Hyvin usein fiktiivisessä mediassa katsoja (tai kyynisestä näkökulmasta kuluttaja) on tottunut siihen, että poliisi näyttäytyy pelastajana tai jotenkin puolueettomana osapuolena, vaikka tämä on aina vahvasti sidottuna valtaapitävien järjestelmään. Mutta jotta tarina olisi hyvä, lukijan tulisi samaistua johonkuhun. Mielellään sankariin, joka tuntuu ensimmäisten joukossa näkevän yhteiskunnan epäkohdat ja myös tekee niille jotain. Varsinkin kyberpunkissa (genressä, jonka tulisi kritisoida yhteiskunnan epäkohtia ja kehitystä) poliisin käyttö de facto päähenkilönä on nykyvalossa ristiriitaista. Silti tarinoissa poliisi on se, joka irrottautuu vallankahvasta tai siirtää itsensä lain ulkopuolelle moraalisista syistä.
Fiktiossa poliisi on kyttä ja sika jalkautuessaan kansan pariin. Oli kuitenkin poliisi tai miliisi miten vihattu tahansa, he ovat yleensä kyberpunk-tarinoiden päähenkilöitä ja heidän näkökulmansa kautta näytetään yhteiskunnan häviäjät ja voittajat. Poliisiin luotetaan varsinkin suomalaisessa yhteiskunnassa äärimmäisen paljon. Poliisi on ystävä ja tietää aina, kuka on uhka yhteiskunnalle. Kuitenkin lähivuosien erilaiset paljastukset, kuten rasistinen profilointi, sidokset äärioikeistoon ja seksuaalirikosten surkea tutkinta kuin myös vilkkaampi keskustelu poliisista imperialismin eturintamassa Yhdysvalloissa, ovat saaneet aikaan enemmän keskustelua poliisin asemasta ja nykytilasta. Historiallisen tarkastelun kautta on tultu tulokseen että jaahas, ehkä se, että poliisin annetaan tehdä mitä tahtoo isoilla budjeteilla ja isoilla aseilla ei olekaan hyvä juttu.
Ja ennen kuin kukaan edes jaksaa huutaa: ”Not all cops”, niin ohops, kyse ei ole siitä, vaan koko vallan infrastruktuurista, joka pitäisi murtaa ja uudelleenrakentaa. Tästä kaikuvat ”Defund the police” -huudot. Siksi onkin nykyvalossa mielenkiintoista, että hyvin usein kyberpunk-genressä poliisi (tai vastaavanlaisen paramilitaristisen organisaation jäsen) on tarinan päähenkilö ja sankari. Yksi esimerkki juuri tällaisesta tarinasta on Masamune Shirow’n Ghost in the Shell.
Mangaka Masamune Shirow’n populaarikulttuurin suurin tuotos on manga Ghost in the Shell tai Kokaku Kidotai (eli Mobile Armoured Riot Police). Manga julkaistiin huhtikuusta 1989 marraskuuhun 1990 Weekly Young Magazinessa. Alkuperäisen sarjakuvaeepoksen lisäksi Ghost in the Shell (eli GiTS) elää valkokankaalla ja televisioruudussa erinäisten elokuvien ja sarjojen kautta. Mutta tällä kertaa ei keskitytä animaatiosarjoihin, vuosina 1995 ja 2017 tehtyihin elokuviin tai lukuisiin mangan jatko-osiin, vaan ainoastaan juuri tuohon alkuperäiseen, lähes 400-sivuiseen teokseen.
Ghost in the Shell-sarjan juoni on seuraavanlainen: on vuosi 2029 ja maailma on toipumassa neljännestä maailmansodasta. Joskus edellisen vuosituhannen aikana ihmiskunta on kehittänyt tekniikan, joka sallii teknologian ja lihan yhdistymisen luoden pohjan robotiikalle ja ihmiskunnan eksistentiaaliselle kriiseilylle. Manga seuraa Daisuke Aramakin johtamaa puolisotilaallisten erityisjoukkojen turvallisuusyksikköä nimeltään Section 9, jonka kenttätyön johtopuikoissa on tarinan päähenkilö, kyborgi Kusanagi Motoko. Tämä virasto, sekoitus CIA:ta ja special ops-tiimiä, taklaa tarinoissa arkoja kansallisia ja kansainvälisiä turvallisuuskysymyksiä: on hakkereita, erilaisia terroristeja ja ihan vain korruptoituneiden virkamiesten valtataisteluita.
Tässä vaiheessa on otettava nopeasti huomioon eräs asia. Länsimaalaista kyberpunkia saattaa värittää irvokas orientalismi: 80-luvun talousbuumi levitti länsimaissa pelkoa, että (varsinkin) Japani ottaisi yliotteen länsimaisesta yhteiskunnasta. Tätä käsiteltiin usein eri tavoin, muun muassa tekemällä japanilaisesta zaibatsu-järjestelmää jäljittelevästä suuryhtiöstä tarinan pahis. Usein tarinat olivat myös muuten täynnä rasistisia karikatyyrejä ja ksenofobiaa. Masamune Shirow keskittyy kuitenkin siihen, miten yksilön oman kehon määräysvalta mahdollisesti kehittyy tulevaisuudessa.
Shirow loi Ghost in the Shellin Japanin 1980-luvun lopulla, jolloin Japanin talouskasvu koki loppukiihdytyksensä. Vuonna 1998 antamassaan haastattelussa Shirow ajatteli, että teknologian nopea edistyminen näyttäytyisi taikuudelta tavalliselle väestölle. Ghost in the Shell elää vahvasti kyberpunkin visuaalisesta kuvastosta, joka on täynnä androideja ja kyborgeja. Erilaisia kehomodifikaatioita löytyy jokaiselta kaduntallaajalta. Kyberpunk genrenä käsittelee hyvin paljon voimabalansseja, jotka sisältävät erinäisiä vertauskuvia. Juuri tuo epätasapaino, teknologia ja inhimillisyys kietoutuvat yhteen Ghost in the Shellissä, luoden pohjan sille, miten ihmiset kehittyvät ja elävät dystooppisessa maailmassa. Kuitenkin poliisista tulee moraalin portinvartija ja heijastuspinta sille, kuinka korruptoitunut tai epäreilu maailma on.
Yksi klassisimmista kyberpunkin elementeistä on tekniikan vankka marssi. Se on prosessi, joka ei jää miettimään mahdollisia moraalisia tai yhteiskunnallisia seurauksia. Ihmiskunnan ja tieteen kehitys on uskomattoman nopeaa ja tuonut paljon kehitystä, mutta sen avaamia mahdollisuuksia ei vielä ehkä ymmärretä. Genren tärkein (poliittinen) huolenaihe on se, miten uudet tieteelliset edistysaskeleet voivat vaikuttaa yhteiskunnan arvoihin tai ihmiselämän käsitykseen.
Visuaalinen hierarkia on silmiinpistävästi läsnä kaikkialla Ghost in the Shellin maailmassa. Shirow on taitava piirtäjä. Hän näyttää heti mangan alussa korkealle nousevia kaupunkeja, jotka muistuttavat aivosoluja, täynnä tietoa ja elämää. Rikkaat elävät luksuksen ympäröimänä, köyhät asuvat vanhentuneissa osissa kaupunkia, ja heillä on vain vähän pääsyä huippuluokan teknologiaan, joka tekisi elämästä helpompaa. Varakkaamman yläluokan elämä on virtaviivaista, avaraa ja puhdasta. He nauttivat yltäkylläisestä elämäntavasta eristyksissä heikko-osaisista pilvenpiirtäjien huipulla yllään koristeellisemmat ja epäkäytännöllisemmät vaatteet. Heidän teknologiansa on tyylikästä, minimalistista ja kiiltävää, usein sovitettu olemassa oleviin rakenteisiin. Kaiken tarkoitus on näyttää varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman tärkeys. Tavallinen kansa elää roskan, ahtauden ja kaaoksen keskellä. He käyttävät vanhentunutta teknologiaa, joka on täynnä turvallisuusriskejä, paljaita johtoja ja jälkikäteen asennettuja lisäyksiä, oli kyse sitten ilmastointiyksiköstä tai uudesta kädestä. Myös rähjäisiä vaatteita käytetään visuaalisena vihjeenä heijastamaan heidän elämäntyylinsä kotitekoista luonnetta.
Parhaiten teknologian kehitys kuitenkin näkyy Section 9:n varustuksessa. Se on huippuluokkaa kaiken kaaoksen keskellä. Spare no expense. Merkittävä saavutus Ghost in the Shell -maailmassa on Fuchikoma: hämähäkkimäiset taistelubotit, joilla on rajoitettu itsetietoisuus ja joukkotekoäly, mutta sitäkin enemmän tulivoimaa. Ne ovat koko sarjakuvan teknisen kehityksen huippu ja puhtaasti militaristisessa käytössä – kansalaisten elämän helpottamiseen uutta teknologiaa ei ole. Muutenkin Section 9:n joukolle tehtävät ovat kaikki kaikessa, etenkin Kusanagille, joka toimii häpeämättömästi, eikä tarinan alussa kyseenalaista edes hänelle määrättyä salamurhatehtävää. Tärkeintä on budjetin saaminen militaristiselle varustukselle ja toiminnan jatkumisen takaaminen. Sama raha- ja luokkatietoisuus puhuu myös oikeassa elämässä, kun poliisin rahankäyttöön on nykypäivän Yhdysvaltojen räjähdysmäisesti militarisoituvien poliisivoimien takia alettu varsinkin länsimaissa kiinnittää huomiota. Teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa paljon, niin ihmiskunnan ulkonäköä kuin suhtautumista elämään. Section 9 nähdään teknisen tulivoimansa kautta tämän uuden yhteiskunnan status quo’n ylläpitäjänä. Saman tekosyyn voi antaa poliisivoimien panssaroiduille ajoneuvoille.
Juuri tämä on kyberpunkin ydin: teknologian kehitys ei ole ratkaissut sosiaalisia kysymyksiä, vaan on luonut yhä suuremman kuilun luokkien välille ja ajanut ihmiset yhä tiukemmin erinäisten firmojen ja virastojen armoille. Normaalit ihmiset, yleensä Ghost in the Shellin eri luvuissa tapahtuvien rikosten uhrit, ovat epävarmassa asemassa. Esimerkiksi roskakuski, jolle on keinotekoisesti luotu kokonainen perhe-elämä, ja aivopesusta vapautettu lapsi jätetään molemmat oman onnensa nojaan. Manga tekee heti selväksi, että Section 9 ei ole hyväntekijöiden kilta, vaan tekee tehtävänsä ja siirtyy eteenpäin. Hyvin usein mangassa rikolliset (ja heidän perheensä) pääsevät helposti ja nopeasti hengestään, kun heidän hyödyllisyytensä loppuu. Puhtaat kyborgit – sellaiset, joilla ei ole aavetta – nähdään helposti vaihdettavina sarjatuotteina: kommunikointirobotti voi tuhoutua verkkohyökkäyksen takia, mutta sen voi helposti korjata.
Majuri Kusanagi on täydellinen poliisi: hän ei sarjakuvan alussa kyseenalaista sääntöjä sen kummemmin tai mieti, miten hänen valintansa näyttäytyvät moraalisella mittapuulla. Kusanagin ainoat biologiset osat ovat hänen aivonsa ja kotelolla suojattu selkäranka. Tämän vuoksi Kusanagi näkee vartalonsa työvälineenä. Hän joutuu helposti, ja varsin nopeasti, tilanteisiin, joissa hänen hyvinvointinsa on vaakalaudalla lukuisia kertoja. Kusanagin kädet ja jalat repeytyvät irti tulitaistelussa, mutta hän vain jatkaa. Toisaalla Kusanagin selkään isketään kirves, kun ihmiset tajuavat, että hän on poliisi, mutta tästäkään hän ei hätkähdä vaan jatkaa tunnollisesti takaa-ajoa. Kusanagi ampuu kyselemättä ihmisiä ja kyborgeja, jotka on luokiteltu vihollisiksi. Toiminta on lähes epäinhimillistä, mutta kaikki annetaan anteeksi, kunhan vain isommat palaset vielä liikkuvat eteenpäin ja korruptoitunut valtio sekä isot yhtiöt tekevät voittoa.
Moraalittomalta vaikuttava sankari pitää kuitenkin vapahtaa ja hänen toimilleen antaa suurempi merkitys. Se hetki koittaa, kun Kusanagi päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kutsuu itseään realistiksi ampuessaan tarkka-ampujaksi oletetun teinin. Kusanagi filosofoi, kuinka muita täytyy välillä murhata yhteiskuntarauhan puolesta. Eikä siinä vielä kaikki! Sulautuessaan Puppeteerin kanssa tuntevaan ja jatkuvasti oppivaan tekoälyyn – varsin pitkän filosofian oppitunnin jälkeen – Kusanagista tulee lopultakin mahdollinen seuraava askel ihmisen evoluutiossa. Hänet on vapautettu kirjaimellisesti ruumiillisista rajoituksista ihmiskunnan edistämiseksi. Mikä lopputulos sitten onkaan, Kusanagi poistaa itsensä menestyksekkäästi biopoliittisesta keskustelusta uuteen potentiaaliseen olemassaoloon. Tämä kummallinen fuusio-olento, joka on kaiken arvostelun ja moraalin tuolla puolen, on hahmo, johon lukijan tulisi samaistua. Poliisiin.
Alkuperäinen teos kuitenkin jää siihen. Kusanagi näyttää kyvykkyytensä tarinan aikana: hän voisi ratkaista yhteiskunnan ongelmia aiemmin, mutta ei vain tee niin. Tässä vaiheessa voisi esittää myös kritiikin: poliisin ei tulisikaan vastata jok’ikiseen kriisitilanteeseen aseineen päivineen. Mutta yhteiskunnan kova koura on kykenevä vain lyömään lyötyä. Se, mihin Kusanagi uudessa muodossaan pääsee käsiksi, on tieto. Vanha sanonta ”tieto on valtaa” pitää hyvin paikkansa: sillä, jolla on pääsy tietoon, on avaimet yhteiskunnallisten normien asettamiseen, mikä antaa heille mahdollisuudet vallankahvaan.
Vallankäyttö on osa sitä leikkiä, jolla ihmiset pidetään kaukana tiedosta, jotta heistä tulee alistettuja ja vähemmän voimakkaita – tieto on valtaa ja valta on läsnä kaikissa vuorovaikutuksissamme. Ghost in the Shellissä hahmot hakkeroivat menemään kuin vettä vaan ja ihmisten aivoihin on asennettu kommunikointisiruja, joiden avulla he pystyvät kommunikoimaan ilman erillisiä laitteita. Tämä ja muiden modifikaatioiden käyttö – mikä on liikaa ja kuka on ihminen – on iso teema Ghost in the Shellissä, ja tekisin karhunpalveluksen kaikille, jollen sitä tässä mainitsisi. Tarinan keskiössä on inhimillisyys ja kyky päättää omasta kohtalostaan. Miksi tämä on tärkeää?
Akateemisissa piireissä käytetään erilaisia tiedon ja voiman käytön teorioita tarkastellessa (dystooppista) fiktiota. Teoksessa Tarkkailla ja rangaista (1975) Michel Foucault puhuu kattavasti tästä vallan teoriasta. Hän jotakuinkin ehdottaa, että todellinen voima on siinä tiedossa, kuinka kehoa ja laajemmin yhteiskuntaa voidaan manipuloida, ja sitten luodaan normit, joiden mukaan yhteiskunta toimii. Rangaistuslaitos on hyvä esimerkki tästä. Ja Ghost in the Shellin maailmassa tämä täydellinen henkilö on poliisi, Section 9 ja Kusanagi.
Yhteiskunnan muutoksiin Ghost in the Shell ei sukella syvälle, mutta teos näyttää maailman, jossa kysymykset ihmiskunnan luonteesta johtuvat selviytymisen tarpeesta. Foucault kutsuu tätä biovoimaksi. Se on vallan sääntelytoimenpide, joka arvottaa jokaisen elävän olennon arvokkuutensa ja hyödyllisyyden mukaan. Tällainen voima ei vedä viivaa vihollisen ja tottelevan kohteen välille: se näkee puhtaasti vain yksilön hyödyllisyyden yhteiskunnalle.
No mutta onko Ghost in the Shell -sarjakuva poliisipropagandaa? On ja ei, se riippuu miten kovasti tykkää nahkasaappaan mausta. Mutta taiteellisena teoksena manga on hyvä ja yksi japanilaisen kyberpunkin kulmakivistä. Kyberpunk genrenä nojaa yleensä yhteiskuntanormin rikkojiin tarinan päähenkilöinä, ja Kusanagi täyttää tämän roolin täydellisesti. Ja vaikka Ghost in the Shell kritisoi omia sankareitaan rankallakin kädellä, lukija auttamattomasti näkee lainvartijan lopulta hyvänä, koska suurin kritiikki ansaitusti osuu politiikoihin, gangstereihin sekä toimitusjohtajiin ja heidän valtapeliinsä.
Yhteenvetona voitaisiin todeta, että dystooppisessa mediassa teknologian kehitys myydään niin, että sen silkka kehitysnopeus väistämättä johdattaisi ihmiskunnan regressioon, jollei valtakoneisto olisi pitämässä koko hommaa kasassa kapitalismin voimin. Jos oikein syvällisiksi heittäydytään, niin ei oikeassa elämässä (tai hyvin tehdyssä fiktiossa) hyviksiä ja pahiksia ole olemassakaan, on vain kasa inhimillisiä salaisuuksia ja haluja. Silti kyberpunk-genre osoittaa jatkuvasti sormensa suuntaan, jossa muutos voi lähteä vain henkilötasolta, ja lukijan tulee muistaa tarinan lopussa selkeästi: ”not all cops”.
Ehkä olisi aika vaihtaa levyä. Kyynelkaasu polttaa silmiä.
Teksti: Jon Karvinen
Kuvat:
Shirow, Masamune 1989–1990/2009. Ghost in the Shell. Engl. käännös F.L. Schodt & T.. Smith. San Francisco: Kodansha. Digitaalinen versio: Comixology.