MOX MÄKELÄ: STRANGE
15.5.2019 klo 18.30 – 21.00, Tate Modern, Lontoo
Strange (Vieras), 2018, DCP, black and white, sound, 111 min, Finnish with English subtitles.
Discussion with the artist and Tate Film curators
“…taiteilija tilasi muutaman ammattilaispuheenvuoron. Jotkut niistä tuntuvat erottuvan aidoista reaktioista kuten ́Taide on kuollut, Mox Mäkelä ei voi sille mitään ́. Jatkan pyytämättä keskustelua ja sanon, että taide elää, sillä Mox Mäkelä ei yritä haudata sitä tosissaan.”
(Markku Valkonen: Mox Mäkelän klinikalla on paljon vaivoja ja … Kolme päätä jääkaapissa, HS 17.10.1991)
“Mox Mäkelän taide ja tekeminen on rihmastomaista ja runsasta. Teemat kietoutuvat toisiinsa, ne tarkastelevat samoja ilmiöitä – omistamista, sivistyksen pintakerroksen alista degeneraatiota, ympäristötuhoja – pyöräytellen niitä aina uusiin asetelmiin ja yhdistelmiin” (Tytti Rantanen: Vieraisilla kerskarojun kulttuurissa, AVEK 2/18).
Suomalaisen taiteilijan teos Tate Modernissa olisi aina tapaus, mutta Mox Mäkelän toukokuussa koittavan elokuvan Vieras (2018) Englannin ensi-illan kohdalla kyse on vielä enemmästä: tavattoman pitkäkestoisen työn kulminoitumisesta esitykseen kansainvälisen taidemaailman eräällä arvostetuimmalla areenalla.
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa eläneet ja Suomen taidemaailmaa seuranneet muistavat Mox Mäkelän palkittuna käsitetaiteilijana. Nuorena opiskelijana pelmahdin Vanhan ylioppilastalon galleriaan, jossa oli esillä Moxin näyttely (Viiltoja 2, 1985). Mox oli itse paikalla ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Hämmästyin kun kuulin taiteilijan myös nukkuvan galleriatilassa. Se oli kommentti ajan hyödyntämiseen ja hyväksikäyttöön yhteiskunnassa. Hyvä uni ja ajan kokeminen ilman yhteiskunnan asettamia rajoja alkoi jo tuolloin olla katoava luonnonvara. Hiljattainhan ajasta kapitalismin viimeisenä siirtomaahyödykkeenä ja unista viimeisenä vapauden valtakuntana on kirjoittanut muun muassa Jonathan Crary. Kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the end of Sleep (Verso, 2014) Crary toteaa että “uni on kompromissiton katkos kapitalismin meiltä varastamassa ajassa.” Aika kietoutuu Moxin taiteessa eri systeemien ja materiaalien fragmentteihin ja ujuttautui tuolloin mukaan myös muun muassa Jyväskylässä, Kööpenhaminassa ja Münsterissä esittäytyneisiin näyttelyihin. Veli Granön kuvaaman, Vanhalla ylioppilastalolla esitetyn Aika-moxin (1987) videon ääniraidan Mox korvasi näyttelyssä kuuluneen hidastetun iskelmän sijaan takaperin soitetulla äänellä. Tuon ajan töihin kuului myös Dia-mox (1986–1988) rakennusten seiniin projisoituine diakuvineen. Niitä voi ehkä pitää 2000-luvun digitaalisen graffitin analogisina edeltäjinä.
Mox Mäkelän projekteja Vanhalla ylioppilastalolla ei valitettavasti muistettu Asko Mäkelän ja Outi Poppin toimittamassa kirjassa Vanha palaa! Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969–1993) epävirallinen tarina (Like, 2017). Popp ja Mäkelä olivat editoineet kirjaansa varten tehdyt haastattelut ja muut kommentit osallistujiltaan kuvitteellisessa pyöreässä pöydässä vaihtuvaksi ryhmäkeskusteluksi, jossa jo lähtökohtaisesti piilee unohtamisen vaara sellaisen taiteilijan kohdalla, joka ei koskaan ole kiinnostunut “verkottumisesta” taidepiireihin. Mox ei kuitenkaan ole tehnyt taidettaan medialta piilossa. Hänet on palkittu Kritiikin kannuksilla ja Tarja Stranden teki hänestä erinomaiseen, nykytaidetta käsittelevään Taiteen laita -televisiodokumenttisarjaan yhden osan. Helsingin Juhlaviikoilla esillä olleessa moxzoossa (1989) kuusikymmentä paksusti laminoitua valokuvaa sinkityissä teräskehyksissä oli kiinnitetty abloy-lukkojen ja paksujen ketjujen avulla julkisiin paikkoihin Helsingin alueella. Kuvat esittivät muun muassa suon koskemattomana säilyttänyttä Tollundin ihmistä, eläinten luurankoja sekä muita ihmisiä ja eläimiä. Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa olleen meta matka mox (1994) vastaanottoa hämmensi aikanaan Helsingin Sanomissa julkaistu Mattiesko Hytösen kirjoittajalleen tyypillisen pahantahtoinen, henkilöön käyvä kirjoitus. Siksikö näyttely sai arvonsa mukaisen tarkastelun ehkä vasta Marja Sakarin väitöskirjassa Käsitetaiteen etiikkaa (Valtion taidemuseo, 2000)?
Moxia on pidetty usein käsitetaiteilijana, vaikka joitain hänen teoksiaan voidaan kutsua yhtä hyvin kaupunkitaiteeksi, ympäristötaiteeksi, yhteisötaiteeksi, postitaiteeksi tai ekologiseksi taiteeksi. Vuoden 1991 Klinikka-näyttelyssä oli esillä teos, jossa jäkälä rinnastuu ilmansaasteiden ja karsinogeenien uhkaamiin keuhkoihin. “Jäkälän valinta perustuu keuhkojen ja jäkälän visuaaliseen samankaltaisuuteen mutta myös yhteiseen kohtaloon. Saasteet turmelevat molempia”, Markku Valkonen totesi tuolloin tuoreessa näyttelyarviossaan. Sittemmin Kotkan merikeskus Vellamossa vuonna 2009 esitetyn, ekologisia teemoja jatkaneen Paimenen ranta -kokonaisuuden jatko-osa Yölaiva (2014–2015) on puolestaan pienen kolmikajuuttaisen veneen runkoon rakennettu, kierrätysmateriaalein mosaiikkimaisesti heijastinpinnoitettu ja äänin varustettu teos. Viedessään valokuvia kadulle, ottaessaan käyttöön tyhjän liiketilan tai iltapäivälehden aukeaman, Mox on määritellyt uudelleen taiteen mahdollisuuksia suhteessa muuhun todellisuuteen ja muun todellisuuden mahdollisuuksia suhteessa taiteeseen. Valkonen kirjoittaa, että Moxin taide “ei käy vuoropuhelua todellisuuden kanssa vaan jäljittelee sen toimintaperiaatteita ja karsii valmisaineistoa niin, että sen alkuperäinen tarkoitus häviää ja muuttuu uudeksi viestiksi” (HS, 17.10.1991). Samasta murhatapauksesta kertovista kolmesta eri lehtijutusta löytyvä sama lause “Ja kolme päätä jääkaapissa” leikattuna irti ja toistettuna näyttelyssä saavuttaa mystisen mantran luonteen.
Mox on käyttänyt mediuminaan jopa keltaista lehdistöä tekemällä sovitun taiteilijaintervention, jollainen tuskin enää olisi mahdollinen. Maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1991 Iltalehden lukijat löysivät lehdestä hämmästyksekseen tyhjän aukeaman, jonka nurkassa oli postikortti, jonka saattoi leikata irti ja lähettää Mox Mäkelälle. “Palaute on arkistoissani”, kertoo Mox. Mukana on myös Moxin teosten allekirjoituksena yksilöllisyyden ilman sanoja todistava sormenjälki. Mox on muutenkin tehnyt useita postitusprojekteja. Niissä “pienten paikkakuntien paikallisten postien leimat saattoivat tulla osaksi kertomusta”, hän kertoo. Vuosien 1992–1993 Circulatiossa (sivuprojekteja myös 1994–95) Mox matkusti Suomen rautateillä tehdessään taidetta juniin ja juna-asemille VR:n palkattuna taiteilijana (HS, 19.6.1992). Kyseessä oli Moxin oma aloite, kuten Iltalehdenkin kohdalla oli ollut.
Artikkelissani kirjaan Sähkömetsä: videotaiteen ja kokeellisen elokuvan historiaa Suomessa 1933–1998 (Kuvataiteen keskusarkisto, 2007) halusin tuoda Moxin esiin taiteilijoiden liikkuvan kuvan tekijänä. Tapasin Moxin haastattelun merkeissä ja sain kuulla myös monista meneillään olevista projekteista. Tuolloin yli vuosikymmenen kestänyt meta matka alkoi olla takanapäin ja meneillään oli Fjodor Dostojevskin Idioottiin (1868) liittyneen idiot ibidem -universumin rakentaminen sukututkimuksineen ja installaatioineen. Kymmenen vuotta kestänyt projekti esittäytyi Suomenlinnan rantakasarmin näyttelyssä vuonna 2003.
Vuoden 2018 lopulla matkustin Tallinnaan katsomaan Moxin 111-minuuttista elokuvaa Vieras (2018). Olin nähnyt teoksen jo sen ensi-illassa Helsingissä elokuvateatteri Orionissa hieman aikaisemmin syksyllä, mutta huomasin, että ensiksikään se ei mitenkään tyhjentynyt yhdellä katsomiskerralla ja toisekseen se tuntui kutsuvan ja vaativan toista. Monumentaalinen Vieras on osa Vieraanvaraisuus-kokonaisuuden teosjoukkoa, joka puolestaan on Dostojevskin Idioottiin ja Moxin omaan sukututkimukseen liittyneen idiot ibidemin eräänlainen alajoukko, kirjoittaa Tytti Rantanen AVEK-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa (AVEK 2/18). Mox-universumi tuntuu jäljittelevän fyysistä maailmankaikkeutta, jonka osasten voi aina katsoa liittyvän toisiinsa lukuisten välittävien materiaalien kautta vaikka ne olisivat kuinka kaukana toisistaan.
Mox yhdistää kuunnelmaelokuvaksi kutsumassaan teoksessa ääninäyttelijöiden kertoman tarinan, surrealistiset kuvakollaasit, muun videomateriaalin sekä äänen nopeuden muutoksilla ryyditetyn äänisuunnittelun. Tytti Rantasen mukaan Vieras toteuttaa venäläisen formalistin Boris Eichenbaumin tekstissään “Miten Gogolin päällystakki on tehty?” (1918) käsittelemää skazia. Venäläisen tarinankerronnan olennaisiin piirteisiin lukeutuvan skazin jaotteluun lukeutuu “mimeettis-artikulatorinen elejärjestelmä”, jossa puheen materiaalisuus (akustiset ominaisuudet, ääntämys), elekieli, sanaleikit sekä maanläheinen ja “lystikäs puhunta” nousevat esiin. Fantastisia elementtejä puhuvine kertojaeläimineen sisältävä tarinakehys viittaa myös eräänlaiseen käännettyyn faabeliin, jossa karrikoidut ihmishahmot saavat esittää erilaisia luonnetyyppejä.
Teoksen kahdesta eläinkertojasta Mox kertoo seuraavasti:
“Vieraan eläinhahmot tulevat ‘idiot ibidem’ -juuresta. Kaunokirjallisen idiootin karaktääri oli nimetty Lev Myshkiniksi ja tuosta sanaparista voidaan löytää leijona ja hiiri, mikä on kirjailijalta teoksen sisällön huomioon ottaen kirkas oivallus. Tätä asiaa ovat myös kirjallisuudentutkijat käsitelleet runsaasti (kahlaan juuri teoshistoriani arkistoja ja huomasin, että olen tallettanut tarkasti myös ‘idiot ibidem’ -kokonaisuuteeen liittyvän tutkimustyön ja kansioita on melkoinen määrä…) (…) Muutin hiiren vielä liikuttavammaksi, hieman hiirtä muistuttavaksi hahmoksi. Herkkänenäinen päästäinen ei kylläkään ole edes läheistä sukua hiirelle, eikä ole edes jyrsijä. Leijonassa on lähinnä yhden tyypin symboliikkaa. Leijona on lämpimien tienoiden eläjä, joka on kuljetettu tänne pohjolaankin urheudesta kertovana kuviona ja konkreettisemmin viihdyttämässä ihmisiä eläintarhan häkissä. Molemmat näistä eläimistä ovat uhan alaisia, kuten nykyisin kaikki elämä maapallolla.”
Jos Moxin tavalle yhdistää erilaisia liikkuvia ja liikkumattomia kuvia tai näiden yhdistelmiä videokollaasiksi haluaa löytää jonkin vertailukohdan, sen voisi löytää Ulu Braunin kehittämästä “hybridistä elokuvasta”. Yhdessä Aleksei Tshernyin kanssa tehdyn meren kalakeitoksi muuttavan Fish Soupin (2005) jälkeen Braun teki videokollaaseja liikkuvan panoraaman muodossa. Eräissä niistä voi nähdä myös ekologisia teemoja (mm. Westcoast, 2009) ennen kuin hän siirtyi taas kohti lyhytelokuvan muotoa. Mäkelää ja Braunia yhdistää myös kiinnostus ihmisiin, jotka ovat tehneet valtavirran yhteiskunnasta poikkeavia ratkaisuja elämässään. Braunin ja Teuri Haarlan elokuva Extreme sense of void (2010) kertoo Haarlan kehittämistä metodeista, joita ovat transsinomainen “biokänni” sekä kehonpuhdistusrituaali. Hiljattain edesmennyt taidekriitikko Otso Kantokorpi on Alaston kriitikko -blogissaan lainannut Haarlan toteamusta siitä, kuinka yhteiskunnan silmissä yksilön järjettömiltä ja absurdeilta näyttävät keinot voivat viedä kohti elämän itsensä tahtomaa tervehtymistä. Kitka yksilön ja yhteiskunnan välillä syntyy tällöin siitä, että yhteiskunnallisten toimijien virallinen näkökanta jää kiinni trauma- ja neuroosiluokituksiin vaikka tervehtymiseen on monia eri teitä.
Moxin elokuvassa eri ajattelutapojen välinen konflikti on väistämätön karrikoitujen hahmojen korostaessa ihmisten lyhyen elämänsä aikana kehittämien roolien rajallisuutta. Ekokatasfrofin edessä esimerkiksi liikemaailman valta käpertyy kuviteltuun hallinnan illuusioon. Mieleeni tulee Irmari Rantamalan Harhaman (1909) leikittelevä kieli, satiirinen näkemys maailmasta sekä erityisesti sen rahaan ja tavaraan uskovan maailman mielettömyyttä purkavat visiot. Vieraan kanssa käydyt neuvottelut vartijoiden ja aitojen takana olevassa äveriäässä pytingissä pysäyttävät tarinan yhä uusiin polveileviin yksityiskohtiin kuin Volter Kilven romaanissa Alastalon salissa (1933), jossa parkkilaivaan sijoittamista pohditaan kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja. Tapahtuminen siirtyy kummassakin tekstissä kielen sfääriin, heijastellen keskustelijoiden valtasuhteita sekä mikrohavaintoja. Ehkä Alastalon salin “filosofin” merikapteeni Mathias Afrodite Härkäniemen nimivalinnassa voi jopa nähdä sukulaisuutta Vieraan erikoisiin nimiin. Toisin kuin Kilven valkoisten miespuolisten kyläläisten yhteismitallisessa maailmassa, Vieraassa neuvottelu liiketoimista johtaa kuitenkin yhteismitattomuuteen ja valtaa mielestään ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön pitävien vihatoimiin. Kun vieraan sukupuolikin teoksessa joutuu epäilyksen alaiseksi, väkivalta purskahtaa hätkähdyttävästi esiin. Vieraan karu kohtalo liikeneuvottelun muuttuessa salamannopeasti murhaavan väkivaltaiseksi tuo mieleeni äskettäin Saudi-Arabian suurlähetystössä Turkissa tapahtuneen journalistin murhan.
Eettisessä taantumassa ihmisyys ei ole minkään arvoista. Vanha autoratiivinen valta, joka yrittää epätoivoisen väkivaltaisesti vakuuttaa itseään materiaalisen todellisuuden hallitsijana, saa kenties Moxin teoksessa tuhon tuoman taivaalta satavan materiaalisateen muodossa. Tästä pitkään kestävästä kohtauksesta seuraa vielä siirtymä metsään, lintujen ja karhun seuraan. Skenessä voi olla kysymys niin ihmisen jälkeisestä ajasta kuin Pandoran lippaan pohjalta pilkottavasta uudesta mahdollisuudestakin. Usean lopun rakenne heijastelee tietoamme planeettamme tilasta. Mitkä mahdollisuudet vielä ovat jäljellä? Ihmisiä, yhteiskuntia ja instituutioita on varoitettu useamman kerran. Rooman klubi julkaisi jo vuonna 1972 ensimmäisen raporttinsa. Ihmiskunnan on säilyttääkseen planeettamme elinkelpoisuuden pakko muuttaa toimintaansa ja yhteiskuntiensa rakenteita. Nyt varoitusten ja niin utooppisten kuin dystooppistenkin mielikuvaharjoitteiden aika on ohi. Mutta miten vaikuttaa vanhaan valtaan, joka vielä kuvittelee hallitsevansa tätä kokonaisuutta ja tekevänsä sen mielihalujensa avulla mieleisekseen?
Uusien materialismien tutkimussuuntaukseen usein liitettävä teoreetikko Karen Barad määrittelee kirjassaan Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning (Duke University Press, 2007) kvanttifysiikan teorioista mallia ottavan agentiaalisen realismin ontologian. Se perustuu materiaalisille järjestymisille ja niistä syntyville ilmiöille, joita ei hallinnoida kielellisen merkitysannon kautta vaan havaitsijan ja kohteen jakautumattomuuden kautta. Ekokatastrofin partaalla seisovalle kokijalle erillinen tarkkailijan rooli ei enää ole tyydyttävä. Hän on itse kuvassa samanarvoisena sen muiden objektien kanssa. Moxin videokollaasien hybriditiloissa nähdään ihmisiä, liikkuvia osia, esineitä, usein häkkeihin ja representaatioihin vangittuja suuria ja keskisuuria sekä myös vapaammin liikkuvia pienempiä eläimiä. Sanallista merkityksenantoa pakeneva ihmeellisyys esittäytyy tilojen elävää ja mekaanista materiaalia yhdistävissä hybridiesineissä. Videokollaaseissa harmonisenkin maiseman osat ovat koneellisessa liikkeessä jakaen epäsuhtaisen kytkeytyvyyden ja mekaanisen rytmin, joka on täynnä “katkoksia katkoksissa”. Muutos uuteen epistemologiaan ja ontologiaan on ehkä käynnissä.
LOPPUKANEETTI
Tavanomaisen haastattelun sijaan teemme Moxin ehdotuksesta Mustekalan teemanumeron yhteyteen äänityksen kävelystämme Helsingissä. Kolmen sepän patsaalta Vanhan ylioppilastalon varjosta alkava kaupunkikävely vei meidät Kiasman, Musiikkitalon ja Oodin ohi kohti kansalaisvaikuttaja Aulis Juneksen huvilaa ja kirpputoria, jossa kuulemme kauan sitten oman tiensä löytäneen ajattelijan ja yhteiskunnallisen toimijan puhetta. Aseman lapset ry:n perustaja Junes joutui aikoinaan eroamaan evankelis-luterilaisen kirkon diakonin virasta annettuaan virka-asuntonsa asunnottomien käyttöön. Voisin kuvitella kuuntelevani vierasta joko kaukaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hänen puheensa tapahtuu kuitenkin suurimmalta osaltaan tallentamamme äänikuvan ulkopuolella.
Palattuamme keskustaan äänitteeseen tallentuukin jotain muuta. Mox haluaa viedä minut Kampin kauppakeskuksen ensimmäisen kerroksen kahvilan nurkkapöytään, jonka ääressä on suorastaan pakko aloittaa keskustelu vieraiden kanssa. Se on myös helppoa. Pöydässä istuva nuori mies kertoo mummonsa kertoneen siitä kuinka ympärillä maailma muuttui vähitellen yhä vieraammaksi. Ajattelen että voi olla lohduttavaakin ajatella toisten vieraiden jatkavan elämää kun itse poistumme. Tähän vieraanvaraisuuteen liittyy se että kotimme pysyisi edes jonkinlaisessa kunnossa. Mustekalan vieraileva päätoimittaja saa vikistä viimeisen kommentin: “hämmästyttävä paikka”. Huomio pätee niin Juneksen huvilaan, Kampin kahvilan nurkkaan kuin planeettaamme. Toivottavasti kaikki kolme kestävät vielä jonkin aikaa.
LISÄKSI:
Antti Alasen filmipäiväkirjan kirjoitus Vieraasta.
P.S. Kaipaisin Tarja Strandenin 1990-luvulla tekemiä Taiteen laita -dokumentteja Ylen Elävään Arkistoon.