11.10.2006 Sini Mononen
Lapsuus on lyhyt, mutta elämää pitkälle leimaava aika. Kuinka lapsuuden monet sävyt voi tuoda yhteen menettämättä kokemuksen rikkautta? Monellako sanalla voi kuvata vuosien hiljaisuutta ja tuoda samalla esiin lukemattomat, lähes kuulumattomat äänet?
Sanna-Mari Pirkola (s. 1975) ei tarvitse montaa sanaa voidakseen tehdä tämän kaiken. Pirkola on Helsingissä asuva lavastaja, joka on elänyt Ylivieskassa elämänsä alkuvuodet aina 18-vuotiaaksi asti. Hänen esikoisteoksessaan Ylivieskassa on läsnä poisvaipumisen ja loitontumisen tunnelma.
Se on kuvaus tekijänsä lipumisesta pois lapsuuden maisemista. Pirkola piirtää tarkkasilmäisen kuvauksen pienestä pohjoissuomalaisesta kaupungista valokuvin ja runoin, joiden kautta lukijalle välittyy ahtaus, mikä voi vallita vain laajalla ja avaralla peltoaukealla.
Pirkolan valokuvat Ylivieskasta näyttävät hiljaisen kaupungin täynnä ikkunoiden eteen vedettyjä verhoja, roudan syömää asfalttia ja tummaa kaupungin halki virtaavaa jokea. Ylivieskalainen itse esiintyy kuvissa vakaana ja arkisena, mutta ei kuitenkaan yllätettynä. Samoja rutiineja toistavaa kohdetta onkin mahdotonta yllättää. Vaikka Pirkolan kuvaus on välillä hyvinkin kriittistä, välittyy siitä myös ymmärrys ylivieskalaista elämää kohtaan. Paikkakunta ei ole varsinaisesti paha, lähinnä vain vaihtoehdoton.
”Kaupunki kuin kouluruokala/itse voit annostella elämää lautasellesi/keittäjän silmien alla/kunhan et ota enempää kuin jaksat,/et valikoi ananaspaloja porkkanaraasteesta/etkä närpi jänteitä lautasen reunalle.”
Pirkolan valokuvien henki on albumimainen. On kuin ne olisivat filmirullan viimeisiä tai ensimmäisiä ruutuja, yksinkertaisuudessaan harkittuja. Pelkistetty ja mutkaton lähestyminen on samassa linjassa runojen kanssa, jotka kuvaavat ympäristön yksitotisuutta ja tekijän ulkopuolisuuden tunnetta tavalla, joka asettaa lukijan ikään kuin tarkkailijan asemaan. Kuvat ja runot muodostavat yhdessä välähdyksenomaisen muistojen ja havaintojen sarjan. Lopputuloksena on muistojen kollaasi, jonka aukot lukija voi itse täyttää.
Ylivieskan suuret omakotitalot ja tyhjät kadut esittäytyvät kuvissa. Ne näyttävät pienen paikkakunnan hiljaisen arjen. Kuvat sulkevat reunoilleen tiet, jotka vievät poispäin. Kuvaaja on jäänyt hetkeksi paikoilleen huomio kiinnittyneenä johonkin yksityiskohtaan: suljettuihin asumuksiin tai luotaan työntäviin kauppoihin. Kaikki kiertyy ostamisen ja olemisen ympärille.
”Ostaminen varmistaa käsittämisen/asettaminen on ostamisen kliimaksi/Paikalleen asetettu/Mega Polkuroskis/on hartiavoimin käsittämättömyydeltä voitettu kappale.”
Vaikka Ylivieska kiinnittyy ajallisesti pääasiassa tähän päivään, tuo se esiin myös näkökulmia menneisyydestä. Erityisen väläyksen lapsuuden sielunmaisemasta tarjoavat kuvat tulvivasta Ylivieskasta. Kuvat on asetettu esille väärinpäin ja näin katsoja ohjataan katsomaan heijastusta, joka näyttäytyy lapselle pakopaikkana, vaihtoehtoisena todellisuutena tavallisesta arjesta.
”Koko kaupunki näyttää heijastukselta märässä asfaltissa/Kun yrittää nähdä todellisen kaupungin jalkojen alla/sen, jonka heijastumassa kävelee,/näkee vain kuinka valot kertautuvat himmeinä tien pinnassa/Mutta kun kävelee päin pimeää seinää/silmät sirrillään ja käsivarsi naaman edessä suojana,/on kuin kävelisi joen sisällä”
Ylivieska on kuvauksena moniulotteinen ja yltää kauas muistoissa. Rehellisyydessään se ei kuitenkaan ole tuomitseva, vaan onnistuu näkemään moninaisuuden arvon sielläkin missä sitä on vaikeaa nähdä. Pieni paikkakunta voi tehdä erilaisuudesta hankalaa, mutta riittävän välimatkan päästä katsottuna askeettisuudessakin voi nähdä rikkautta.
Pirkolan kuvauksessa on moniulotteisuutta, joka yhdistää satiirisen ympäristön havainnoinnin runollisiin vertauskuviin. ”Kodinhoito-osaston pesuainehylly/värikkäin paikka kaupungissa/kirjava kuin katolisen maan kukkakauppa. ”
Teoksen runot käsittelevät erilaisia teemoja aina arkisista turhautumista paikalliseen yksioikoiseen todellisuuteen asti. Kokemukset pyhäkoulusta ja koulun ruokalasta seuraavat aikuisuuteen asti totuttujen tapojen kyseenalaistamisena. Pirkola luo teoksessaan kaaren, jossa Ylivieskaa lähestytään ensin kaukaa ilmasta käsin, kunnes se lopulta hyvästellään jo ylitettynä menneisyytenä.
”Valkoinen tiilitalo tasapainottelee symmetrisenä/keskellä esimerkillisen siistiä tonttia/Matalat ikkunat mahdollisimman kaukana toisistaan/tuikkivat kuin karsastava katse/Ikkunoiden välissä leveä seinä/lasin takana saintpaulioiden täsmälliset rivit/ja kyltti: MYYTÄVÄNÄ.”
Otteet ja valokuvat © Kustannusosakeyhtiö Avain ja Sanna-Mari Pirkola, 2006