Manifestan annista ja nykytaiteen luonteesta

Mari Mattila

Teosten esitysmuodot perustuivat pitkälti mediaan joko videoon tai ääneen. Jossain kohdassa alkoi kaivata tasapainoa myös muista menetelmistä ja esitystavoista. Teokset alkoivat toistaa itseään, jolloin niiden mielenkiintoisuus väheni ja kuuntelemiseen alkoi vähitellen turtua. Nykytaiteesta on harvemmin löydettävissä esimerkiksi perinteisiä maalaustaiteen tekniikoita ja varsinaista käsityötä on monesti jopa vaikea löytää. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hyvä rikastuttaa teemaa moninaisemmilla tekniikoilla, mikä olisi tuonut lisäkontrastia suhteessa videoteoksiin ja luonut enemmän vuoropuhelua teosten välillä. Vaikka nykytaiteen tekniikoista, teoksista ja niiden esitysmuodoista voidaan olla montaa mieltä, löytyi näyttelyistä monia oivalluksia ja hyviä ideoita. Näin jälkikäteen ajatellen voisi peräänkuuluttaa nimenomaan teoksen idean tärkeyttä ja sen välittämisen katsojalle. Teospaljouden keskellä tuntui, että ne yksinkertaisesti toteutetut mutta hyvän oivalluksen sisältävät teokset alkoivat toimia todella hyvin. Esimerkiksi puistossa voimistelevista ihmisistä kuvattu video oli laadultaan heikkotasoinen mutta idea ja tietynlainen humoristisuus jäivät mieleen toisaalta omalaatuisuudellaan toisaalta rohkeudellaan. Kuka enää kehtaisi tehdä teknisesti näin huonolaatuisen teoksen? Ja valinta on kuitenkin ollut hyvin tietoinen. Kun lyhyessä ajassa näkee paljon erilaisia teoksia sekä vahvoja, värikkäitä, päällekäyviä, ahdistavia, hauskoja, tylsiä ja mielenkiintoisia, tajuaa jälleen, että taide voi olla mitä tahansa. Tämän asian havaitseminen ja ymmärtäminen jälleen kerran olikin matkan suuri anti. Rajoja avautui myös omassa ajattelussa, joka taas heijastuu omaan tekemiseeni itseluottamuksena ja kokeilun haluna.