Vuoden 2006 Espoo Ciné paikkasi merkittävällä tavalla pääkaupunkiseudun köyhää elokuvatarjontaa esittämällä irakilaista ja iranilaista elokuvatuotantoa. Lähi-Idän todellisuudesta kertovien elokuvien esittämistä voidaan pitää kulttuuritekona ja näistä elokuvista puhuminen on yhä ajankohtaista, vaikka Espoo Cinén päättymisestä onkin jo muutama viikko. Niitä soisi näytettävän muuallakin kuin elokuvafestivaaleilla.
Hyviä elokuvia tunnutaan nimittäin esitettävän enää vain festivaaleilla, sillä valtaosa elokuvateatterien ohjelmistossa pyörivistä filmeistä on Hollywoodin tuotantoa, joka on paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes yhtä kiinnostavaa kuin hampurilaismainokset.
Vaihtoehtoja hyvästä elokuvasta kiinnostuneelle on liian vähän ja suunta näyttää jatkuvan, kun Bio City menehtyi kaikessa hiljaisuudessa ja Finnkino sai monopoliaseman Sandrew-Metronome -kauppojen myötä.
Itsenäisistä teattereista jäljelle jäi vain pieni Kino Engel. Monen jättisalin viihdekomplekseilla on varmasti paikkansa Helsingissä, mutta tarvetta on myös sellaisille teattereille, joiden parasta antia olisivat popcorn-ämpäreiden sijaan elokuvat.
Yhdysvallat on lähiaikoina tehnyt suullisia ja aseellisia hyökkäyksiä, joista edelliset ovat kohdistuneet Iranin, jälkimmäiset Irakin politiikkaan. Espoo Ciné näytti, että näissä Lähi-idän maissa ei vain rikasteta uraania ja käydä sotaa, vaan että niissä tapahtuu myös kulttuurin ja taiteen saralla.
Kurdiohjaaja Hiner Saleemin Kilomètre Zéro (2005) on ainoa laatuaan, ensimmäinen irakilainen poliittinen elokuva. Rafi Pittsin Zemestan Äst (2006) on puolestaan jatkumoa upealle iranilaiselle taide-elokuvalle, jota on yleensä mahdollista nähdä vain harvakseltaan Ylen kanavilla.
Kilomètre Zéro kritisoi Saddam Husseinin hallintoa, sotaa ja kurdien kohtelua Irakissa yksilön kokemuksen kautta. Elokuva kertoo kurdimiehen tarinan Irakin ja Iranin välisen sodan ajalta.
Ako on perheenisä, joka pakotetaan kesken aamuisen leivänostosreissun pyjama-asussaan Irakin armeijaan, jossa hän saa tehtäväkseen saattaa kuolleen irakilaissotilaan ruumiin omaisten luo. Autonkuljettajana matkalla on arabi, joka vihaa kurdeja. ”Kurdi arabisotilaiden armeijassa”, tämän sarkastisen asetelman lopputuloksena on absurdin huumorin sävyttämä road-movie.
Keskenään kinastelevat Ako ja autonkuljettaja edustavat yksilötasolla kurdien ja arabien välistä toraisaa suhdetta, jonka syntymistä ja olemassaoloa miehet eivät osaa itsekään perustella.
Dialogin epäonnistumisella on elokuvassa olennainen merkitys: Ako ja kuljettaja puhuvat eri kieltä ja ovat asioista eri mieltä, mutta eivät lopulta edes kykene selvittämään, mikä heistä oikeastaan tekee niin erilaisia. Ikään kuin vihanpidon perusta ulottuisi niin pitkälle historiaan, ettei sen syytä enää edes voi muistaa.
Aavikon kuumuus, hiekka ja pöly leimaavat Irakin karua, mutta komeaa maisemaa, jota matkalaiset katsovat rikkinäisen autonikkunan läpi. Maisema selittää osaltaan miesten erimielisyyttä. Molemmille rakas, öljyltään rikas maa kuuluu arabeille. Kurdit ovat verrattain iso kansa, mutta heidän kotimaataan Kurdistania ei ole virallisesti olemassa, ei myöskään kuljettajan mielestä.
Elokuva esittelee irakilaisten propagandakoneiston täydessä tehossaan: Saddam Husseinia esittävät kuvat, maalaukset sekä häntä ylistävä propagandamusiikki esitetään koomisessa valossa, jonka huipentuma on iso, pönöttävä Saddam-patsas, joka haahuilee pitkin aavikkoa auton lavalla. Politiikan huvittavilla piirteillä on myös karmea kääntöpuolensa, joka elokuvassa näkyy kurdien väkivaltaisena nöyryyttämisenä.
Elokuvan nimi ”Kilomètre Zéro” viittaa niin ikään Husseinin politiikkaan, jonka vuoksi Irakissa ei ole vuosiin tapahtunut kehitystä, ainakaan eteenpäin. Yhdysvaltalaiset miehittäjät otetaan elokuvassa vastaan vapauttajina ainoastaan siitä syystä, että huonomminkaan ei Irakissa enää voisi mennä. Valitettavasti ainakaan tämän hetken uutisoinnin perustella maa ei USA:n interventiosta huolimatta ole tainnut liikkua eteenpäin montakaan kilometriä.
Myös Rafi Pittsin Zemestan Äst peilaa yhteiskuntaa yksilöstä käsin. Elokuva on kuitenkin monella tavalla Kilomètre Zéron vastakohta. Toiminnaltaan vähäinen neorealistinen elokuva kertoo työväenluokan elämästä kylmässä Teheranissa. Saleemin elokuvan elementtejä ovat keltainen hiekka, kuumuus ja autiomaa.
Pitts sen sijaan maalaa sinisen ja harmaan sävyin maisemia lohduttomista rakennuksista, piiskaavasta viimasta ja lumesta. Saleemin elokuva on silattu huumorilla; Pittsin elokuvaa leimaa vakavuus. Pitts hyödyntää tehokkaasti elokuvan keinoja: kuvat ovat riipaisevan kauniita, jokainen olisi pysäytettynä kuin täyteläinen maalaus. Upea äänimaisema koostuu tuulesta, varisten raakunnasta ja askelten kopinasta.
Elokuvan alussa Mokhtar jättää vaimonsa ja lapsensa etsiäkseen työtä ja toimeentuloa. Hänen paikkansa ottaa nuori Merhab, joka ei kuitenkaan onnistu perheenisän roolissaan. Työ metalliverstaalla ei palkitse ja talvinen Teheran on julma paikka elää. Zemestan Äst (”On talvi”) kertoo vaikeasta vuodenajasta, joka on metafora ihmisten välisten tunteiden tyhjyydelle.
Hossein Alizadehin musiikki kertoo osan tästä surullisesta tarinasta: laulussa ystävät eivät tervehdi toisiaan, koska eivät huomaa toisiaan tuiskulta tai eivät halua nostaa kättään taskusta kylmässä pakkasessa.
Saleemin elokuvan päähenkilöillä on rakkaus perheeseensä; Pittsin elokuvassa ystävyys ja rakkaus on vähäistä tai sitä ei ole ollenkaan. Olosuhteet jäädyttävät ihmisen sisimmän, josta ei enää riitä lämpöä jaettavaksi toiselle. Zemestan Äst on lohduton kuvaus yhteiskunnasta ja ihmisestä. Se näyttää kuinka pienet ja vähäisetkin unelmat särkyvät. Onni kestää elokuvassa vain muutaman taianomaisen sekunnin.
Iranilainen ja irakilainen elokuva kertovat näköalattomuudesta eri tavoin. Kilomètre Zéron Ako haluaisi vain elää elämäänsä rauhassa vaimon ja poikansa kanssa, mutta poliittinen sekasorto ei anna siihen mahdollisuutta. Zemestan Äst sen sijaan kertoo toisenlaisista yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys lannistaa ihmisen, mutta niin tekee myös liika työ. Mehrab on rikkinäinen ihminen, joka ei oikeastaan itsekään tiedä mitä haluaa.
”Kaikkea rikkinäistä ei voi korjata”, hän toteaa elokuvan loppupuolella, vaikka on aikaisemmin väittänyt osaavansa korjata mitä vain.
Kyse ei olekaan koneen osista, vaan ihmisestä ja elämästä, miehestä itsestään. Elokuvan lopussa Mokhtar päätyy peruuttamattomaan ratkaisuun ja Mehrab pakkaa laukkunsa lähteäkseen pois. Vaimo ja pieni tytär jäävät yksin toistamiseen. Vai jäävätkö sittenkään?
Teksti: Silvia Hosseini