12.9.2006 Silvia Hosseini
Vuoden 2006 Espoo Ciné paikkasi merkittävällä tavalla
pääkaupunkiseudun köyhää elokuvatarjontaa esittämällä
irakilaista ja iranilaista elokuvatuotantoa. Lähi-Idän
todellisuudesta kertovien elokuvien esittämistä
voidaan pitää kulttuuritekona ja näistä elokuvista
puhuminen on yhä ajankohtaista, vaikka Espoo Cinén
päättymisestä onkin jo muutama viikko. Niitä soisi
näytettävän muuallakin kuin elokuvafestivaaleilla.
Hyviä elokuvia tunnutaan nimittäin esitettävän enää
vain festivaaleilla, sillä valtaosa elokuvateatterien
ohjelmistossa pyörivistä filmeistä on Hollywoodin
tuotantoa, joka on paria poikkeusta lukuun ottamatta
lähes yhtä kiinnostavaa kuin hampurilaismainokset.
Vaihtoehtoja hyvästä elokuvasta kiinnostuneelle on
liian vähän ja suunta näyttää jatkuvan, kun Bio City
menehtyi kaikessa hiljaisuudessa ja Finnkino sai
monopoliaseman Sandrew-Metronome -kauppojen myötä.
Itsenäisistä teattereista jäljelle jäi vain pieni Kino
Engel. Monen jättisalin viihdekomplekseilla on
varmasti paikkansa Helsingissä, mutta tarvetta on myös
sellaisille teattereille, joiden parasta antia
olisivat popcorn-ämpäreiden sijaan elokuvat.
Yhdysvallat on lähiaikoina tehnyt suullisia ja
aseellisia hyökkäyksiä, joista edelliset ovat
kohdistuneet Iranin, jälkimmäiset Irakin politiikkaan.
Espoo Ciné näytti, että näissä Lähi-idän maissa ei
vain rikasteta uraania ja käydä sotaa, vaan että niissä
tapahtuu myös kulttuurin ja taiteen saralla.
Kurdiohjaaja Hiner Saleemin ”Kilomètre Zéro”
(2005) on ainoa laatuaan, ensimmäinen irakilainen
poliittinen elokuva. Rafi Pittsin ”Zemestan Äst”
(2006) on puolestaan jatkumoa upealle iranilaiselle
taide-elokuvalle, jota on yleensä mahdollista nähdä
vain harvakseltaan Ylen kanavilla.
”Kilomètre Zéro” kritisoi Saddam Husseinin
hallintoa, sotaa ja kurdien kohtelua Irakissa yksilön
kokemuksen kautta. Elokuva kertoo kurdimiehen tarinan Irakin ja Iranin välisen sodan ajalta.
Ako on perheenisä, joka pakotetaan kesken aamuisen
leivänostosreissun pyjama-asussaan Irakin armeijaan,
jossa hän saa tehtäväkseen saattaa kuolleen
irakilaissotilaan ruumiin omaisten luo.
Autonkuljettajana matkalla on arabi, joka vihaa
kurdeja. ”Kurdi arabisotilaiden armeijassa”, tämän
sarkastisen asetelman lopputuloksena on absurdin
huumorin sävyttämä road-movie.
Keskenään kinastelevat Ako ja autonkuljettaja
edustavat yksilötasolla kurdien ja arabien välistä
toraisaa suhdetta, jonka syntymistä ja olemassaoloa
miehet eivät osaa itsekään perustella.
Dialogin epäonnistumisella on elokuvassa olennainen merkitys:
Ako ja kuljettaja puhuvat eri kieltä ja ovat asioista
eri mieltä, mutta eivät lopulta edes kykene
selvittämään, mikä heistä oikeastaan tekee niin
erilaisia. Ikään kuin vihanpidon perusta ulottuisi
niin pitkälle historiaan, ettei sen syytä enää edes
voi muistaa.
Aavikon kuumuus, hiekka ja pöly leimaavat Irakin
karua, mutta komeaa maisemaa, jota matkalaiset
katsovat rikkinäisen autonikkunan läpi. Maisema
selittää osaltaan miesten erimielisyyttä. Molemmille
rakas, öljyltään rikas maa kuuluu arabeille. Kurdit
ovat verrattain iso kansa, mutta heidän kotimaataan
Kurdistania ei ole virallisesti olemassa, ei myöskään
kuljettajan mielestä.
Elokuva esittelee irakilaisten propagandakoneiston
täydessä tehossaan: Saddam Husseinia esittävät kuvat,
maalaukset sekä häntä ylistävä propagandamusiikki
esitetään koomisessa valossa, jonka huipentuma on iso,pönöttävä Saddam-patsas, joka haahuilee pitkin
aavikkoa auton lavalla. Politiikan huvittavilla
piirteillä on myös karmea kääntöpuolensa, joka
elokuvassa näkyy kurdien väkivaltaisena
nöyryyttämisenä.
Elokuvan nimi ”Kilomètre Zéro” viittaa niin
ikään Husseinin politiikkaan, jonka vuoksi Irakissa ei
ole vuosiin tapahtunut kehitystä, ainakaan eteenpäin.
Yhdysvaltalaiset miehittäjät otetaan elokuvassa
vastaan vapauttajina ainoastaan siitä syystä, että
huonomminkaan ei Irakissa enää voisi mennä.
Valitettavasti ainakaan tämän hetken uutisoinnin
perustella maa ei USA:n interventiosta huolimatta ole
tainnut liikkua eteenpäin montakaan kilometriä.
Myös Rafi Pittsin ”Zemestan Äst” peilaa
yhteiskuntaa yksilöstä käsin. Elokuva on kuitenkin
monella tavalla ”Kilomètre Zéron” vastakohta.
Toiminnaltaan vähäinen neorealistinen elokuva kertoo
työväenluokan elämästä kylmässä Teheranissa. Saleemin elokuvan elementtejä ovat keltainen hiekka, kuumuus ja autiomaa.
Pitts sen sijaan maalaa sinisen ja harmaan
sävyin maisemia lohduttomista rakennuksista,
piiskaavasta viimasta ja lumesta. Saleemin elokuva on
silattu huumorilla; Pittsin elokuvaa leimaa vakavuus.
Pitts hyödyntää tehokkaasti elokuvan keinoja: kuvat
ovat riipaisevan kauniita, jokainen olisi pysäytettynä
kuin täyteläinen maalaus. Upea äänimaisema koostuu
tuulesta, varisten raakunnasta ja askelten kopinasta.
Elokuvan alussa Mokhtar jättää vaimonsa ja lapsensa
etsiäkseen työtä ja toimeentuloa. Hänen paikkansa
ottaa nuori Merhab, joka ei kuitenkaan onnistu
perheenisän roolissaan. Työ metalliverstaalla ei
palkitse ja talvinen Teheran on julma paikka elää.
”Zemestan Äst” (”On talvi”) kertoo vaikeasta
vuodenajasta, joka on metafora ihmisten välisten
tunteiden tyhjyydelle.
Hossein Alizadehin musiikki
kertoo osan tästä surullisesta tarinasta: laulussa
ystävät eivät tervehdi toisiaan, koska eivät huomaa
toisiaan tuiskulta tai eivät halua nostaa kättään
taskusta kylmässä pakkasessa.
Saleemin elokuvan päähenkilöillä on rakkaus
perheeseensä; Pittsin elokuvassa ystävyys ja rakkaus
on vähäistä tai sitä ei ole ollenkaan. Olosuhteet
jäädyttävät ihmisen sisimmän, josta ei enää riitä
lämpöä jaettavaksi toiselle. ”Zemestan Äst” on
lohduton kuvaus yhteiskunnasta ja ihmisestä. Se
näyttää kuinka pienet ja vähäisetkin unelmat särkyvät.
Onni kestää elokuvassa vain muutaman taianomaisen
sekunnin.
Iranilainen ja irakilainen elokuva kertovat
näköalattomuudesta eri tavoin. ”Kilomètre Zéron”
Ako haluaisi vain elää elämäänsä rauhassa vaimon ja
poikansa kanssa, mutta poliittinen sekasorto ei anna
siihen mahdollisuutta. ”Zemestan Äst” sen sijaan
kertoo toisenlaisista yhteiskunnallisista ongelmista.
Työttömyys lannistaa ihmisen, mutta niin tekee myös
liika työ. Mehrab on rikkinäinen ihminen, joka ei
oikeastaan itsekään tiedä mitä haluaa.
”Kaikkea rikkinäistä ei voi korjata”, hän toteaa elokuvan loppupuolella, vaikka on aikaisemmin väittänyt osaavansa korjata mitä vain.
Kyse ei olekaan koneen
osista, vaan ihmisestä ja elämästä, miehestä
itsestään. Elokuvan lopussa Mokhtar päätyy
peruuttamattomaan ratkaisuun ja Mehrab pakkaa
laukkunsa lähteäkseen pois. Vaimo ja pieni tytär
jäävät yksin toistamiseen. Vai jäävätkö sittenkään?