Alkuperäiskansojen esitysten aiheet ja toimintatavat ovat viime vuosina liukuneet oleelliseksi osaksi suomalaistekijöiden esityksiä – noin vajaan kymmenen vuoden viiveellä. Saamelaistaiteilijat ovat selvästi näyttäneet suuntaa sille, mitä suomalainen poliittinen esittävä taide voi ilmastonmuutoksen aikakaudella olla. Kulttuuriperintöä ei voi nykyään ajatella irrallaan ilmastonmuutoksesta, ja siihen alkuperäiskansojen tilanteesta kertovat esitykset ovat havahtuneet ensimmäisinä.
Mitä tapahtuu suomalaisten esitysten ihmiskuvalle, kun ilmastonmuutosaihe alkaa olla esityksissä pikemmin sääntö kuin poikkeus? Vuoden 2018 lopussa on hyvä pohtia, millä tavoin ilmastonmuutos on kuluneena vuonna lävistänyt näytelmät, ohjaukset, lavastuksen, äänisuunnittelun, näyttelijäntyön, koreografian ja tanssin – ja esitykset ylipäätään. Vai onko niin, että on meneillään vain laajempi paradigman muutos, luontosuhteen muutos, jota esitykset heijastavat ja joihin vastaavat eri tavoin? Ja tässä prosessissa ilmastonmuutos on vain yksi asia, ajattelutavan muuttumisen sivutuote. Toimintaa ei välttämättä synny pelkästä päätöksestä tai ajattelusta, joten ilmastonmuutosaiheiset esitykset kairautuvat tähänkin kysymykseen. Siihen herkkään kohtaan, missä ajattelun ja toiminnan raja kulkee.
Onko ilmastonmuutos nykyesityksissä vain muodikas teema, josta revitään ahdistusta vai ajatellaanko ilmastonmuutoksen kautta uusiksi itsestään selvinä pitämiämme asioita esityksissä? Nyt kun puita ei enää vain leikata pois vaan revitään pois juurineen, on prosessi entistäkin väkivaltaisempi – ja traumaattisempi, eikä asian kauhisteleminen tai kuvaaminen riitä. Nyt, kun näemme merien muovit ja ilmastopakolaisuuden kuvat koko ajan edessämme, ei riitä, että esitykset toistavat näitä kuvia. Samoin koko ajan kasvava tietoisuutemme siitä, millaisia tuntevia ja eettisiä olioita eri eläimet ovat, ja miten esimerkiksi kalat tuntevat, muistavat ja stressaantuvat, on esityksissä valtava tarve jollekin muulle kuin sille, että kuvaisimme vääristynyttä luontosuhdetta ja siten kenties vain turruttamalla jatkaisimme tuhoa.
Miten nykyesitykset vastaavat näihin haasteisiin? Ehkä yllättäväkin vastaus on: kääntämällä huomion ennen muuta ihmiskuvaan. Kyse ei ole psykologiseen realismiin nojautumisesta vaan paljon laajemmasta tavasta ajatella ihmistä ja ihmiskuvaamme, ihmisen monimuotoisuutta ja ylipäätään niitä piilotettuja ja tukahdutettuja traumoja ja toisaalta kykyjä, joita ihmisyyteen ja ihmisen mahdollisimman kokonaisvaltaiseen olemiseen kuuluu tai voisi kuulua.
Kuluneen vuoden ilmastonmuutosaiheisille esityksille on nimittäin ollut tunnusomaista se, että niissä keskitytään enemmän ihmiseen kuin luontoon, enemmän ihmisten välisiin kuin ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin. En tarkoita, etteikö luontosuhde olisi niissä korostetusti esillä, mutta silti väitän, että se, mitä tapahtuu ihmisten välillä ja ihmisen sisässä, heijastaa luontosuhdettamme paljon voimallisemmin kuin paljaasti pelkän luonnon näyttäminen.
Nykyesityksissä ihmisen unohtamisessa on usein kyse luonnon unohtamisesta ja päinvastoin. Se erottaakin viime aikojen ilmastonmuutosaiheiset esitykset aiemmista. Vaikuttaa siltä, että juuriltaan koltansaamelaisen ohjajaa Pauliina Feodoroffin teoksissa aikaisemmin esiintynyt ihmiskuvan kritiikki sekä esitysten kuvaama trauman aiheuttama masennus ovat nyt vahvemmin läsnä myös muissa suomalaisten tekemissä esityksissä. Ne eivät suoraan väitä, että ilmastonmuutos johtuu siitä, että ihminen on traumatisoitunut. Mutta trauma on niissä joka tapauksessa eri tavoin niissä läsnä.
Alkuperäiskansojen esitykset edelläkävijöinä
Suomalaisessa teatterissa Feodorff on esittänyt keskeisimmät ihmiskuvaamme ja ilmastonmuutokseen liittyvät pohdinnat. Hänen kaikki viime vuosien esitykset ovat keskittyneet ilmastonmuutokseen, mutta ne ovat lähestyneet aihetta ennen muuta alkuperäiskansojen oikeuksien kautta. Niistä piirtyy kaari traumojen tunnistamisesta ja yrityksestä eheytyä yhdessä suomalaisten kanssa kohti sitä, että länsimaista ihmistä pyydetään kantamaan oma vastuunsa omien traumojensa hoitamisesta eikä odoteta, että saamelaiset joutuvat hoitamaan senkin.
Kun vuonna 2015 Elonkehä – laulujemme täytyy muuttua, jotta me voisimme muuttua -esityksessä annettiin vielä kokonaisvaltaista terapiaa suomalaisille, oli ääni vuonna 2017 Kanadan alkuperäiskansojen parissa toimineen totuuskomission toiminnasta idean saaneessa CO2lonialNATION– esityksessä jo toinen. Siinä saamelaiset kohtasivat yhdessä omia traumojaan, joita yhtenäisen Suomen kansan myytin rakentaminen ja pakkoassimilaatio oli heille aiheuttanut. Suomalaisten ja ylipäätään länsimaalaisten ihmisten rikkinäisyys tiedostettiin, mutta heidän haluttiin parantavan itse itsensä, saamelaisilla oli parempaakin tekemistä: ”Parantakaa suomalaiset itse itsenne!”.
Baltic Circle -festivaalilla vuonna 2017 ihmiskuvan toisenlaisuus tuli esiin sen myötä, miten lainsäädännön kieli ei tavoita alkuperäiskansan ihmiskuvaa. Pauliina Feodoroffin kuratoimaan Ensimmäisen kansat -kokonaisuuteen kuului muun muassa Autonomian aika –esityskokonaisuus, joka koostui Pauliina Feodoroffin, Maryan Abdulkarimin ja S. Nousiaisen itsenäisistä osioista. Maahan sidotun alkuperäiskansan ajattelussa yksilön rajat ovat niin toisenlaiset, että lakitekstiin on mahdoton vastata. Saamelaisten tanssijakaksosten läsnäolon eheys toi esitykseen aivan uuden ulottuvuuden – esitys ei korostanut sitä ristiriitaa, joka vallitsee länsimaisen ajattelutavan ja alkuperäiskansan ajattelutavan välillä, vaan pikemmin näytti uusia mahdollisuuksia.
Siinä missä suuri trauma oli repinyt aiemmat sukupolvet rikki, näkyi nuorissa tanssijoissa tulevaisuus, mahdollisuus eheytymiseen – ja samalla se utopia, jota he tavoittelivat – yhtä aikaa, kun Feodoroff kärsivällisesti selvitti yleisölle sitä, miten mahdotonta alkuperäiskansan on ymmärtää heitä riistävien ihmisten käsitystä omistamisesta. Kysymys alkuperäiskansan kohtalosta on vielä hauraammin kiinni ilmastonmuutoksessa kuin muiden ihmisten. He ovat sen ensimmäinen uhri, joka on oireillut jo kauan aikaa. Vasta nyt alkaa suurempi osa suomalaisista, valtaväestöön kuuluvat taiteilijat saada kiinni niistä Feodoroffin teemoista, joita hän on tuonut yleisön eteen. Outi Pieskin perinnekäsityötä hyödyntävässä lavastuksessa näkyi saamelaisten oman taiteen jatkumo. Käsityöt ovat myös käyttöesineitä, tapa selvitä ja saada elantoa. Ne ovat välttämättömiä ja samalla käyttötarkoituksestaan irtautuvia taideteoksia.
Käsityön merkitys taiteenlajina, joka kommentoi ilmastonmuutosta, oli läsnä Jenni-Elina von Baghin Posthuman days -esityksessä, joka sai ensi-iltansa lokakuussa Zodiakin studiossa. Posthuman daysin pukusuunnittelija Ingvill Fossheim oli tutkinut sitä, miten bakteeriselluloosasta voisi luoda pukuja. Esityksessä tanssijat koskettelivat pieniä, kosteita kankaanpalasia, liikuttelivat niitä lattialla, nostelivat ilmaan ja pyyhkivät itseään niillä. Biohajoavan materiaalin tutkiminen ei ollut jäänyt vain pukusuunnittelijan harteille vaan vaikutti koko ryhmän työskentelyyn. Se toi rikaskudoksiseen esitykseen vielä yhden rihmaston lisää. Lopuksi esityksessä näyttämö alkaa kupristua reunoiltaan ja ikään kuin kadota ja sulaa sekin. Ihmiskuvaa tarkasteltiin esityksessä siten, että hänen suhteensa erilaisiin materiaaleihin oli vahvasti läsnä. Myös robotisoitunut kieli, äänet ja liikkeet olivat materiaalia.
Masennukseen ei jääty Posthuman days -esityksessä vellomaan, vaikka siitä ei pyritty aktiivisesti irtikään: masennus ja ahdistus tuntuivat koko ajan esityksen taustalla. Posthuman days on hyvällä tavalla hankala, kaihertava, jumputtava. Se ei manifestoi näppärästi vaan sitä seuratessaan tuntee katsojakin joka solullaan sen, miten epämukavista ja mahdottomista asioista esityksessä on kyse.
Esitys kysyi, voiko ihminen ymmärtää ihmiskeskeisyydestä luopumista. Se ei tarkoittanut sitä, ettei esitys olisi keskittynyt ihmiseen, tai että se olisi nähnyt ihmisen jotenkin kapeampana. Hankaluuden näyttämisessä esitys näytti voimansa. Katsoja saattoi aistia sen tuskan ja näköalattomuuden, mikä teoksen on synnyttänyt. Esitys ei tarjoillut toivoa tai epätoivoa vaan tarkentui sinnikkäästi nyansseihin ja eroihin.
Siinä missä Feodoroffiin teokset välttivät konfliktia länsimaisen ihmiskuvan kanssa, vältti Jenni-Elina von Baghin esitys sitä yhtä lailla, vaikka tekijöiden positio oli toinen. Posthuman days -esitystä ei voikaan tulkita ihmiskuvamme suoraviivaiseksi kritiikiksi vaan yritykseksi laajentaa sitä.
Kylmyys preparoi kliinisesti, mutta myös parantaa
Okko Leon Ateriassa (kantaesitys KOM-teatterissa marraskuussa) kuvataan kahta hahmoa nykypäivässä siten, että näennäisesti työväenluokkaan kuuluvat henkilöhahmot paljastuvat hahmoiksi, jotka voisivat olla ihan keitä tahansa. Ihmisten ajattelu ei ketjuunnu loogisesti vaan miehen kunnia, erilaiset valta-asemat, äkkiä heräävä hellyys ja väkivalta ovat toisistaan irrallisia. Samoin miesten koko ajan edessään todistama eläinten hyväksikäyttö ja luonnon riisto ovat ikään kuin kaikkien syy-seuraussuhteiden ulottumattomissa. Välillä henkilöt ulottavat jotkut ajatusketjunsa niihin, mutta palaset eivät yhdisty. Leon näytelmän beckettmäinen asetelma kuvaa kahta miestä tilanteessa, jossa käytettävä kieli on muuttunut. Hampurilaisravintolaan sijoitetun kahden miehen punktragedia Aterian kieli on readymade-kieltä, jonka alkuperä on unohtunut jo aikoja sitten. Se on kyllä uhoavaa, mutta uholla ei ole mitään selkeää suuntaa. Kieli on myös oudosti kompuroivaa, puolinaista kiroilua, sloganeita, jollain tapaa kaikessa uhmassaan kuin teränsä menettänyttä, muttei silti täysin voimatonta. Rakenteiden järkähtämätön kuvaus ei kuitenkaan pysähdy Leon näytelmässä vain niiden näyttämiseen. Ateria ei tyydy kuvittamaan teorioita vaan kurottaa jonnekin vielä tuntemattomampaan, kielen taakse. Politiikka ja taide, sellaisina kuin ne nykypäivänä näyttäytyvät, eivät saa miehiä lainkaan kiinnostumaan. Ateria osoittaa, että täytyy kerta kaikkiaan löytää uusi kieli ja hahmotella vastarinta täysin toisella tavalla kuin se on totuttu tekemään.
Ilja Lehtisen näytelmä Elinvoiman (ensi-ilta lokakuussa Teatterikorkeakoulussa) ensimmäisellä sivulla lähetetään terveisiä postdramaattisille näytelmäkirjailijoille Elfirede Jelinekille, Sarah Kanelle ja Heiner Müllerille. Näytelmän syntyprosessissa kertovassa tekstissä Lehtinen kuvaa sitä, miten hän löysi näytelmänsä henkisen maaston keskieurooppalaisesta tylystä, läpikotaisin traumatisoituneesta ja dehumanisoidusta maastosta sen sijaan, että hänen metsäaiheinen näytelmänsä olisi kurottanut orgaaniseen luontosuhteeseen. Hänen näytelmänsä mielenmaisema ei ole metsä vaan kuva avohakkuuaukeasta. Psykologisen realismin sijaan Elinvoima kuvaa pikemminkin läpikotaisin vieraantunutta ja traumatisoitunutta länsimaista ihmistä.
Tuomas Rinta-Panttilan ohjaamassa esityksessä näyttelijäopiskelijat tekivät musikaalisuudessaan ja jatkuvasti liikkuvissa näkökulmissaan ja rekistereissään valtavan tarkkaa liikkuvaa teosta. Se oli puhetapojen ja asenteiden kompromissitonta virtaa, kielellisesti taitava, valtavan rytmikäs ja ohjattu niin että näytelmää revittiin, tulostettiin ja heiteltiin. Metsän ja paperin suhde oli koko ajan läsnä. Sen myötä esityksessä eli ihmisen halu hyötyä metsästä hinnalla millä hyvänsä. Puheenvuoroissa ihmisen mukavuudenhalu kohtasi aktivistien kompromisittomat äänet. Erilaiset tavat suhtautua metsään elivät rinnakkain. Henkilökohtaisuudella ei luotu helppoa samastumista tai konsensusta. Esitys oli sinfonia ja spektaakkeli, kaikista moninkertaisista sinfonisuutensa ja spektaakkelimaisuutensa kielloista ja ironisoinneista huolimatta. Esitys liikutteli kielellisiä karttoja, maisemia ja tekstipintoja. Hauraasta ja masentuneesta mielenmaisemasta nousi yllättäviä visioita ja rihmastoja, jotka ulottuivat kauas sen sijaan että olisi haettu ääriasentoja tai vastakkainasetteluja, koska maailma ympärillämme on jo itsessään niin äärimmäistä. Silti ääniä ja näkökulmia ei tarvinnut pehmentää. Näyttelijät olivat sisäisesti kauniita ehkä juuri siksi, että yhdistyivät toisiinsa jonkun muun kuin draaman avulla.
Jollain tasolla Elinvoima yhdistyi mielessäni alkuperäiskansojen parissa tehtyä totuuskomissiotyötä hyödyntäneeseen CO2lonialNATIONiin. Elinvoima purki ulos kaiken sen, mitä metsälle on tehty, mihin sitä on käytetty ja mitä sille visioidaan tehtäväksi. Elinvoima pureutui niihin mekanismeihin, jotka vaikuttavat metsiä tuhoavan ajattelutavan takana ja ovat erottamaton osa ilmastonmuutosta. Totuuskomission tarkoitus puolestaan oli ennen muuta päästää traumatisoituneet kokemukset ulos ja jakaa ne yhdessä, ei niinkään hakea konfliktia. Elinvoimassa preparoitiin Aterian tavoin kieltä. Sitä, miten kieli meissä toimii ja mitä se meissä aiheuttaa.
Ateria, Elinvoima ja Pipsa Longan Toinen luonto, joka kantaesitettiin maaliskuussa Viiruksessa nimellä Den andra naturen (suom. Sofia Aminoff), ja miksei Pipsa Longan aiempikin näytelmä Lauluja harmaan meren laidalta, toivat eteemme ihmisen metallisen kylmää preparointia, joka toki ei ollut lopulta kylmää ja konemaista muuten kuin toimintatavaltaan. Longan Toinen luonto -näytelmässä eläimet ovat muuttuneet tunteviksi yksilöiksi ja ihmisistä on tullut massaa. Näytelmän sanoma ei kuitenkaan ole se, että ihminen olisi vähempiarvoinen kuin eläimet tai luonto, vaan pikemmin se, että ihminen on omalla toiminnallaan ja ajattelutavallaan – tottumuksellaan, joka on toinen luonto – ajanut tilanteen siihen pisteeseen, että hänen luomansa kulttuuri on pystyyn kuollutta. Ihminen itse tekee Toinen luonto -näytelmässä itsestään kasvotonta massaa omalla toiminnallaan. Toinen luonto ei ole kostofantasia vaan moraliteetti pasolinilaisessa hengessä.
Alkuperäiskansojen kysymyksiin keskittyneet Feodoroffin työt ovat preparoineet vallan kieltä kuitenkin jo paljon näitä teoksia aiemmin. Muun muassa vuonna 2010 ensi-iltansa saanut Amerikka – kuvitelmia vallasta sai voimansa siitä, miten se preparoi vallan käyttämää kieltä, joka hallitsi ihmisiä eivätkä ihmiset hallinneet sitä.
Ylisukupolvisen rakkauden jäljillä
Ihmisten ylisukupolviseen yhteenliittymiseen ovat keskittyneet ilmastonmuutosta eri tavoin sivunneet esitykset: Toisissa tiloissa -ryhmän Suuri koralliriutta, Anna-Mari Karvosen, Anni Puolakan ja työryhmän Tampereen teatterikesässä esitetty Amor fati sekä Oblivia-ryhmän elokuussa Suomessa kantaesitetty Lapset ja muut radikaalit. Siinä missä kliininen kylmyys toimi Okko Leon, Ilja Lehtisen ja Pipsa Longan näytelmissä valtaa murentavana elementtinä, käännetään näissä ylisukupolvisissa esityksissä tunteet toiseen äärilaitaan. Ääretön hellyys ja myötäeläminen asettuvat ohjenuoraksi, joka luo ihmisten välille rihmastoja. Näissäkään esityksissä ei ihmisten välille rakentunut psykologista draamaa vaan hauraampia ja monimuotoisempia verkostoja, joita ei voi typistää kahden ihmisen väliseksi konfliktiksi. Kenties ylisukupolvinen näkökulma suorastaan velvoittaa siihen.
Toisissa tiloissa -ryhmän Suuri koralliriutta ja Oblivia -ryhmän Lapset ja muut radikaalit olivat esityksiä, jotka rakentuivat yhtä aikaa lasten ja nuorten kanssa. Amor fati puolestaan oli esitys, jossa ihmisen yritys löytää oma sisäinen lapsi oli tehty helläksi ja ymmärtäväiseksi eikä sitä pilkattu. Pilkkaaminen oli ollut liian helppoa. Brad Pittiä esittävän miehen (Samuli Niittymäki) painiminen saven kanssa oli pehmeää ja luovaa ja antoi koko työryhmälle mahdollisuuden muovata ihmisen – tässä tapauksessa yhdysvaltalaisen tähtinäyttelijän – kohtalo ja rakkauskäsitys uusiksi. Materiaalin kanssa painiminen teki esityksestä lämpimän ja aistillisen ja antoi mahdollisuuden pohtia ihmisen suhdetta materiaan ja aineeseen kaikessa rauhassa. Vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta aivan suoraan, se on kuitenkin ihmisen rakkauskäsitystä pohtivan teoksen vahva pohjavire.
Syyskuussa ensi-iltansa saanut Toisissa tiloissa-ryhmän Suuri Koralliriutta on teos, joka rakennettiin alusta loppuun saakka yhdessä yleisön kanssa. Lapsen näkökulma otettiin mukaan jo teoksen valmisteluvaiheessa. Suuri Koralliriutta ei silti ole lastenesitys vaan esitys, jonka aikuiset ja lapset tekevät yhteistoiminnassa. Se antaa aikuisille tietoa ja havaintoja lasten tavasta ottaa tietoa vastaan ja tehdä taidetta. Suuri Koralliriutta muistuttaakin jonkin verran satubalettia, kuntopiiriä ja luontoaiheista tietoiskua, mutta lopullisesti se virittyy toisenlaisissa, ei-inhimillisissä olotiloissa vierailujen ympärille. Suuri Koralliriutta alkaa korallien sekä koralliriutalla elävien eliöiden ja kalojen liikeratoihin tutustumisesta. Kuudessa erilaisessa kuntopiirissä opetellaan muun muassa rauskun ja merihevosen eleitä. Lopuksi tehdään vajaan tunnin mittainen esitys, jossa musiikki, valot sekä kiiltävät maalit ja puvut auttavat tutustumaan koralliriutan elämään. Toisissa tiloissa -ryhmä pyrkii harjoitteillaan ajattelun ja toiminnan rajalle, sama pyrkimys on leimallista monille muillekin ilmastonmuutosaiheiselle esitykselle – se vain näkyy niissä kaikissa eri tavoin.
Oblivia-ryhmän Lapset ja muut radikaalit -esitystä varten Oblivia on tutustuttanut nuoret omaan praktiikkaansa, jossa lähestytään valtavan suurta aihetta minimalistisen ja naivistisen liikekielen ja jonkinlaisen määrittelemättömän ulkopuolisuuden kautta. Esityksessä nuoret ja aikuiset pyrkivät ruumiillistamaan rahavirtojen liikkeitä sekä sitä, mitä niiden liikkeet tekevät ihmiselle. Ihminen ei ole taloudelle yksilö, vaan rahavirrat ovat kiinnostuneita kaltaisuuksista. Esitys monimutkaistaa asioita, joita pidetään itsestään selvinä, kuten keinotekoisia sukupolvijakoja. Toisaalta se näyttää selkeinä asioita, joita väitämme liian monimutkaisiksi. Esimerkiksi rahan liikkeet ovat vain sopimuksia ihmisten välillä, ne voikin muuttaa aivan helposti, jos niiden yksinkertaisuuden ymmärtää. Ilmastonmuutos tuntuu teoksen taustalla, sillä huoli tulevista sukupolvista oli esityksessä niin vahvasti läsnä.
Unohtuuko ihminen, kun keskitytään ylisukupolvisiin rihmastoihin? Kyllä ja ei. Väittäisin, että silloin, kun ihminen mahdollisimman kokonaisvaltaisena alkaa unohtua, luisuvat ilmastonmuutosteemaiset esitykset kylmyyteen ja konemaisuuteen, joka ei enää kommunikoi. Suuri koralliriutta, Amor fati ja Lapset ja muut radikaalit sen sijaan todistivat aivan päinvastaista: ihminen ei unohdu, kun ihmiskuvaa kyseenalaistava esitys pyrkii todelliseen muutokseen. Jos ilmastonmuutoksen ja ihmiskuvan suhdetta käsittelevä esitys ei anna ihmisen olla mahdollisimman kokonainen tai anna mahdollisuutta emansipaatioon, ei esitys voi aiheuttaa ihmisessä muutosta. Viime vuoden ylisukupolviseen kommunikaatioon kurottaneet esitykset jatkoivat siis jo Pauliina Feodoroffin teoksissaan osoittamaa suuntaa, jossa pelkkä tieto ei riitä, tarvitaan teko.
Teksti: Maria Säkö
Lähdelinkkejä:
Ilja Lehtisen teksti Mustarindan Psyyke-numerossa: http://mustarinda.fi/magazine/psyche/mind-forest-landscape
HS:n juttu Pauliina Feodorffista: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005446436.html
Suuri Koralliriutta: http://toisissatiloissa.net/suuri-koralliriutta/
Amor Fati: https://kansallisteatteri.fi/esitys/amor-fati/
Oblivia-ryhmä: http://oblivia.fi/