Nykytaiteen tiedotuskeskus Frame on perustamisestaan lähtien tukenut huomattavasti suomalaisen nykytaiteen ja ehkä jopa erityisesti suomalaisen valokuvataiteen ja taiteilijoiden liikkuvan kuvan kansainvälistymistä. Hiljattain Frame tilasi raportin suomalaisesta mediataiteesta. Kilpailutuksen voitti digitaalisen maailman liiketoimintamalleihin erikoistunut konsultointiyhtiö Digital Media Finland, joka määritellään raportin sisäsivuilla myös media- ja luoviin toimialoihin erikoistuneeksi konsulttiyhtiöksi. Uuden etsijä, rajojen rikkoja: selvitys suomalaisen mediataiteen menestymisen edellytyksistä -raportin kirjoitti Jari Muikku.
Raportin tavoitteet olivat mediataiteen määritteleminen nykytaiteen sektorina, sen toimintamallien kuvaaminen ja tilastointimallien tekeminen, mediataiteen ammatillisen toiminnan resursointitilanne, uuden elokuvalain ja VOS-järjestelmän vaikutukset, tekijänoikeuskysymykset sekä mediataiteen tuotantokulttuurin ja välittäjäportaan kehittämisehdotukset (s. 7). Raportin ohjausryhmään kuului lähinnä kuvataiteen ja liikkuvan kuvan toimijoita ja alansa ehdottomia asiantuntijoita sekä kaksi Framen edustajaa. Ohjausryhmän jäsenet olivat Kroma-tuotantoyhtiön Marikki Hakola, AV-arkin toiminnanjohtaja Hanna-Maria Anttila, Kiasman kuraattori Kati Kivinen, AVEKin mediataiteen tuotantoneuvoja Tuuli Penttinen-Lampisuo, Kristallisilmä-tuotantoyhtiön Ilppo Pohjola, M-cultin Minna Tarkka, Pekka Uotila Suomen elokuvasäätiöstä sekä Framea edustaneet Laura Boxberg ja Raija Koli (s. 8). Myös kirjallisia lähteitä käytettiin ja yksittäisiä taiteilijoita, järjestöjä, yrityksiä ja rahoittajia kuultiin. Kaikkien haastateltujen lista löytyy raportin sivuilta 56 ja 57. Jälkikäteen tarkastellen voi ehkä havaita tehtävänannon vieneen lopputulosta tiettyyn, taiteilijoiden liikkuvan kuvan osuutta raportissa korostaneeseen suuntaan.
Raportin alussa lainataan vuonna 2009 Mediataiteen mahdollisuudet: selvitys mediataiteesta -selvityksen Opetusministeriölle tehnyttä Asko Mäkelää: “Mediataiteena tehdään hyvin monenlaisia teoksia, jotka lainaavat piirteitä toisistaan. Sellaisia ovat esimerkiksi vuorovaikutteiset teokset, ohjelmistotaide, demot, pelimuotoiset teokset, videotaideteokset, videoinstallaatiot, verkkoteokset, virtuaalitodellisuusteokset, ääni-installaatiot, elokuvalliset teokset tai mobiilielokuvat.” (s. 10; Mäkelän selvityksen sivu 8) Mediataide määritellään suomenkielisen Wikipedian ja muiden lähteiden avulla, joiden mukaan se on ennen kaikkea uutta teknologiaa käyttävää sekä kaupallisen mediakulttuurin suhteen kriittistä taidetta. McLuhanmaisesti määritellään toteutusvälineen olevan siinä merkittävä osa teoksen viestiä. Mainitaan jopa, että joskus mediataiteeksi riittää pelkkä näkökulma ja että kyseessä voi olla pikemminkin oman kontekstinsa luova metateos kuin oma lajinsa. Mitään teosesimerkkejä ei näistä kuitenkaan mainita. Mediataiteen katsotaan muodostuvan sen ympärille muodostuneesta toimintakulttuurista ja rakenteista.
Lähetin kyselyn mediataideraportin sisällöstä ja merkityksestä useille kentän toimijoille. Selvityksen tekemistä itsessään pidettiin positiivisena ja sen pyrkimys kohentaa mediataiteilijoiden asemaa sai kiitosta. Eräs kommentti tiivistänee raportin tehtävän erinomaisesti:
“Vastaavia taustaselvityksiä on tuotettu aikaisemminkin ja niiden tuloksena nykyinen käsitehallinnollinen taidekentän nimike- ja laatikkoleikki on luotu. (…) Hallinto tarvitsee väistämättä yläkäsitteitä ja rakenteita, joilla se voi edes jollain tavalla yrittää hallita kasvavia taiteilijamääriä ja tarpeita nykyisten vähäisten resurssien puitteissa. Mediataide on kuitenkin taiteiden lajeista eniten innovaatioiden ja teknologian inhimillisen käytön perustutkimusta ja sosiaalista laboratoriotoimintaa ja jatkuvasti sidoksissa digitaalisen käyttötalouden perusteisiin, jolloin väistämättä sen rajat pitäisi olla avoimia ja uteliaita ja reagointikyky nopeaa.”
Ongelmakohtien katsottiin olevan osaltaan samoja kuin aikaisemmissakin raporteissa: kentän osittainen kuuntelemattomuus tai valikoiva kuunteleminen ja strategian hiominen vain toimijoiden osan edunvalvonnan näkökulmasta. Kommentoijien mielestä mediataiteen tekijöiden tuotantomahdollisuuksien kohentaminen kaipaisi moninaisempaa strategiaa kuin mitä raportissa kuvaillaan. Kentän diversiteetistä johtuen mediataiteen tuen vakiinnuttamiseen ja kohentamiseen ei kuitenkaan riitä yhdenlainen ratkaisu, vaikka Muikun raportissa vaaditaankin alalta yhtä visiota ja tahtotilaa:
“…tavoitteiden toteutumisen perusedellytyksenä on, että ala pystyy luomaan yhteisen vision tavoitteistaan ja sitoutumaan siihen siten, että kaikki yksittäiset toimijat edistävät sen toteutumista omalta osaltaan. Yhteisen vision ja tahtotilan kautta on mahdollista käydä dialogia muiden sidosryhmien ja erityisesti rahoittajien kanssa mahdollisuuksista tukea näiden tavoitteiden toteutumista eri tavoin.” (s. 55)
Julkista hallintoa ja instituutioita kritisoidaan raportissa siitä, että ne katsovat mediataiteen osaksi joko visuaalisia tai elokuvataiteita, mikä “kaventaa lähtökohtaisesti mediataiteen tarkastelukulmaa suppeammaksi suhteessa koko kentän laajuuteen ja teosten moninaisuuteen.” (s. 11) Osa vastanneiksi koki hämmentävänä sen, että raportissa itsessään tunnutaan sortuvan samaan jakoon. Raportti toteaa mediataiteen olevan “kaksiulotteinen” käsite, jonka määrittely on vaikeaa ja jossain määrin tarpeetontakin sen taiteen raja-aitoja kaatavasta luonteesta johtuen. Raportin mukaan nykyiset audiovisuaaliset mediataideteokset kuitenkin syntyvät “monia eri osa-alueita edustavien ammattilaisten yhteistyön tuloksena lyhytelokuvan tuotantoprosessin tapaan, ja budjettien suuruus sekä rahoitusmallit edellyttävät usein hankkeiden toteuttamista yritysmäisesti tuotantoyhtiöiden kautta” (s. 11). Monet vastaajat vierastavat tuotantoyhtiöiden ja yritysmäisyyden korostamista, vaikka eräs vastaajista kyllä toteaa itsekin toimivansa toiminimen alla ja jopa tuottavansa muiden taiteilijoiden teoksia.
“Raportin alussa esitellään loppupäätelmiä huomattavasti laajempi kenttä, joka tuntuu unohtuvan lopussa”, kommentoi eräs vastaajista.
“Raportin sisällössä (…) korostuvat vahvasti liikkuvaan kuvaan pohjaavat teokset ja erityisesti pidemmän formaatin lyhytelokuvamaiset teokset, muuhun mediaan kuin liikkuvaan kuvaan pohjaavien mediateosten jäädessä melkein sivuhuomioiksi“, todetaan. Samanlaista viestiä saan muiltakin vastaajilta.
“Ensinnäkin raportin koonneet, sekä haastatellut tahot edustavat liian suppeaa osaa mediataiteesta, jolloin monet mediataiteisiin kuuluvat taiteenlajit (esim. kooditaide, biotaide, pelitaide, äänitaide, elektroniikkaa hyödyntävä taide, postdigitaalinen taide) jäävät todella vähälle huomiolle. Tämä tuntuu todella oudolta, koska osan näistä on kuitenkin mainittu kuuluvan mediataiteen piiriin tässäkin raportissa. Lisäksi haastattelut seuraavat tätä suppeaa linjaa”, kirjoittaa eräs kyselyyn vastannut mediataiteen kentän toimija.
Pidän seuraavaa vastausta hyvänä kiteytyksenä raportin herättämistä kysymyksistä: “Monessa kohtaa tuntuisi mediateoksen tai mediataiteen termin korvaaminen termillä videoteos tai videotaide osuvammalta. Liikkuvalla kuvalla on merkittävä asema mediataiteen saralla ja sen tuottamisen, esittämisen ja levittämisen käytännöt ovat melko vakiintuneita. Ymmärrettävästi myös sitä käsittelevää tutkimustyötä löytyy huomattavasti enemmän kuin laajempaa mediataiteen kenttää. Osaltaan ehkä myös siksi olisi tärkeää panostaa myös liikkuvan kuvan ulkopuoleisen mediataiteen selvitystyöhön.”
Raportti herättääkin kysymyksen siitä, olisiko se alun perinkin pitänyt rajata käsittelemään vain liikkuvan kuvan kenttää eikä koko mediataiteen laajaa aluetta. Entä onko liikkuvan kuvan alue monimuotoisempi kuin raportissa hahmotettu yksi visio ja yksi strategia antavat ymmärtää?