Sanan “sota” ensimmäisiin mielikuva-assosiaatioihin ei välttämättä lukeudu sana “kulttuuriperintö”. Sen sijaan sanasta “kulttuuriperintö” saattaa, Suomen lisäksi aika monessa muussakin maassa, nopeastikin nousta mieleen sotakuvasto ja -sanasto.
Tänä päivänä tiedämme, että kulttuurinen perintö on tietoisen tuottamisen, valitsemisen ja merkitysten ylilatautumisen jatkumoa. Esimerkiksi sisällissodassa pelosta suunniltaan, juuri ystävänsä kuoleman todistanut, vallihautaan käsikranaatin räjähdystä pakoon syöksyvä, paniikista alleen virtsaava ihminen ei osallistu kulttuuriperinnön tuottamiseen. Tämä tuotanto tehdään hänen jälkeensä, kun tapahtuma muuttuu mielikuvaksi ja liitetään toisiin mielikuviin, joihin liitetään merkityksiä, joilla ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Tämä on tiettyyn, itse asiassa hyvin selkeään (vaikkapa rasistisen ulossulkemisen määrittämään) rajaan asti ymmärrettävää ja inhimillistä. Samantyyppinen prosessi toistuu, kun lätkäfani jälkikäteen näkee seitsemästä finaalisarjan pelistä pari Urheiluruudun maalikoostetta, muutaman somekommentin sekä lehtiotsikon ja muodostaa näiden perusteella selkeän näkemyksen toisen joukkueen “viisikkopelaamisesta”, “voittamisen kulttuurista” ja “ylivalmentamisesta”.
Koska kulttuuriperintö lähtökohtaisesti on konkreettisia tapahtumia jähmettävää ylitulkintaa, siitä tulisi osata keskustella ilman pelkoa jonkin tutun ja turvallisen menettämisestä. Kauniissa maailmassa ymmärtäisimme kulttuuriperinnön haurauden ja arvioisimme ja arvostaisimme sitä juuri sellaisena, ja siksi osaisimme myös olla laskematta koko elomme painoa sen varaan. Me emme ole niitä, jotka elivät ennen meitä. Vaikka voin paikantaa tuttuja kasvonpiirteitä kuolleiden sukulaisteni seepianväirisissä valokuvissa, ratkaisevampaa ja kiinnostavampaa on, että heillä oli omat historiansa, kokemuksensa, konfliktinsa, pelkonsa ja typeryytensä, joita ei kannata sellaisinaan kuljettaa tähän aikaan. Tällainen kuljettaminen ei ole, kliseetä mukaillen, historiasta oppimista, vaan juuri sen toistamista.
Vastakkaisena esimerkkinä voisi tarjota viimevuotisen “juhlarahagaten”, joka kristallisoi jotakuinkin kaiken, mikä kulttuuriperinnön tuottamisessa ja siitä keskustelemisessa voi mennä pieleen, ja jota itse ajauduin kaikeksi yllätyksekseni kommentoimaan televisioon asti. Tämä teksti on sarja vaikutelmia ja ajatuksia tuosta muutaman päivän mittaisesta hämmentävästä tapahtumasarjasta.
***
Kello on puoli kahdeksan keskiviikkoiltana, olen töissä, puhelimeni soi. Soittaja esittäytyy MTV3:n Huomenta Suomen tuottajaksi ja kertoo saaneensa numeroni kollegaltani. Hän kysyy, pääsisinkö seuraavana aamuna puhumaan ”tästä juhlarahakohusta”.
Tähän mennessä oli tapahtunut seuraavaa. Arkkitehtina ja muotoilijana toimivan Ilkka Suppasen suunnittelemasta Suomen satavuotisjuhlarahasarjasta oli julkaistu Rahapajan tiedote kahta päivää aiemmin. Seuraavana päivänä sarja oli päätetty vetää pois sen herättämän ärtymyksen ja ennen kaikkea itse valtiovarainministeri Petteri Orpon tuohtumuksen takia. Ministerin reaktio oli sikäli slapstick-henkinen, että hän oli itse allekirjoittanut asetuksen, jolla päätettiin kyseisen kolikkosarjan painamisesta, ja jonka perusteella Rahapaja siis ryhtyi hommiin.
Tarkemmin ottaen: kukaan ei itse asiassa ollut tuohtunut kolikkosarjasta, vaan siihen sisältyvän yhden kolikon yhdestä puolesta, jonka aiheena oli sisällissodan aikainen teloituskomppania osoittamassa kivääreillä riviä vankeja. Koko rahasarjan idea oli, että jokaisen kolikon yhdellä puolella on jokin Suomen historiaan sisältyvä ”haaste” ja toisella puolella ”saavutus”: esimerkiksi sisällissotakolikon toisella puolella olisi ollut kuva Olympiastadionin tornista. Naiivia, mautontakin? Toki, jos kolikon lukee niin, että ”saavutus” ikään kuin ”ylittää” haasteen tai on jollain lailla viimeisempi sana, ja että kolikko tällä tavalla yksinkertaisesti ”esittää” jotain. Itse näen kuvion pikemmin ratkaisemattomana, ajatteluun rohkaisevana ristiriitana tai vaihtoehtoisesti kriittisenä kommenttina narratiivien rakentamisen ja koko kulttuuriperinnön kaltaisen hauraan korttitaloprojektin absurdiuteen. Saatan estetisoida asiaa liikaa ja asettaa taiteellisen katkoksen sinne missä on pelkkää representaatiota, mutta nähdäkseni ainakin keskustelulla olisi ollut mahdollisuus julkisesti tempaista koko kolikko yhdeksi häiritsevän oudoksi möbiuksen nauhaksi.
En kuitenkaan missään nimessä väitä, että Suppasen idea ja sen toteutus olisivat olleet moitteettomia, vaan projektiin sisältyi ihan itse rakennettuja ongelmia.
Palataan keskiviikkoiltaan. Alun perin Suppasen oli tarkoitus tulla ohjelmaan, mutta hankkeen poisvetämisen jälkeen hän peruutti osallistumisensa.
”Mä olen soittanut puoli Suomea läpi, eikä kukaan halua puhua tästä,” tuottaja laveeraa. Hetken ähkimisen jälkeen suostun. Kirjoitan asiasta Facebook-päivityksen, josta tulee heittämällä tykätyin julkaisuni, kuten julkisuuteen ja Systeemin tunnustukseen liittyvillä päivityksillä on tapana. Mainitsen tekstissä myös tuottajan korostamasta osallistumattomuushalusta, jonka Mustekalan entinen päätoimittaja Sini Mononen kommentoi olevan ”jännää”, kun huomioidaan, että ”kaikilla on kuitenkin mielipide” asiasta.
Niinpä. Mielipiteitä oli ihan kaikilla, mutta intoa niiden selittämiseen lannistavan vähän.
Spekuloin itsekseni, että joukkokieltäytyminen saattaa liittyä somekohujen sisäiseen logiikkaan: ihmiset kenties tiedostavat, että ovat muodostaneet reaktionsa syvän epä-älyllisesti ja oman identiteetin pohjalta – ikään kuin meillä Lidlissä-kävijöillä ja terveydenhuollon asiakkailla olisi ihan hirveästi yhteistä sisällissodan kaartien, upseerien, uhrien, teloittajien ja vankien kanssa. Somereagoijat eivät välttämättä halua kohdata omaan reaktioonsa sisältyvää narsistista loukkausta ja oman mukarationaalisen minäkuvan valheellisuutta perehtymällä asiaan ja joutumalla selittämään ajatuksiaan julkisesti. SDP:n Joona Räsänen sekä poliitikoksi usein poikkeuksellista älyllistä rehellisyyttä noudattava Li Anderssonkin tyytyivät bulkkitason paheksuntaan Rahapajan tiedotteen perusteella sen julkaisupäivänä. Seuraamieni Facebook-ketjujen kommenteissa näkyi samantyyppinen tuohtumus, ja eräänlainen kaunosieluinen ”hallitus uhkailee minua epäsuorasti”-kokemus vaikuttikin olevan yleisin omassa somepiirissäni. Oma välitön reaktioni uutiseen ei ollut missään nimessä muodollisesti valistuneempi, mutta sisällöltään päinvastainen: ajattelin, että tässähän on kyse realistisesta ja silottelemattomasta suhteesta historiaan, ja sellaisena hanke on kannatettava.
Jos somereaktiot olivatkin oppikirjamaisen ennalta-arvattavia, ei niitä olisi päässyt syntymään, jos ensinnäkin Suppanen olisi ollut hieman huolellisempi aihevalinnassaan, ja toiseksi jos Valtiovarainministeriö ja Rahapaja olisivat miettineet tiedottamista – ja itse asiassa projektinhallintaa kokonaisuudessaan – tarkempaan.
Suppanen nimittäin laati teloituskomppaniakuvansa ihan oikean sisällissodan aikaisen valokuvan perusteella. Hänen hyväntahtoinen mutta harkitsematon kantansa oli, että punaisten ja valkoisten suhde kolikon kuvassa on määrittämätön. Olisi kuitenkin ollut arvattavissa, että alkuperäinen kuva kaivetaan Työväen arkiston kokoelmista esille, ja että huomio kiinnittyy valkoisiin ampujiin ja punaisiin teloitettaviin – tästähän oli nimenomaan kyse vasemmistolaisessa somekritiikissä, ja juuri tämä seikka vei lopunkin ymmärryksen teosta kohtaan. Toisaalta arkistosta löytyvä ”alkuperäinen” kuva on lavastettu: asettelu on liian täydellinen ja teatterimainen, minkä lisäksi ”punavangit” naureskelevat huolettomina, ja kokoelmassa kuva onkin merkitty yksiselitteisesti lavastetuksi. Tämä jälkimmäinen seikka sai keskustelussa todella vähän huomiota, sillä se ei tuntunut sopivan sen enempää taiteilijan kuin mitään puoluepoliittista spektriä edustavan loukkaantujan agendaan. Kuvan epäaitous näyttäytyi yksinomaan hämmentävänä ja vaivaannuttavana. Samalla se irrotti asiakokonaisuuden todellisuudesta jokseenkin täysin: keskustelulla ei ollut enää mitään reaalista viitepistettä, ja koko asetelma muuttui tekstuaalis-virtuaaliseksi hapuiluksi. Hapuilusta puheen ollen, sitä oli myös Suppasen lausunto Aamulehdessä 25.4.2017: ”Vasemmistoliittolainen [Li Andersson] reagoi näin [tuohtumalla]? Olisin kuvitellut, että kolikko olisi sen sijaan voinut närkästyttää oikeistolaisia. Siis se, että asiasta yhä halutaan muistuttaa. … Ei minun aiemmista kipoistani ja kupeistani ole noussut tällaista kohua. Taisin onnistua.” Eli jos suuri joukko ihmisiä puhuu siitä, miten epäonnistunut teos on kyseessä, teos on onnistunut? Tuohtumuksen ja kritiikin kategorinen tulkitseminen ”onnistumisena” on väsyneimpiä kliseitä, joita taiteilijoilta on viimeiset sata vuotta saanut odottaa, ja yksinkertaisesti virheellinen ajatus.
Hankkeen tiedotus ei myöskään ollut loppuun asti ajateltu. Kun poliittisesti polarisoituneessa tilanteessa, jossa maan hallitus aktiivisesti ja eksplisiittisesti julistaa yhtäältä heikoimmassa asemassa olevat ja toisaalta ahneet julkisen sektorin työntekijät syyllisiksi markkinatalouden sisäsyntyisiin (ja esimerkiksi rikkaiden veronkierron suosimisen aiheuttamiin) ongelmiin, julkaistaan vielä jyrkemmin polarisoituneeseen historialliseen tilanteeseen liittyvä julkinen teos, luulisi edes jonkun prosessin aikana haistavan, että paskaahan tässä saa kohta väistellä – jos siis julkistamista ei tehdä todella harkiten ja tavalla, joka ennakoi ja näin jo etukäteen tyynnyttelee reaktioita. Suppasen aluksi tarjoama ”kummista on kyse”-ajatus ei, täysin ymmärrettävästi, lainkaan riittänyt tähän.
Lopputuloksena oli lohduton tilanne, joka vetosi aikamme hittiharrastuksiin: tahallisen väärinymmärtämisen mahdollisuuteen ja suuttumisen nautintoon, eikä näiden luomaa seisovaa matalapainetta voinut mikään hajottaa, vaan sen alla vallitsi lopulta syvän kiusaantunut hiljaisuus.
Suppasen rahasarjan tausta-ajatus ”kolikon kahdesta puolesta” ei ole maata järisyttävän filosofinen, mutta periaatteessa ihan sopiva virallisen juhlarahan kaltaiselle julkiselle taideteokselle. Siksi onkin sääli, että hanke kaatui lopulta lillukanvarsiin, hätäilyyn, harkinnan puutteeseen ja älylliseen laiskuuteen. Yksinkertaiselle ajatukselle perustunut teossarjan julkistaminen muodostui kahden ja puolen päivän mittaiseksi draaman kaareksi, jota kuvailee parhaiten englannin kielen sana clusterfuck: kuolleena syntyneen sirkuksen jäljiltä käsiin jäi ilmassa roikkuvien langanpäiden käyttökelvoton kasa, joka heivattiin ja unohdettiin tehokkaasti kuin epäonnistunut selfie tai takertuvan exän viesti. Ei vain kolikkosarjaa todettu kelvottomaksi kulttuuriperinnön kaanoniin, vaan myös siitä käyty keskustelu näyttäytyi morkkiksen läpi katsottuina eilisen juhlien tähteinä. Tässä on myös syy sille, miksi kohu laantui nopeammin kuin yksikään toinen, ja ettei torstaiaamun Huomenta Suomen lähetyshetkellä asia kiinnostanut enää ketään: kun ei ollut enää edes tekosyitä identiteettien vastakkainasettelulle, ihmiset palasivat kulmat hämillisen ärtymyksen kurtistamina täyttämään kahvinkeittimiään ja etsimään seuraavia uutisia. Walter Benjaminin kuuluisa ajatus, jonka mukaan kulttuuriperinnön altistaminen informaatioteknologian myötä yhä intensiivisemmälle julkiselle sfäärille ”räjäyttää auki” tämän perinnön, kohtasi täydellisen vastaesimerkin. Tällä kertaa perintö yksinkertaisesti räjäytettiin – ei auki, vaan pois. Räjäytys, josta ei jäänyt edes poteroa maattavaksi. Seurauksena se, ettei mitään uutta näkökulmaa sisällissotaan, historiaan ja kulttuuriperinnön käsitteeseen noussut esiin, ja kaikki jatkuu kuten aina.
Mitä tästä monin tavoin ankeasta muutaman päivän kohtauksesta voi oppia? En lähtisi Erkki Tuomiojan tapaan yksinomaan tuomitsemaan suomalaisia kyvyttömiksi keskustelemaan historiasta (Ilta-Sanomat 25.4.2017), sillä lopulta julkisen keskustelun ontuminen nousi siitä, että itse hankkeeseen sisältyi ongelmia jotka mahdollistivat sen. On toki totta, että emme tunnu pääsääntöisesti osaavan puhua hirveästi mistään, mihin ei liity valmiita minä- ja viholliskuvia. Yksioikoisuus ja agendaan istuva typeryys nähdään ”suoraan puhumisena”, retoriikassa pyritään yleensä lähinnä maalaamaan näkyviin vihollinen mahdollisimman kekseliäin sanankääntein, ja onnistuessaan tämä tuottaa ihanan harmonian hetken keskelle jännitteiseksi koettua todellisuutta. Alla kytee kuitenkin epätyydyttävä totuuden nalkutus, joka muistuttaa, että tämä harmonian hetki saavutettiin kunniattomasti, mikä ylläpitää keskustelijan huonoa omatuntoa ja siten keskustelun aggressiivisuutta. Julkinen keskustelu on usein itse asiassa pakoa ristiriidoista niiden kohtaamisen ja käsittelyn sijaan.
Ehkä mahdollisen opetuksen pitäisikin lähteä siitä, ettei pyritä tuomiojamaisesti ylhäältä päin ja jälkikäteen valistamaan ihmisiä heidän näkemystensä tunkkaisuudesta, vaan yksinkertaisesti kehystetään keskustelu tavalla, joka ei hylji ristiriitaisuutta mutta ei myöskään silottele sitä näennäiseen neutraaliuteen. Huolella laskostettu ja vieläpä virallisen tahon esittämä neutraalius on kaikkein tehokkain huonon keskustelun katalyytti, sillä mikään ei lietso (etuoikeutettua, keskiluokkaista) ihmistä huutamaan netissä enemmän kuin kokemus siitä, että hän on itse aktiivisella ideologiakritiikillä paikantanut virallisessa diskurssissa juuri oman, tosi marginaalisen näkemyksensä kokoisen aukon. Tätä vastoin tämänhetkinen ilmapiiri tulisi ensin hyväksyä ja viestiminen rakentaa sen perusteella – ei silotellen, kontrolloiden tai vetäytyen vaan kysyen, avoimesti ja keskustelevasti. Kun alkuperäinen viestijä osoittaa, että konflikteja, erimielisyyttä ja tunteita ei pelätä, niistä ei muodostu yhtä hallitsevan monoliittisia, ja näin ehkä pinnallisten samastumisten muodostamien pseudo-ongelmien sijaan olisi mahdollista käsitellä niitä varsinaisia rakenteellisia, poliittisia, eettisiä, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, jotka todellisuuttamme oikeasti määrittävät. Vähintäänkin tulisi muistaa, että kun jokin kulttuuriperintöön ja -historiaan liittyvä keskustelu lähtee liikkeelle puoluepoliittisista asemista ja niiden reunaehdoin, on hedelmättömyys taattu, ja niinpä tällaista lähtötilannetta tulee aktiivisesti välttää. Juhlarahaprojektille olisi voinut esimerkiksi järjestää tiedotustilaisuuden, johon olisi satsattu järjettömän suuresta satavuotisjuhlabudjetista sen verran, että olisi vaikkapa saatu koko kolikkosarja cgi:nä pyörimään toimittajien eteen, ja mukaan otettu Suppasen lisäksi yhteiskuntafilosofi ja taidehistorioitsija kommentoimaan yhdessä teossarjaa. Kriittisesti ihmetellen, kysyen, miksei jopa mahdolliset virheet myöntäen. Esimerkiksi tällainen set-up olisi ollut parlamentaarisessa hyvinvointivaltiossa valtaa pitävien tiedottamisen arvolle sopiva tapa hoitaa asia.
Teksti: Petteri Enroth