Pääkaupungissamme Helsingissä liikkuu päättömiä everstejä, tunnollisia näkymättömiä huolenpitäjiä ja kohtalokkaita kummittelijoita. Erityisesti Helsingin vanhat kummitustaloromantiikkaa huokuvat jugendtalot pitävät sisällään runsaasti kummitustarinoita. Myös vanhoilla kaupungin kartanoilla, linnoituksilla ja legendaarisilla ravintoloilla ja hotelleilla on omat menneisyyden aavemaiset kaikunsa ja läpikuultavat kulkijansa. Kummitustarinat limittyvät mielenkiintoisesti kaupungin historian kerroksellisuuden mukaan ja antavat uudenlaista näkökulmaa oman aikansa henkiseen ilmapiiriin. Mutta mihin kummitustarinoita oikein tarvitaan ja kuinka ne ovat säilyneet sukupolvesta toiseen, jopa satojen vuosien ajan? Entä syntyykö enää uusia kummitustarinoita?
Tarinat yliluonnollisesta ovat kiehtoneet ihmisiä kautta aikojen. Kauhu- ja kummitustarinat ovat toimineet turvallisena ja viihteellisenä tapana kokea pelkoa. Toisaalta niiden avulla on varoiteltu yhteisön jäseniä vaarallisista paikoista ja vääränlaisen toiminnan seurauksista. Jopa pienet lapset ovat saaneet kuunnella hurjia tarinoita. Kummitustarinoilla on tarinankerrontaperinteessä useita eri funktioita, jotka selittävät niiden säilymisen ja kiehtovuuden sukupolvesta toiseen. Tarinoihin sisältyy usein jokin omaa aikaansa kuvaava moraalinen opetus, jota tarinan kertomisella on välitetty yhteisölle.
Kummitustarinoiden kertomisperinne on alkanut kotituvan takkatulen ääreltä. Maaseutujen kummitustarinat ovat edelleen pienemmissä piireissä leviäviä omaan kylään tai suvun piiriin liittyviä kertomuksia. Perinteiseen suomalaiseen kummitustarinaperinteeseen ovat kuulunet monenlaiset kummitukset. Räyhähenget ovat vääryyttä kokeneita ja esineitä paiskovia kummituksia. Tapettuja kastamattomia lapsivainajia kutsuttiin liekkiöiksi. Vainajan odotettiin palaavan kotitilalleen ja omaistensa pariin 40 päivän ajan kuoleman jälkeen. Kotonakulkijat pysyivät tutussa ympäristössä vielä tämän ajan jälkeenkin. Ennen aikojaan rikoksen tai itsemurhan kautta kuolleita puolestaan kutsuttiin roijoiksi ja raja-äijiksi. He joutuivat kuolemansa jälkeen vielä sovittamaan rikostaan rajapyykin siirrosta.
Kun ihminen kuoli, pidettiin siis normaalina ja asiaan kuuluvana, että vainaja vielä tovin liikkuu kotopuolessaan ja tarkkailee ympäristöään ja läheisiään. Vasta tuon 40 päivän jälkeen tuli kummittelusta ongelma, jota pyrittiin ratkaisemaan erinäisin tavoin ja rituaalein. Muun muassa kylän ja haustausmaan välillä sijainneiden karsikkometsien puihin kirjattiin vainajan synnyin- ja kuolinvuosi sekä nimi, minkä uskottiin estävän vainajaa palaamasta haudasta kotiinsa. Vaikeimmissa tapauksissa saatettiin vainaja nostaa haudastaan, jotta hänen jalkansa voitaisiin sitoa ja kääntää ruumis kasvot alaspäin.
Kansanuskonpiirissä puhuttiin myös kalmanväestä. Moni uskoi vainajien syntyvän uudelleen suvun sisällä, kunnes muisto edesmenneestä suvun sisällä oli sammunut. Tämän jälkeen uskottiin hengen liittyvään kasvottomaan ja persoonattomaan kalmanväkeen, joka koostui raajapuolista, kasvottomista ja hajoamispisteessä olevista hahmoista. Nämä hahmot vain harvoin näyttäytyivät, mutta jotka vastaan tullessaan levittivät kaameaa kuoleman hajua. Perinteisessä kansanuskossa kummittelua ilmeni, kun vainajalta oli jäänyt jokin tehtävä kesken tai hänellä oli sovittamaton rike. Silloin tällöin kyse saattoi olla myös vääränlaisesta ruumiin kohtelusta tai että kuolema oli tullut yllättäen tai ennen aikojaan. Näissä tapauksissa kummittelu jatkui vainajalle tarkoitettuun kuolinpäivään asti.
Suomen kaupungistuessa myös kummitustarinat saivat entistä enemmän yleiseurooppalaisia aineksia. Ne alkoivat linkittyä kaupunkilaisille tuttuihin rakennuksiin, henkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin. Tarinoihin alkoivat ilmestyä venäläiset upseerit, niin sanotut valkeat, harmaat ja mustat rouvat sekä kuuluisat merkkihenkilöt. Muiden eurooppalaisten suurkaupunkien tapaan teattereissamme ja muissa julkisissa tiloissa, kuten hotelleissa ja ravintoloissa alkoivat kulkea omat hienostuneet kummituksensa. Kummitustarinoissa käsitellään myös laajoja yhteisöjä koskettavia kollektiivisia traumoja, kuten sotaa, epidemioita sekä onnettomuuksia. Voidaankin sanoa, että kummitustarinat ovat eräänlaisia yhteiskunnan henkisiä varaventtiilejä, joiden avulla on helpompi käsitellä kollektiivisia ahdistuksia ja pelkoja. Helsingissäkin monet kummitustarinat liittyvät sotilaisiin, henkirikoksiin, kuuluisiin merkkihenkilöihin ja kaupunkia kohdanneisiin onnettomuuksiin.
Kummitustarinaperinteessä keskeisiä ovat kummitukset, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Monesti kummittelemaan on jäänyt karmean kohtalon kokenut uskoton vaimo, hirveyksiä tehnyt murhamies tai huolimattomasti työnsä hoitanut virkailija. Toisaalta marttyyrinomaiset Valkoiset rouvat sekä itselleen rakasta paikkaa vartiomaan jääneet tunnolliset ”huolenpitäjät” korostavat ajalleen tyypillisiä hyveitä. Huolenpitäjäkummitukset ovat olleet omana aikanaan arvostettuja ja monesti alallaan menestyneitä ihmisiä, jotka ovat jääneet kummittelemaan kotiinsa tai itselle merkitykselliseen työpaikkaan. Tälle tarinatyypille on tyypillistä, että kummittelijat ovat hyväntahtoisia, mutta seuraavat nykyistä työskentelyä ja asumista viereltä. He saattavat huomauttaa kummittelulla, jos jokin ei mene heidän mielensä mukaisesti.
Muun muassa ravintola Kappelissa kerrotaan 1800-luvun loppupuolella ravintolaa luotsanneen Josef Wolontiksen edelleen siirtelevän tiloissa pöytiä ja tuoleja kiireapulaisena. Ollessaan oikein tyytymätön nykyajan työskentelyyn hän paiskoo laseja hyllystä. Onpa hänet nähty tiskin päässä, vanhahtavissa ja komeissa vaatteissaan, seuraavan ravintolan kuhinaa tyytyväisen rauhallisen oloisena.
Yksi perinteinen kummitustarinoiden kummitustyyppi on särkyneiden sydämien aaveet. Kummittelemaan on jäänyt siis nainen tai mies, joka ei saa rauhaa menetettyään rakkaansa tai kohdatessaan uskottomuutta. Helsingistä löytyy lisäksi useampia henkiolentoina vartomaan jääneitä, monesti suomalaisnaiseen rakastuneita, venäläisiä upseereja. Helsingissä riittää myös sodanaikaisia sairaanhoitajia sekä edelleen apua anovia ruton uhreja. Kummitustarinaperinteen kautta ihmiset ovat pystyneet ilmaisemaan ja käsittelemään yleisinhimillisiä pelkojamme, erityisesti menetyksen ja häpeän pelkoa. Toisaalta kaupungin historian kerroksellisuus tulee esiin esimerkiksi sotilasteemojen kautta.
Harmaat, mustat ja valkoiset rouvat esiintyvät laajalti länsimaalaisessa kummitustarinaperinteessä. Mustat rouvat ovat pahantahtoisia olentoja, jotka ovat eläessään tehneet raskaita rikkomuksia. Valkoiset rouvat puolestaan edustavat naiseuden hyveitä ja uhrautuvuutta. Harmaat rouvat jäävät sävynsä tapaan eräänlaiseen välimaastoon. Harmaat rouvat edustavat taustatarinoillaan oman aikansa naiskuvaa, jota leimasivat viktoriaaniset, tiukat ja ristiriitaiset odotukset. He eivät ole läpeensä pahoja tai marttyyrimaisen puhtaita hahmoja. He olivat tehneet jonkin virheen, joka oli vastoin aikansa tiukkaa moraali- ja naiskäsitystä. Tämän takia he ovat jääneet vielä kuolemansa jälkeen vartomaan itselleen tuttuun paikkaan. Virhe on saattanut olla puolison pettäminen, väärään henkilöön rakastuminen tai toisaalta vaikkapa virkavirheen tekeminen.
Helsingin Kaupungintalon ja Bockin talon Harmaa rouva on hyvä esimerkki tarinasta, jossa yhdistyvät useat perinteisen kaupunkikummitustarinan elementit. Kaupungintalon rakennuksen suunnitteli C. L. Engel. Se valmistui 1833 ja siinä toimi hotelli-ravintola Seurahuone Venäjän valtakauden aikana. Seurahuoneella järjestettiin seurapiirien kerman hulppeimmat illanviettäjäiset. Seurahuone siirtyi kaupungin omistukseen 1900-luvun alussa, jolloin sinne alettiin siirtää kaupungin virastoja, ja lopulta se valittiin Helsingin kaupungin taloksi.
Harmaa rouva on tarinoiden mukaan säikäytellyt jo hotelli-ravintola Seurahuoneen aikoihin. Ensimmäiset näköhavainnot hänestä ovat tiettävästi kuitenkin vasta 1900-luvun puolivälistä eteenpäin, jolloin hän alkoi ilmestyä tiukassa ylös asti napitetussa harmaassa leningissään. Harmaa rouva seilaa havaintojen mukaan tänäkin päivänä tyhjillä hisseillä kerrosten välejä ilmestyen välillä myös Bockin talon puolella portaikoissa sekä Empire-salissa. Hänet on nähty myös huolestuneena sammuttelemassa kynttilöitä. Liekö kyseessä Helsingin vuosisadan takaisten tulipalojen aiheuttama pelko. Samaisen rouvan on kerrottu myös kummitelleen vauhdikkaasti Huokausten sillalla. Katettu silta yhdisti kaupungintalon Sofiankadun puoleiseen Brofeldtin taloon. Silta purettiin 1960-luvulla. Ennen sillalle astumista tuli aina varmistaa, ettei rouvaa ole näkyvissä. Rouva saattoi pyyhältää harmaassa mekossaan niin lujaa ohi, että hän kaatoi ohikulkijat mennessään.
Harmaan rouvan taustoista on useampia eri versioita riippuen siitä, kysytäänkö asiaa kaupungintalon, Bockin talon vai Brofeldtin talon työntekijöiltä. Erään kertomuksen mukaan hän on I. maailmansodan aikainen sairaanhoitaja, joka teki kammottavan erehdyksen heittäessään elävän potilaan ruumisvankkureiden kyytiin kaupungintalon parvekkeelta. Kaupungintalo toimi I. maailmansodan aikana muun muassa venäläisten merisotilaiden sotasairaalana. Bockin talon puolella uskotaan, että hän on sydänsurujaan potemaan jäänyt piika. Piika oli aikanaan rakastunut onnettomasti isäntäänsä saamatta vastakaikua. Huokausten sillalla säikytelleestä harmaasta aaveesta arveltiin, että hän etsii menetettyä rakkauttaan. Neito oli aikoinaan heittäytynyt kyseiseltä sillalta alas omaan turmioonsa. Eriävistä taustatarinoista huolimatta Harmaa rouva kuvataan aina loppujen lopuksi hyväntahtoisena ja kotoisana aaveena.
Harmaan rouvan eriävissä taustatarinoissa on kertomustyypille tyypillinen syy kummitteluun. Kaupungintalon rouva on tehnyt potilaan kuolemaan johtaneen virkavirheen. Vaikka tragedia ei ollut tahallinen, naista rankaistaan huolimattomasta työstään vielä kuolemansa jälkeenkin. Bockin talon version mukaan naisen synti on ylempiarvoiseen mieheen rakastuminen ja sitä seurannut itsemurha. Tässäkään tapauksessa alkuperäinen synti ei ole ollut tahallinen, vaan jää moraaliasteikolla harmaan sävyihin kummituksen itsensä tapaan.
Tarinaperinteeseen kuuluu myös pahantahtoisia kummituksia. Ne liittyivät useasti median kautta tuttuihin tragedioihin. Tästä esimerkkinä yhtenä Suomen pahamaineisimmista murhaajista ja rikollisista tunnettuun Matti Haapojaan liittyvät legendat. Tähän päivään asti on elänyt kertomus, jonka mukaan hän edelleen näyttäytyy öisin Albertinkadulla kuristamansa prostituoidun kera ja etsii kostonhimoisena hänet poliisille ilmiantanutta taloudenhoitajaa. Myös Kansallisteatterin käytäviä on kulkenut jo vuosikymmeniä edesmennyt näyttelijä Urho Somersalmi. Useiden teatterin työntekijöiden mukaan Somersalmen haamulla on näyttelijäliitolta saamansa kirves kourassaan. 1960-luvulla uutisoitiin laajalti kauhistuttavasta perhetragediasta, kun kuuluisa näyttelijä tappoi vaimonsa lahjakirveellään ja hirttäytyi itse tämän karmean tekonsa jälkeen. Traagisen ja traumaattisen tapahtumasarjan jäljet ovat edelleen nähtävissä Kansallisteatterin kummitustarinaperinteessä, johon liittyy useampikin levoton teatterin käytävillä vaeltava sielu.
Mitä lähemmäksi maallistunutta nykyaikaa tullaan, sitä vähemmiksi käyvät yliluonnolliset elementit uusissa kauhutarinoissa. Alkuperäisiä kummitustarinoita ovat alkaneet korvata muun muassa urbaanilegendat ja salaliittoteoriat. Tarinamuodot ovat kuitenkin läheisesti sukua keskenään, sillä niitä käytetään kollektiivisten ahdistusten, varoitusten, pelkojen ja normien käsittelyyn. Moni 1990-luvulla lapsuuttaan elänyt muistaa legendat valkoisesta tai punaisesta pakettiautosta koulun pihalla vaanimassa lapsia. Yleisiä olivat myös varoittavat liftaritarinat, joissa liftarin kyytiin ottaneelle käy huonosti. Yhteistä tarinoille on se, että joku tutun tuttu on ollut osallisena tapahtumasarjassa ja tarina usein esitetään totena. Urbaanilegendoissa monesti varoitetaan tietyistä paikoista, henkilöistä tai ilmiöistä, jotka ovat olleet yhteiskunnallisessa keskustelussa pinnalla aiheuttaen vastakkainasettelua ja yleistä pelkoa.
Kummitustarinat eivät ole koskaan menneet muodista pois, vaikka ne ovatkin aikojen saatossa muuttaneet muotoaan. Tällä hetkellä kummitusteema on uudella aallonharjalla, ja kummitustarinat sekä -viihde kiinnostavat suurta yleisöä ennen kuulumattomalla volyymilla. Jälkimaallistuneessa yhteiskunnassamme on viime vuosina ollut nouseva uushenkisyyden ja yliluonnollisten teemojen trendi. Ihmiset eivät välttämättä kuulu enää virallisiin uskonnollisiin instituutioihin tai miellä itseään uskonnollisiksi ihmisiksi, mutta ovat silti korostuneen kiinnostuneita erilaisten henkisten ja uskonnollisten elementtien yhdistämisestä omaan maailmankuvaansa.
Trendi näkyy aihepiiristä julkaistujen kirjojen, teatterinäytelmien, musiikkiesitysten ja kauhuelokuvien määrässä. Myös sosiaalisessa mediassa ja harrastelijapiireissä on innostuttu jahtaamaan aaveita ja jakamaan omia tarinoita ja kokemuksia. Muun muassa Helsingin kaupunginmuseolla on kerätty kaupungin aavemaista kulttuuriperintöä historiallisia kummituskävelyitä varten. Tarinoista koottiin tänä syksynä julkaistu kirja Helsingin henget (SKS 2018), joka syventää kaupungin historian vaiheiden ja kummitustarinaperinteen yhteyksiä. Tämän hetkinen kummituksiin liittyvä nousukausi kertoo ihmisten kaipuusta kumman, mysteerien ja perimmäisten kysymysten äärelle. Kummitustarinat ovat toisaalta turvallista kauhuviihdettä ja toisaalta ne tuovat elämän ja kuoleman perimmäisten kysymysten muodossa tremendum et fascinans -elementtejä yhä enemmän sekulaarissa yhteiskunnassa elävän ihmisen elämään.
Teksti: Vanessa Kairulahti
Kirjallisuus
Kairulahti, Vanessa ja Kouvola Karolina. Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018.
Lampela, Kari ja Puttonen, Aino. Pieni kummituskirja: tarinoita vuosien takaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.
Otto, Rudolf. The Idea of the Holy. Oxford University Press, 1923.
Partridge, Christopher. The Re-Enchantment of the West: volume 1 Alternative Spiritualities, Sacralization, Popular Culture and Occulture T. & T. Clark Publishers, 2006.