Sattuma on mahdollisuus. Sattumalla tarkoitetaan usein yllättävää ja ennalta-arvaamatonta tilannetta tai tapahtumaa, mahdollisesti ripauksella jonkin myönteisen kosketusta. Ennen kaikkea sattuma on jotakin hallitsematonta ja vaikeasti selitettävää. Tehokkuuteen ja suunnitteluun perustuvassa maailmassa sattumaa yritetään kaikin keinoin päihittää. Se koetaan vääristymänä ja vastuksena, hämmentäjänä ja hidastajana. Se herättää pelkoa yllättävyydellään, poikkeamisellaan tarkoista suunnitelmista. Siltä puuttuvat kaikki takeet, joita koskeva illuusio on ominaista ennalta päätetyille asioille.
Näiden ominaisuuksien valossa sattuman merkitystä elämässä – etenkään taiteessa – ei kannata väheksyä. Sattuman hyväksyminen edellyttää ymmärrystä siitä, että kaikkea ei voi hallita tai määrittää. Vaatii rohkeutta tarttua yllättäen ilmenneeseen, erottaa siitä olennainen ja antaa sille mahdollisuus. Sattuma voi olla suureksi avuksi niin tieteen kuin taiteen parissa antaessaan aavistaa uudenlaisia ulottuvuuksia. Odottamatta esiin tulleet seikat saattavat vastoin oletuksia osoittautua tärkeiksi oivalluksiksi, joilla joskus voi olla täysin käänteentekevä vaikutus.
Ihminen juuttuu helposti tapoihinsa: siihen, mikä on näennäisen helppoa ja mukavaa. Tapa ja tottumus ovat kaiken luomisen vastakohta, niillä on taipumus vaivuttaa aistit unenkaltaiseen tilaan. Ravistellakseen itsensä hereille on pysähdyttävä ihmettelemään. Taiteessa näin tapahtuu yleensä marginaalissa. Siis siellä missä sovinnaiset säännöt, ulkoisiin muotoihin takertuminen ja hyödyntavoittelu erotuksena etabloituneesta taidemaailmasta koetaan epäkiinnostavina ja turhina. Sattuman tavoin myös virheet, erehdykset ja rosot ovat arvokkaita aineksia kiinnostavassa taiteessa. Improvisaation edellyttämä kyky poimia nopeasti olennainen erilaisista kohtaamisista ja kiteyttää se kuviksi on suureksi avuksi myös liikkuvan kuvan synnyssä.
Avantgarde on perinteisesti syntynyt ihmettelystä, ympäristön ja ilmiöiden havainnoimisesta. Siitä ajatuksesta, että mielenkiintoinen, pienikin muutos totutussa on mahdollista tehdä näkyväksi taiteen keinoin. Monesti kiinnostavat asiat löytyvät hyvin läheltä, sieltä missä niitä aina ei tule panneeksi merkille.
Keräämällä pieniä havaintoja ja asettamalla niitä uuteen järjestykseen on syntynyt paljon merkittävää taidetta.
Näin syntyneet siirtymät olivat monesti aiheena liikkuvan kuvan varhaisissa kokeiluissa. Valon liikkeet, rytmi ja päinvastainen rosoisuus johtivat huimiin oivalluksiin. Arkiset tai löydetyt materiaalit, niiden käyttäminen vastoin kaikkia totuttuja tapoja saivat aikaan maagisia maailmoja kauan ennen nyt jo pitkään käytössä ollutta uutta teknologiaa ja digitalisaation luomia mahdollisuuksia. Pelkästään filmikalvoa itseään eri tavoin työstämällä tai muuttamalla synnytettiin vaikuttavia visuaalisia seikkailuja. Oma lukunsa olivat 16- ja 8-millisten elokuvien pyörittämiseen tarvittavat projektorit. Niiden fyysinen olemus, sätkättävä ääni ja niistä säteilevä lämpö ja valo loivat moniaistisia kokemuksia, jotka jo itsessään olivat täynnä läsnäolon lumoa.
Colour Of Other. Kuvakaappaus Elena Näsäsen dokumentointivideosta.
Vaikka lyhytelokuvia on nähty jo viime vuosisadan alusta saakka, kokeellinen lyhytelokuva taidemuotona on pysynyt harvojen liikkuvaa kuvaa tekevien piirissä, taiteen marginaalissa. Sen perilliset, video- ja mediataidekin olivat vielä 1990-luvulla kohtalaisen harvinaisia suomalaisen taiteen kentillä. Kun tekijöiden ja yleisön joukko laajeni, alkoivat videoinstallaatiot yleistyä ja levitä jo perinteisempiinkin museoihin ja gallerioihin.
Se, mikä aikanaan alkoi kokeellisena lyhytelokuvana, on tänä päivänä muuttunut jo videoinstallaatioiden valtavirraksi. Liikkuva kuva on itsestään selvä elementti kaikilla taiteen areenoilla. Se on myös muuttanut muotoaan lyhyen keskittyneestä ja kiteytyneestä katkelmasta loputtoman pitkiksi luupeiksi ja monikanavaisiksi installaatioiksi. Kuten taiteessakin valitettavan helposti käy, alun alkaen epämääräinen ja kokeellinenkin saattaa yleistyessään pian muuttua eräänlaiseksi ennalta aavistettavaksi maneeriksi ja piinaavaksi kaavamaisuudeksi.
Lukemattomia ovat ne videoinstallaatiot, joissa yhä suuremmat projisoinnit ympäröivät katsojaa vaatien huomiota joka suunnasta. Koolla ja määrällä on kuitenkin vaikea korvata sisältöä. Jokaisella installaation elementillä on oltava syynsä olla olemassa, myös mittakaavan suhteen. Toisinaan saattaa pienikin monitori yksinään pienen kuvansa välityksellä johdattaa laajoihin ajatusmaailmoihin ja vangita intensiteetillään katsojan kokonaan ilman minkäänlaisia ylimääräisiä rakenteita.
Videotaiteen liityttyä valtavirtoihin on sen esittämiseen tullut piirteitä, joilla ei välttämättä ole paljon tekemistä kuvallisen pohdinnan kanssa. Siitä on tullut näennäisen tilallista taidetta, jossa fyysiset elementit ovat vallanneet sijaa. Niistä tulee yhdessä edistyneen teknologian kanssa yhä tarkemmin suunniteltuja, muotoiluun keskittyviä eleganssin ilmentymiä. Liiallinen täydellisyyden tavoittelu materiaalien toteutuksessa latistaa alleen liikkuvan kuvan ja sen usein aineettomiin ilmiöihin keskittyvän aihepiirin herkkää käsittelyä. Sattuman ja spontaanin improvisaation läsnäolo toteutuksessa hukkuu konkreettisen materian taakse ja vaihtuu staattisen suunnitelmalliseen ilmaisuun.
Menestys taidemaailman markkinoilla edellyttää trendien kyllästämää laskelmointia niin aiheiden kuin teosten ulkomuodon suhteen. Valtavirtavideotaide ei jätä mitään sattuman varaan vaan osaa kerätä kulloinkin pinnalla olevat ilmiöt, joihin se huolellisesti viittaa eri tavoin. Näyttävä visuaalinen suureellisuus ohittaa taiteen markkinoilla liikkuvan kuvankin suhteen jo sisällön omaperäisyyden. Tätä nykyä on ohitettu pahin vedenalaisen maailman trendi, jonka aikana missään ei voinut välttyä aaltoilevan veden ja sen luomien heijastusten esittämiseltä jatkuvana liikkuvana kuvana.
Colour Of Other. Kuvakaappaus Elena Näsäsen dokumentointivideosta.
Videotaiteen tilanne ei kokonaisuudessaan ole niin synkkä kuin edellä kuvattu saattaisi antaa ymmärtää. Monet taiteilijat pohtivat yhä aiheitaan omista lähtökohdistaan ja syventyvät taiteellisiin kysymyksiin. Eräs viime aikoina suurimman vaikutuksen tehneistä esityksistä oli Pekka Sassin uudella Muu-klubilla Vuotalossa tammikuussa esittämä abstrakti videoteos The Colour of Other. Se oli jatkoa galleria Heinossa pari vuotta sitten esillä olleeseen kolmikanavaiseen videoinstallaatioon. Kolmen koko seinän projektio oli galleriassa abstraktia värien magiaa konstruktivistisen minimalistiseen tyyliin. Ankaran pelkistetyt värikentät kohtasivat, halkoivat ja pakenivat toisiaan rytmisesti hitaan meditatiivisessa teoksessa. Äänimaailma koostui Sassin soittamista sähkökitaraosuuksista. Vaikutelmasta tuli taianomainen, kuin olisi päässyt kääriytymään väreihin ja tilaan maalauksen sisällä.
Vuotalossa Sassin abstrakti värimaailma projisoitiin jättiläismäiselle yhdelle kankaalle. Sen luonne oli verrattuna galleriassa esillä olleisiin projektioihin muuttunut entistä intuitiivisemmaksi. Värien hehku ja niiden keskinäinen vuoropuhelu oli vaihtunut suurista yhtenäisistä pinnoista intensiivisten siirtymien kohtaamisiin. Niiden hidas vaellus kankaalla synnytti maagisia kokemuksia, joissa värin hohde välillä jätti jälkeensä tuskin havaittavan läsnäolon ja ihmetyksen olemuksensa muuttumisesta toiseksi. Se, mikä Heinossa esillä olleessa väri-installaatiossa vielä oli hallittua minimalismin värittämää järjestelmällisyyttä, tuntui vapautuneen spontaaniksi yksittäisten värien ja muotojen rytmiseksi vuoropuheluksi. Värien yhdistelmät ja niistä syntyneet uudet todellisuudet vangitsivat katseen vastaansanomattomalla intensiteetillään. Kunkin väripinnan väreily ja sattumankin osuus niiden kohtaamisissa yhtyneenä Sassin sähkökitarastaan loihtimaan pelkistyneen keskittyneeseen äänimaailmaan muodostivat lumoavan maalauksellisen kokonaisuuden.
Colour Of Other. Kuvakaappaus Elena Näsäsen dokumentointivideosta.
Videotaide voi parhaimmillaan tarkoittaa tämänkaltaisia omaperäisiä ja moniaistisia kudelmia, joissa väri, valo, ääni ja liike tavoittelevat toisiaan synnyttäen uudenlaisia ulottuvuuksia. Kullakin niistä on osansa kokonaisuudessa, jossa improvisaation, sattuman ja intuition vuorovaikutuksella on suuri merkitys. Kaiken perusta on kuitenkin oma tinkimätön taiteellinen näkemys, johon olennaisesti liittyy kyky tehdä havaintoja ja kiteyttää niiden merkitykset.
Teksti: Leena Kuumola
Kuvat: Elena Näsänen