Visa Suonpää ja Patrik Söderlund ovat turkulainen taiteilijaryhmä IC-98. Khronoksen talo on heidän käsitetaiteellinen hankkeensa, jossa autio varsinaissuomalainen pientila uhrataan Khronokselle, kreikkalaiselle ajan jumalalle. IC-98:n taiteessa on aiemminkin käsitelty luonnon- ja kulttuurihistorian lomittumista ja eroa. Kulttuuriperinnön näkökulmasta hanke on kiinnostava, koska sen ensimmäisessä vaiheessa taiteilijat ovat hakeneet jo osin tuhoutuneelle talolle suojelua rakennusperintölailla. (Söderlund 2018.) Khronoksen talon avulla voimme tarkastella sitä, millaisiin itsestäänselvyyksiin rakennusperintölaki ja idea kansallisesti merkittävästä kulttuuriperinnöstä perustuvat.
Projektin alussa taiteilijat etsivät pihapiiriä, jonka voisi aidata ja jättää silleen tuhanneksi vuodeksi. Päivölän entinen asutustila Pöytyän Ortenojan kylästä tuli valituksi. Kiinteistö hankittiin vuonna 2016, ja se lahjoitettiin Pöytyän kunnalle saman vuoden syksyllä. Päivölässä on tehty rakennushistoriallisen kartoituksen lisäksi luonto- ja linnustoselvitys. Niiden pohjalta on tehty virtuaaliympäristö, jonka on tuottanut turkulainen peliyritys Morrow Games. VR-ympäristöön voi käydä tutustumassa Raumalla Lönnströmin taidemuseossa. Asiakirjat, joita projekti tuottaa, ottavat samalla kantaa teokseen. (Lehtinen 2018, 5; Söderlund 2018.) Käsitetaiteelle tyypilliseen tapaan Khronoksen talossa on vaikea hahmottaa, mistä taideteos oikeastaan koostuu. Rakennuksista, asiakirjoista, prosesseista vaiko taideteosta koskevista pohdinnoista?
Päivölän tila on syntynyt 1920-luvulla. Suomen itsenäistymisen jälkeen perustettiin uudistiloja, koska ensimmäinen maailmansota oli osoittanut, että kotimainen maatalous ei ollut tarpeeksi omavaraista. Valtio avusti uudisraivausta. Päivölä on ollut asumaton 2000-luvun alusta saakka. Ympärillä olevia peltoja viljellään edelleen. (Lehtinen 2018, 12–13; Vallius 2015, 128). Khronoksen talossa on ekologis-poliittinen ulottuvuus. Manifestin ja toimintaohjeiden sijaan se kuitenkin asettaa kysymyksen: Miksi tämä paikka? Taide ei selitä mitään todellisuuden ilmiöitä. Taideteokset ovat kuitenkin osa tulkinnallista kehää, jossa uusien kokemusten avulla voimme ymmärtää ilmiöitä uudella tavalla.
Rakennusmuistomerkit kertovat hyvää menneisyydestä
Kulttuuriperintö tarkoittaa menneisyydestä periytyviä aineellisia ja aineettomia resursseja. Historiaa, perinnettä sekä kulttuuria käytetään monesti käsitteen synonyymeinä. Laurajane Smithin mukaan kulttuuriperintö edustaa sitä, minkä menneisyydessä ajatellaan olevan hyvää. Länsimaisessa kulttuuripiirissä kulttuuriperintö on tarkoittanut kauniita esineitä, paikkoja ja maisemia. Eliitin elämästä todistavat jäljet ovat olleet pitkään ainoaa tunnustettua kulttuuriperintöä. (Tuomi-Nikula et al. 2013, 14; Smith 2006; 29–30.)
Kulttuuriperinnön käsite on syntynyt 1800-luvulla Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Vanhoja rakennuksia alettiin tuolloin suojella ja kunnostaa, koska niiden ajateltiin kertovan oman maan historiasta. Kun uusissa kansallisvaltioissa on pitänyt luoda kansallista identiteettiä ja valtion kunniakasta menneisyyttä tyhjästä, siihen on tarvittu omaperäisiksi miellettyjä muistomerkkejä (Smith 2006, 17; Kaila 1987, 90). Friedrich Schlegelin 1800-luvun alun matkakuvauksista saa hyvän käsityksen siitä, miten kiihkeän nationalistisesti esipolvien arkkitehtuuriin on saatettu suhtautua tuolloin oppineiden keskuudessa. Schlegelille goottilainen arkkitehtuuri ilmentää saksalaisten teknisesti hienoa käsityötaitoa vaikuttavan suuressa mittakaavassa. Pariisia hän sen sijaan kuvailee pölyiseksi esikaupungiksi, joka leviää joka suuntaan. (Schlegel 1875 [1804–1805]; 149–152, 155–157.) Pariisin parjaus selittyy suurelta osin ajankohtaisella suurvaltapoliittisella tilanteella, Napoleonin valloitussodilla.
1800-luvun loppupuolella Euroopassa alettiin säätää lakeja, joilla suojeltiin monumentteja. Monumentti on eurooppalainen käsite. Se tarkoittaa historiallista todistetta ja taideteosta, kaunista ja vaikuttavaa rakennusta (Smith 2006, 19.) Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä rakennus voi siis olla arvokas, jos se on vanha, kaunis tai jos sen seinien suojissa on tehty historiaa. Suomen vuonna 2010 uudistetun rakennusperintölain avulla hoidetaan ”valtakunnan valiojoukkoa”, joka kuvastaa monipuolisesti Suomen historiaa. Lakia suositellaan käytettäväksi silloin, kun kohde sisältyy Museoviraston RKY-listaan, eli kun se sijaitsee valtakunnallisesti merkittävässä rakennetussa ympäristössä. (Mattinen 2010, 108; Härö 2010, 104–106) Rakennusperintölailla suojellaan paraatihistoriaa. Kuten esimerkiksi sotien vuotuiset muistojuhlat, kansallisesti merkittävä rakennusperintö juhlistaa sitä, mikä valtion ja kansan menneisyydessä on hyvää ja esimerkillistä (Smith 2006; 29–30.) Kyse on käyttöhistoriasta, akateemisen historiatutkimuksen vastakohdasta. (Smith 2006; 29–30; Nietzsche 2007 [1876], 67–70; Sivula 2013, 163.)
Rakennussuojelulailla turvatuista kohteista suuri osa liittyy maatalouteen. Vuonna 2018 oli suojeltu yhteensä 303 kohdetta, joista pelkästään kartanoita oli 35. RKY-listan kartanokohteiden kuvauksissa painottuvat esteettiset arvot. Päärakennusten ja puistojen tyyliä kuvaillaan tarkasti. Saatetaan myös mainita, että kohde edustaa hyvin kartanokulttuuria, millä viitataan eliitin elämään. Talonpoikaistalojen arkkitehtuurikuvaukset ovat niukempia. Maaseudun muussa rakennetussa ympäristössä arvokkaana monesti pidetäänkin asutushistoriaa. Varsinaissuomalaiset, satakuntalaiset ja hämäläiset kylät kertovat esihistorialliselta ajalta saakka jatkuneesta asutuksesta. RKY-listasta ilmenee hyvin se, että rakennusperinnön arviointikriteerit vaihtelevat. Vaikutelma on, että muun kuin eliitin rakennuskulttuuri on antikvaarisesti arvokasta Friedrich Nietzschen tarkoittamassa mielessä. Vanhat kylät ovat arvokkaita todisteita siitä, että samoilla sijoilla on eletty ja pärjätty jo kauan ennen nykypolvia. Tällaiset miljööt eivät kuitenkaan ole rakennetun ympäristönsä osalta esimerkillisiä. (Rakennusperintölailla suojellut kohteet 2018; Nietzsche 2007 [1876], 72–73).
Maaseudun rakennusten runsasta suojelua selittänee se, että maan ajatellaan olevan pohja kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle. Jean Jacques Rousseau´n mukaan sivilisaatio syntyi silloin, kun ihmiset keksivät, että maan voi omistaa. Maanomistus pohjasi alun perin vahvimman oikeuteen, joten kukaan ei ollut turvassa. Ennen pitkää sovittiinkin säännöistä, joilla suojeltiin yksityisomistusta ja taattiin yhteisön rauha. (1992 [1755]; 109, 116–122.) Tapio Heikkilän kirjassa Suomalainen kulttuurimaisema kulttuurin perustaksi nimetään pellot ja työ. Viljelymaisemat ovat arvokkaita niihin sisältyvän aikaperspektiivin vuoksi. Monet paikat ovat olleet viljelyksessä rautakaudelta lähtien. Talonpoikaisrakennukset ovat arvokasta perinnettä, jossa ei harrasteta tyylikokeiluja. Heikkilän teoksessa maanviljely ajalta ennen täysimittaista agriteollisuutta edustaa romanttisesti ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta. (Heikkilä 2000; 16, 26).
Päivölän näkymät ovat Google Maps -sovelluksessa toukokuulta 2009. Pihapiiri on aivan peltojen keskellä kulkevan Pöytäsuontien varressa. Asuinrakennus on sympaattinen, harjakattoinen mökki kuusiruutuisine ikkunoineen. Tontti on nykyisin ympäröity teräsverkkoaidalla. Vielä 2009 tie on ollut päällystämätön, mikä herättää halun lähteä rahisevalle pyöräretkelle. Naapurissa on jälleenrakennuskauden asutustila. Päivölää on vaikeaa ajatella monumenttina. Nietzschen mukaan on oltava tarkka sen suhteen, mitä menneestä kannattaa muistaa. Menneisyydellä on käyttöarvoa, mikäli tulevat suurmiehet löytävät sieltä innoitusta tulevaisuuden suunnitelmilleen. (Nietzsche 2007 [1876]; 67–69, 74–75.) Nietzschen ajatuksiin peilaten Khronoksen talossa voisi olla kyse siitä, että luonnonvoimille luovutetaan suosiolla punainen mökki piharakennuksineen, koska niistä ei ole monumentaaliseksi perinnöksi. Ajatus on eittämättä kolkko. Kun Päivölän rakennukset vielä ovat pystyssä, niiden tuleva kohtalo taidehankkeessa tuntuu menetykseltä. Tienvarren maisema on ehkä piankin yhtä punaista täplää köyhempi.
Toisaalta ulkoisesti vaatimatonkin kohde voidaan suojella rakennusperintölailla, mikäli siihen liittyy merkkimieshistoriaa. Vuoden 2018 listassa rakennusperintölailla turvatuista miljöistä löytyy esimerkiksi niin kutsuttu Männistön muorin mökki Nurmijärvellä, jolla on yhtymäkohtia Aleksis Kiven kirjallisuuteen (Rakennusperintölailla suojellut kohteet 2018). Päivölän talolla lienee ollut merkitystä lähinnä niille ihmisille, jotka siellä ovat asuneet. Pihapiirin kartoituksissa viitataan heidän elämänsä jättämiin jälkiin: heinikkoon tallattu saunapolku, paikattu katto, mansikat pakastimessa. Kansallisesti merkittävän kulttuuriperinnön lisäksi on olemassa tavallisten suomalaisten arkista, näkymätöntä ja yksityistä kulttuuriperintöä. (Lehtinen 2018; 20, 42; Lehtinen 2018, 18; Tuomi-Nikula et al. 2013, 16.) Tapio Heikkilästä poiketen Antti Valliuksen mukaan viljelymaisema ei ole kelvannut suomalaiseksi kansallismaisemaksi. Khronoksen talo henkii siten tavanomaista, anonyymiä menneisyyttä. Ajallisesti paikka venyttää RKY-listan valiokohteisiin verrattuna vaatimattoman kaaren. Ortenojan kylä on vasta keskiajalla asutettua Varsinais-Suomen sisämaata, ja Päivölä ehti olla asuttuna alle sata vuotta (Lehtinen 2018, 11–13).
Museovirastossa kulttuuriympäristön suojelusta vastaavan Mikko Härön mukaan Khronoksen talon suojelu olisi virastolle hankalampaa, mikäli Päivölä olisi hyvin säilynyt jälleenrakennuskauden asutustila (Rautjoki 2017). Päivölä ei siis edusta sellaista rakennustyyppiä, joka olisi jo muuttunut arvokkaaksi. Uutta rakennusperintöä syntyy koko ajan, kun ihmiset valikoivat jonkun menneisyyden jäljen ja tuottavat siitä tietoisesti perintöään (Sivula 2013, 163). Jälleenrakennuskauden tyyppitalo upouusine käytännön ratkaisuineen ja teknisine varustuksineen kuuluu modernisoituvan hyvinvointi-Suomen tarinaan. (Mattinen 2010, 108; Härö 2010, 104; Mikkonen 2010, 113–115.)
Kansallisen kulttuuriperinnön ajatellaan heijastavan sitä, mikä on hyvää koko yhteisön menneisyydessä. Rakennusperintölailla turvataan kohteita, joita arvotetaan eri tavoin: esteettisesti, kehityksellisesti tai ajallisesti. Punaisena lankana on kuitenkin se, että ihmisen rakennelmat kruunaavat maiseman. Rakennus on kuin sielu erämaassa (ks. esim. Heikkilä 2000, 16; Schlegel 1875 [1804–1805], 186–187). Khronoksen talossa tarkastellaan rakennusperintöprosessia ekologisesti ja tuodaan esiin sen hiljainen osapuoli, luonto.
Hyöty ja kauneus
Freudin mukaan kulttuurin tasoa arvioitaessa pysyviä mittatikkuja ovat hyöty ja kauneus. Mitä tehokkaammin yhteisö käyttää maata hyödykseen, sitä kehittyneempi kulttuuri on. (Freud 1982 [1930], 39–49.) Edellä mainitun RKY-listan valmistelussa kulttuuriperintöä arvotettiin uudella tavalla. Uutta arvokasta perintöä voivat olla muun muassa uittotunnelit, voimalinjat ja tuotantoteknologia (Härö 2010, 104). Rakennusperintölailla on suojeltu kämppäkartanoita suursavottojen ajoilta. Sotien jälkeen Lapin metsistä kuljetettiin tukkeja rannikolle vesitse ja maitse. Kämpät ovat osa Suomen metsäteollisuuden kehitysvaihetta ja lisäksi ne kertovat ajasta, jolloin teollisuus ikään kuin keksi Lapin luonnonvara-aittana.
Suomen teknistä kehitystä kuvaavia, liikenne- ja viestintäinfrastruktuuriin liittyviä kohteita edustavat vuoden 2018 suojelurekisterissä muun muassa juna-asemat, huoltoasemat sekä lennätin- ja viestiavojohtolinjojen rakenteet. Kaikki nämä on suojeltu kahdenkymmenenkahden viime vuoden aikana. (Rakennusperintölailla suojellut kohteet 2018; Valtakunnallisesti merkittävät kulttuuriympäristöt RKY.) Jatkuvan kasvun ja kehityksen idea saattaa ohjata myös sitä, millaisista paikoista tulee rakennusperintöä.
IC-98:n taidehankkeessa mahdollinen suojelustatus voisi siirtää Päivölän asutustilan pois kaikenlaisesta hyötykäytöstä. Päivölän ympäristökartoituksessa mainitaan, että talon läheisyydessä ei ole edes merkittäviä geologisia varantoja. Pihapiirin rauha ei siis tulevaisuudessa vaarantuisi valtauksen vuoksi (Kinnunen 2016, 5). Khronoksen taloa voi ajatella pistemäisenä hyötyajatteluun kohdistuvana operaationa. Raunioituva pihapiiri asettuu tulkittavaksi kaksi tuhatta vuotta jatkuneen ympäristösuhteen viitekehyksessä. On kuitenkin huomioitava, että myös taiteena paikka saa merkityksensä ihmisiltä. Sen lisäksi aitaus viestii, että maan omistaa joku.
Länsimaisessa ajattelussa maalla ei ole ollut itseisarvoa: maan tehokas käyttö kertoo kulttuurin korkeasta tasosta. (Freud 1982 [1930], 39–41). Hyöty ja kauneus voivat kietoutua toisiinsa saumattomasti, kuten silloissa veden yli. Ne voivat myös muodostaa tiukkoja vastakohtaisuuksia, kuten Sotkamon Talvivaarassa. Kun Päivölä nimetään Khronoksen eli kreikkalaiseksi ajan jumalan taloksi, se liitetään osaksi aineetonta kulttuuriperintöä, joka periytyy antiikista. Tässä yhteydessä ymmärrän aineettomaksi kulttuuriperinnöksi arvot ja tavat olla vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Tuomi-Nikula et al. 2013, 14–15).
Aidatusta Päivölästä tulee temenos, pyhä paikka. Sana on johdettu kreikan kielen sanasta temno, joka tarkoittaa ”leikkaan”. Alue pyhitetään leikkaamalla se irti ympäristöstään, ja sen jälkeen temenoksen rajan ylitystä vahditaan (Rykwert 1988, 45; Kivistö 2009, 406). Antiikin Kreikassa temenos saattoi olla lehto, puu tai lähde. Antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille kaunis luonto merkitsi kuitenkin käytössä olevaa ja asuttua maata. (Kivistö 2009; 406, 413.) Aristoteleen mukaan eläinten ja maan tehtävä on hyödyttää ihmiselämää. Vaikka kasveissa ja eläimissä on muutoksen ja kasvun prinsiippi itsessään, ihminen voi antaa luonnolle päämäärän ulkopuolelta, ollen itse sen päämäärä (Aristoteles 2012 [300 eea.], 26–28). Kreikkalaisten pyhissä lehdoissa säilyivät kuitenkin sellaiset kasvit ja eläimet, jotka hävisivät ympäristöstä hakkuiden, eroosion ja metsästyksen myötä. Maata muokattiin pyhäkön rakentamisen jälkeen vain vähän (Kivistö 2009, 406). Länsimaisen ajattelun kimaira, kulttuurijako hyöty- ja kauneusarvoihin, polveutuu tältä ajalta.
Khronoksen talo tarjoaa tilan pohtia sitä, onko nykyaika suoraa jatkumoa antiikin kreikkalaisten ihmiskeskeiselle maailmankuvalle. Onko ympäristön ja ihmisen välisessä suhteessa muuttunut jokin? Nykyisin paikat voivat ainakin saada ympäristön täydellisesti muuttavan liikesysäyksen hyvinkin etäältä esimerkiksi globalisoituneessa kaivosteollisuudessa. Päivölää perustettaessa on raivattu niittyä ja korpea. Niitä muutettiin yleisesti pelloiksi 1900-luvun alussa maatalouden modernisoituessa. Viljely oli kuitenkin työvoimavaltaista, minkä johdosta maisema oli pienipiirteisempää kuin myöhemmin maatalouden koneellistuessa ja tilakokojen kasvaessa. (Lehtinen 2018, 11–12; Vallius 2015). Hyöty ja kauneus ovat olleet 1900-luvun alun agraari-Suomessa toisenlaisessa tasapainossa kuin nykyisin. Toisaalta on myös tyypillistä ajatella, että ihminen ja luonto ovat eläneet enemmän sopusoinnussa menneisyydessä. Antiikista periytyvässä ajattelussa ihminen ei toiminnallaan aina köyhdytä luontoa. Hän täydentää sen, mitä luonto ei voi saattaa itse loppuun rakentamalla vaikkapa punaisen mökin puusta. (Heikkilä 2000; 21, 43; Aristoteles 2012 [300 eea.], 40–41.) Päivölän tilan vaiheet asumattomasta takamaasta nykyhetkeen ja hamaan tulevaisuuteen saavat pohtimaan, mistä kohtaa löytyy paratiisi.
Tulevaisuudessa Pöytäsuontien varressa on metsäsaareke, jossa makaa raunio. Vaatimaton asutustila tuntemattomine muistoineen muuttuu paikaksi, jossa luonto saa mahdollisuuden revanssiin. On hankalaa virittäytyä taajuudelle, jolla Khronoksen talo haluaa puhutella. Ajatus siitä, että Khronoksen talossa pohditaan mahdollisuutta suojella hajoamisprosessia (Söderlund 2018), tuntuu hurjalta. Ikään kuin IC-98 pyytäisi näkemään miljöössä sellaisia arvoja, joiden havaitsemiseen ihmisillä ei ole sopivia silmiä eikä ruumista. Kauneutta nähdään siellä, mistä se on katoamassa: hylätty punainen mökki! Laurajane Smithin mukaan rakennussuojelussa inhimillistetään vanhoja rakennuksia. Talot muuttuvat ikään kuin rakkaiden isoäitien kaltaisiksi, kun elämä alkaa näkyä niiden pinnoissa. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa perinteistä rakennustaitoa saatetaan arvostaa enemmän kuin vanhoja rakennuksia (Smith 2006; 54–55, 90–91; ks. esim. Kaila 1987, 90–94). Khronoksen talo -hankkeessa aidatusta alueesta tulee animistisen hengen seinätön temenos. Kun antiikin Kreikassa jumalat muuttuivat luonnonhengistä ihmisen kaltaisiksi, muuttui myös se, miten ihmiset suhtautuivat luontoon. Kunnioitus antoi tilaa hyötyajattelulle. (Kivistö 2009, 409).
Raunio kertoo kriisistä
Päivölän asuinrakennuksessa elää lahottajasieni, mikä näkyy tuvan lattian painumisesta. Saunan katolla kasvaa nokkosta, muurahaiset järsivät asuinrakennuksen alimpia hirsiä puruksi. Tontilla kasvaa joutomaille tyypillisiä kasveja, kuten nokkosta ja karhunputkea. Päärakennuksen savupiipussa on naakanpesä, ja linnut lentävät vintin rikkinäisestä ikkunasta sisään. Myös virtuaaliympäristössä talot raunioituvat ja kasvillisuus muuttuu ajan kuluessa. VR-ympäristön yömoodissa puut piirtyvät esiin sinistä iltahämärää vasten. Silhuettinäkymä tuo mieleen esimerkiksi Caspar David Friedrichin monokromaattiset maalaukset, joissa etu- ja taka-alan kontrasti on vahva. Päivällä Päivölän piha on sävyltään nostalgisen rusehtava. Hiukan liian unettavasti liikkuvat puunlatvukset ja heinikko vahvistavat tunnetta fantasiasta, vaikka tekijät ovat vain pyrkineet tallentamaan todellisuutta. (Lehtinen 2018; 47, 5; Kuvaja 2017; Andersson ja Alasmaa 2018.)
Saksalaisessa romantiikassa raunio symboloi kriisiä ja skeptisyyttä. Raunio on särö ihanteellisessa kertomuksessa: kaikki ei ole kunnossa (Moeller 2013, 92.) Taide-lehden artikkelissa esitetään epäilys, että Khronoksen talosta tulee keinotekoinen raunio romantiikan nälkäisille turisteille. Söderlundin ja Suonpään mukaan tonttia ympäröivä teräsaita tekee miljööstä vähemmän vetoavan ja ohjaa kokemusta pois raunioromantiikasta. (Rautjoki 2017.) Kun aita oli saatu pystytettyä kesällä 2017, metsittyvän pihan puissa ja pensaissa kiipeävä karhunköynnös alkoi heti levitä myös sen päälle (Lehtinen 2018). On luultavaa, että aitaus on myös omiaan luomaan paikalle jonkinlaista kielletyn salaisen puutarhan tunnelmaa.
Raunioiden arvo kulttuuriperintönä on ymmärretty monella tavalla. Schlegelille Reinin varren rinteiden rauniolinnakkeet kertovat ensinnäkin saksalaisen ylimystön historiasta. Raunioissa myös näkyy goottilaisen tyylin alkusiemen (ylös, korkealle), sekä saksalaisten ankara maku (kiveä kiven päälle). (Schlegel 1875 [1804–1805], 182–187.) Raunioita pidetään arvokkaina muistomerkkeinä, koska ne tuovat ajallista perspektiiviä kaupungin, valtion tai kansakunnan olemassaoloon. Rauniot ovat toisaalta myös melankolisen unennäön paikkoja, joiden äärellä katoaa ajantaju mielen uppoutuessa lempipuuhaansa (Schlegel 1875 [1804–1805], 182–183). Tällöin rakennusperintöön liittyvät arvot muistuttavatkin taiteen ja musiikin ominaisuuksia. Rauniot ovat fantasiarakennelmia, koska niitä voidaan ajatella erillään konkreettisista historiallisista viittaussuhteista. Osana taideprojektia sekä todellinen Khronoksen talo että VR-ympäristö voivat muuttua mielikuvituksen temmellyskentäksi.
IC-98:n teoksissa luonto nielaisee hitaasti myös monumentaalisen kulttuuriperinnön. A View from the Other Side -teoksessa (2011) Pinella-rakennuksen pylväskatos, Porthanin muistomerkki, Porthaninpuiston vanhat puut ja kuivuneen Aurajoen uomakin katoavat pusikkoon. Lopussa joitakin pieniä muurinkappaleita erottuu pajukon seasta ja jokiuoman kiveys on edelleen paikallaan, sekä Porthanin tyhjä tuoli. Rauniot muistuttavat, että kaikki on katoavaista (Kaila 1987, 90). Kaikki palaa lopulta alas. Khronoksen talo tekee näkyväksi sen, että maa on itsestään selvää pohjaa, jolle kulttuuri laskee perustuksensa. Ehkäpä 2050-luvulla kipsisakka-altaatkin voivat olla arvokasta rakennusperintöä, mikäli jatkossa ei kiinnitetä huomiota prosessia ohjaaviin arvoihin.
Teksti: Kirsi Uusitalo
Kuvat: IC-98 / Lönnströmin taidemuseo
Lähdeluettelo
Aristoteles, 2012 (300 eea.). Teokset III. Fysiikka. Käänt. Jatakari, Tuija & Näätsaari, Kati. Helsinki: Gaudeamus.
Freud, Sigmund 1982 (1930). Ahdistava kulttuurimme. Käänt. Erkki Puranen. Jyväskylä: Gummerus.
Heikkilä, Tapio 2000. Suomalainen kulttuurimaisema. Helsinki: Tammi.
Härö, Mikko, 2010. ”Uusi rakennusperintölaki laajentaa käsitystä suojelukohteista”. Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 3. Toim. Ikkala, Marja_Leena & Joutsalmi, Sinikka. Helsinki: Museovirasto, 103–107.
Johansson, Hanna 2004. Maataidetta jäljittämässä. Luonnon ja läsnäolon kirjoitusta suomalaisessa nykytaiteessa 1970–1995. Helsinki: Like.
Kaila, Panu 1987. ”Kirjailijat restaurointia vastaan – rakennusmuistomerkkien koskemattomuuden puolustus 1800-luvun kirjallisuudessa”. Muistomerkki. Kirjoituksia Antero Sinisalolle. Toim. Kärki, Pekka & Ivars, Marja & Knapas, Marja Terttu & Sinisalo, Jarkko & Pukkila, Tuula. Helsinki: Yliopistopaino, 75–96.
Kivistö, Sari 2009. ”Antiikin ihmisen suhde luontoon”. Kulttuuri antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 404–424.
Kinnunen, Jussi 2016. Khronoksen talon ja sen ympäristön kartoitus, geologia ja arkeologia.
Kuvaja, Ilkka 2017. Khronoksen talo. Linnustoselvitys..
Lehtinen, Jyrki 2018. Khronoksen talo. Luontokartoitus.
Lehtinen, Jyrki 2018. Khronoksen talo. Maisema- ja rakennushistoriallinen selvitys.
Mattinen, Maire 2010. ”RKY – Valtakunnan valiot”. Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 3. Toim. Ikkala, Marja-Leena & Joutsalmi, Sinikka. Helsinki: Museovirasto, rakennushistorian osasto, 108–111.
Mikkonen, Tuija 2010. ”Rakennettu hyvinvointi: Yhteistyöllä nyky-ympäristöä tutkimaan”. Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 3. Toim. Ikkala, Marja_Leena & Joutsalmi, Sinikka. Helsinki: Museovirasto, rakennushistorian osasto, 113–117.
Moeller, Martina 2013. Rubble, Ruins and Romanticism. Visual Style, Narration and Identity in German Post-War Cinema. Bielefeld: Transcript Verlag.
Nietzsche, Friedrich 2007 (1876). Untimely Meditations. Käänt. R.j: Hollingdale. New York: Cambridge.
Rautjoki, Veli-Matti 2017. ”Khronoksen talo – ekologinen kannanotto vai romanttinen lavastus?” Taide 1/17.
Rousseau, Jean Jacques 1992 [1750, 1755]. Kulturen och människan. Två avhandlingar. Käänt. Gimdal, Gustaf & Grahn, Inga-Lill. Göteborg: Daidalos.
Rykwert, Joseph 1988. The Idea of Town. The Anthropology of Urban Form in Rome, Italy and the Ancient World. Cambridge: MIT Press.
Schlegel, Friedrich 1860 (1804–1805). Aesthetic and Miscellaneous Works of Friedrich von Schlegel. Käänt. E.J. Millington. London: H.G. Bohn.
Sivula, Anna 2013. ”Puuvillatehtaasta muistin paikaksi. Teollisen kulttuuriperintöprosessin jäljillä”. Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Tuomi-Nikula, Outi & Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura. Helsinki: SKS, 161–191.
Smith, Laurajane 2006. Uses of Heritage. Abingdon, New York: Routledge.
Söderlund, Patrik 2018. ”Kysymyksiä Khronoksen talosta artikkelia varten”. Sähköposti tekijälle 22.9.2018.
Suulliset tiedonannot
Morrow Gamesin edustajat Jami Andersson & Tero Alasmaa 11.9.2018.
Digitaaliset lähteet
Khronoksen talon kotisivut. houseofkhronos.fi. Noudettu 19.9.2018.
Laki rakennusperinnön suojelusta 498/2010. Annettu Helsingissä 4.6.2010.
Rakennusperintölailla suojellut kohteet. Helsinki: Ympäristöhallinto. www.ymparisto.fi/fi-FI/Elinymparisto_ja_kaavoitus/Elinymparisto/Kulttuuriymparisto/Kulttuuriympariston_hoidon_keinot/Rakennussuojelu. Noudettu 24.9.2018.