivät luonnollisesti kuki yhtä aikaa. Lisäksi leikkokukat olivat ylipäätään kallis luksustuote, joita tuskin saattoi nähdä missään taulujen kuvaamina ylitsepursuavan runsaina kimppuina.
Berger ehdottaakin, että realistisen esitystaiteen sijaan asetelmissa voisikin olla kyse eräänlaisesta fantastisesta kokoelmasta. Tässä fantasiassa on esillä ”kuolleita kukkia”. Ne kukoistavat vain hetken ennen lakastumistaan.
Kauhuelokuvan kontekstissa kukat ja niiden kokoelma saavat banaaleja merkityksiä. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaania muistuttavassa kauhuviihteessä kuolema keräilee nopeasti lakastuvan nuoruuden parista omiaan.
Curt keskittyy ydinperheen tuhoamiseen tappamalla ensin lapset ja sitten omasta perheestä haaveilevan Jillin ja hyökkäämällä myöhemmin myös aikuisen Jillin perhettä suojelevan aviomiehen kimppuun. Ghostface valitsee uhrinsa summittaisemmin. Hänenkin tielleen osuvat kuitenkin useimmiten nuoret kuin vanhat.
Kun tuntematon soittaa… -elokuvassa kuolema liitetään heräävään seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden toteuttaminen on kuitenkin rangaistava teko – neitsythahmot saavat elää, mutta he kärsivät huomattavan paljon pelkästään seksuaalisuutensa vuoksi. Kun Jill istuu ja odottaa suuren talon olohuoneessa puhelua ihastukseltaan, hänelle soittaa vainoava murhaaja. Samankaltainen asetelma on Scream-elokuvissa. Ghostface rankaisee nuoruudesta ja rakastamisesta.
Scream-elokuvien ensimmäisessä osassa kuullaan musiikillinen viittaus John Carpenterin Halloween-elokuvaan (1978). Kohtauksessa Scream-elokuvan neitsythahmo, nuori Sydney (Neve Campbell) on huoneessaan, turvallisesti isänsä kodissa. Sydneyn poikaystävä Billy (Skeet Ulrich) kiipeää illalla ikkunasta Sydneyn luo. Taustalla soi amerikkalaisen rock-yhtyeen Blue Öyster Cultin kappale ”Don’t Fear the Reaper”.
All our times have come
Here but now they’re gone
—
Come on baby, don’t fear the reaper
Raamatullinen viittaus on selvä. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu. Kuolema niittää nuoruutta.
Akusmaattinen haudankaivaja
Kun tuntematon soittaa… -elokuvaa säestää kautta linjan voimakas, atonaalinen orkesterimusiikki. Elokuvan musiikille on luonteenomaista väkivaltaisuus: viulut vaikuttavat hyökkäävän äkkiarvaamatta kuulijan kimppuun ja välillä kuulostaa siltä, kuin preparoitua pianoa lyötäisiin tai sen kieliä kiskottaisiin voimallisesti. Musiikin voi ajatella tulkitsevan Jillin kokemusmaailmaa. Aivan yhtä hyvin musiikin voi kuulla kaikuvan Curtin mielenmaisemaa. Musiikin kautta katsoja voi kokea kuinka Jill tuntee lähestyvän kuoleman. Musiikki edustaa näin jumalallista pahuutta, joka levittää kalman hajua kaikkialle.
Curt ja Ghostface ovat jumalallisia, pahantahtoisia keräilijähahmoja. Molemmat vaikuttavat siltä, kuin he näkisivät ja kuulisivat uhrinsa lakkaamatta. Heidän vaikutuspiirinsä tuntuu myös ulottuvan myös sinne, missä he eivät ole itse fyysisesti läsnä. Tämä ominaisuus luodaan yksinkertaisella keinolla. Sekä Ghostfacen että Curtin identiteetti on pitkään piilotettu ja he ovat läsnä vain äänensä kautta. Tämä tekee heistä akusmaattisia hahmoja.
Akusmaattinen olento on olento, jonka äänen voi kuulla, mutta jonka hahmoa ei voi nähdä. Curt on piilotettu teknologian, puhelinlinjan taakse. Ghostface sen sijaan on puhelimen lisäksi perinteisen akusmaattisuuden merkin, kankaan taakse piilotettu olento. Ghostfacen asu, musta lakanakangas, jossa on kasvojen paikalla epämuodostunut vanitas-pääkallo tai Edvard Munchin Huuto-maalauksesta muistuttava vääristynyt ilme, on halvan jumalan merkki. Lakanakangas monistuu elokuvissa tusinatavaraksi, jonka taakse kuka vain voi piiloutua. Tähän perustuu osittain Ghostfacen kaikkivoipuus: hän on jokainen mutta ei kukaan. Lopulta asun taakse piiloutunutta tappajaa ei voi tunnistaa edes äänestä. Scream 3 –elokuvassa Ghostfacella on käytössään laite, joka muuttaa hahmon äänen jonkun muun elokuvassa nähdyn hahmon ääneksi.
Curt ja Ghostface keräilevät uhrejaan puhelimitse. He luovat puhelimen avulla lamaannuttava pelon ilmapiiriä. Tämän jälkeen pois tolaltaan saatettu saalis on helppo tainnuttaa ja lopulta tuhota. Curtin harjoittama yksinkertainen lankapuhelinterrori monistuu Scream-elokuvissa mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Ghostface käyttää lankapuhelimen sijaan matkapuhelinta. Vaihtamalla paikkaa hän laittaa uhrinsa arvaamaan mistä puhelu on kulloinkin tulossa.
Paikkaa lakkaamatta vaihtava Ghostface voidaan nähdä raameistaan karanneena pääkallohahmona tai dance macabren ilkkuvana luurankona.
Dance macabren kerrotaan saaneen alkunsa juutalaisissa hautajaisrituaaleissa, joissa haudankaivajat pukeutuivat luurankoasuihin. Teatraalinen rituaali kertoi kuolleen aloittaneen tanssinsa täältä kohti tuonpuoleista. Luurangon kuvan piti herättää seremoniaa seuraavassa yleisössä mielikuvan toisiaan vasten kalisevista luista. Saman kalman kolinan voi kuulla Ghostfacen kaavussa. Hahmo on kuin musta huutomerkki maisemassa. Se varoittaa itsestään puhelimitse, minkä jälkeen se tunkeutuu seinien ja ikkunoiden läpi tainnuttaakseen uhrinsa.
Sydney ja Billy
Kitkerät neitsyet
Berger kirjoittaa vanitaksen absurdiudesta. Hän toteaa, että vanitas-asetelmat muistuttavat joskus painajaisista, joissa tinasotilaat ja muut pikkulelut heräävät henkiin silloin kun niiden omistajat nukkuvat. Vanitas kuvaa transgressiota, outoutta, likaa, järjestyksen kumoutumista ja kielletyn halua. Enemmän kuin fiktiota, vanitas on siis Bergerin mukaan normit ylittäneen totuuden kaipuuta. Kun vanitas-merkit banalisoituvat populaarikulttuurissa, ne astuvat normien tuolle puolen ja nauravat kuolemanpelolle.
Jill ja Sydney eivät kumpikaan kuole. Vaikka heidät murhataan kauhuviihteessä symbolisesti lukemattomia kertoja, neitsythahmoina he nousevat aina uudestaan eloon kohtaamaan nuoruuden ja halunsa väistääkseen lopulta kerta toisensa jälkeen kuoleman iskun. Hahmot ovat voimakkaan symbolisia. Feminiini puhtaus on elokuvissa kielletty hedelmä, joka tuhotaan rituaalisesti kerta toisensa jälkeen. Jos neitsythahmolle haluaa etsiä vertailukohtaa vanitas-symboliikasta, sitä voisi verrata osittain kuorittuun sitruunaan. Sitruuna oli kitkerä ja kaunis hedelmä, joka oli kaunis katsella mutta karvas maistaa. Näin ollen se kuvaa vanitaksen ja kauhuviihteen ydintä: halua ja elämänjanoa, jota ei voi kuoleman varjossa koskaan täysin tyydyttää.
Elokuvat:
Kun tuntematon soittaa… (When a Stranger Calls), ohj. Fred Walton, USA 1979
Scream, ohj. Wes Craven, USA 1996
Scream 2, ohj. Wes Craven, USA 1997
Scream 3, ohj. Wes Craven, USA 2000
Kirjallisuutta:
Berger, Harry Jr. 2011. Carterpillage. Reflections on Sveneteeth-Century Dutch Still-Life Painting. New York: Fordham University Press.
Espinosa, Alma 1992. Music and the Dance macabre: A Survey. Teoksessa The Symbolism of Vanitas in the Arts, Literature, and Music. Comparative and Historical Studies. Toim. Liana DeGirolami Cheney. Lewiston, Queenston & Lampeter: The Edwin Mellen Press.