15.4.2009 Kari Yli-Annala
Pidin vuosina 2000–2008 Kuvataidekatemian tila-aika-taiteen osastolla liikkuvan kuvan kurssia “Tapahtumia -liikkuvia kuvia tilassa” yhdessä kuvataiteilija, lehtori Pia Euron kanssa. Kumpikin toimimme tuolloin Kuvataideakatemian tuntiopettajina. Kurssi järjestettiin yhteensä seitsemän kertaa. Tuona aikana jaoimme ja keräsimme tietoa ja kokemuksia liikkuvan kuvan installaatiosta. Esitämme Mustekalan “Liikkuvia kuvia tilassa” -teemanumerossa opiskelijoiden itsensä tekemän katalogimuotoisen kattauksen tänä ja viime vuonna Events-nimellä toteutetun kurssilla valmistuneista teoksista. Tässä artikkelissa kerromme myös laajemmin vuosien mittaan kurssillamme tekemästämme työstä. Toivomme näin osallistuvamme myös taidekorkeakoulujen omia pedagogisia käytäntöjä esiintuovaan ja kehittävään keskusteluun.
Kurssillamme opiskelijat ovat rakentaneet liikkuvan kuvan installaation ideasta valmiiksi teokseksi, dokumentoineet teoksensa sekä reflektoineet tekemistään myös kirjallisesti. Osallistujat ovat olleet taiteellisesti kunnianhimoisia, vapaan taiteilijan uralle suuntautuneita tekijöitä.
Taidepedagogiikan opetuksen painopiste on ollut paljon kuvaamataidonopetuksen lähtökohdissa mutta vapaan taiteilijan korkeakouluopetus lähtee eri premisseistä. Opiskeluaika tuo ympärille ne läheiset kollegat ja ystävät joiden kanssa ollaan tekemisissä myöhemminkin ja joiden kanssa asioiden jakaminen tuo mielekkyyttä koko muuten usein yksinäiseltäkin tuntuvaan hommaan. Taidemaailma on samanlainen sekoitus raadollisuutta ja sosiaalisuutta kuin mikä tahansa muukin yhteiskunnallinen toimintakenttä. Toiset alkavat jo opiskeluaikana hyödyntää julkista tilausta taiteen ja ajattelun helppoheikeille. Toisille idealistisuuden säilyttäminen on elinehto. Se merkitsee usein tietoista ja negatiiviset asiat poissulkevaa viattomuuden strategiaa, jotta omaa työtä voi tehdä rauhassa. Kolmas ryhmä koostunee tosiasiat tunnistavista puurtajista, joille hyvä elämä on itseisarvo ja jotka antavat lieveilmiöiden niin sanotusti muhia omissa mehuissaan.
Metodeistamme
Events jakautui aikaisempien vuosien kurssien tapaan kahteen osaan, viikon mittaiseen valmisteluseminaariin ja käytännön vaiheeseen, jossa teokset rakennettiin galleriatilaan intensiivisen ripustusviikon aikana. Välissä tapahtui ohjausjakso, jonka aikana keskustellen muodostettiin mielikuvaa tulossa olevasta kokonaisuudesta ja haettiin valmistumassa olevien teosten keskeistä suhdetta toisiinsa. Tällöin olemme resursseista eli käytettävissä olevista opetustunneista riippuen järjestäneet opiskelijatapaamisia sekä yhdessä koko ryhmän kanssa että erikseen.
Monille opiskelijoille kyseessä on ollut ensimmäinen liikkuvan kurssi, toisille se on antanut mahdollisuuden uusiin haasteisiin aikaisemman taiteellisen praksiksen lisäksi. Useiden tilaan rakentuvan ja keskenään vuorovaikutuksessa olevan tilallisen audiovisuaalisen teoksen keskinäinen vuorovaikutus asettaa haasteen, jonka ratkaiseminen vaatii paljon työtä ja avaraa asennetta. Pääasia on teoksen valmistumiseen tähtäävän prosessin käynnistäminen ja seuraaminen.
Miten opettaa omaa suhdettaan kuvataidemaailmaan ja elämäänsä etsiviä, kohta valmistuvia kuvataiteilijoita? Se on aina dialogista ja tähtää opiskelijan omien voimavarojen vapauttamiseen. Vain opiskelija itse tietää lopulta mihin suuntaan haluaa tekemistään viedä. Taideopetus ei voi olla pelkästään konsepti- tai teknologiasitoutunutta eikä kuraattorivetoista. Viittaan tässä poleemisesti 1990-lukuun, jolloin oman kokemukseni mukaan tapahtui vitsauksenomainen kuraattorien invaasio opiskelijoiden ateljeihin ja perusopetuksen sijaan painotettiin trendikkäitä projekteja sekä tulevien tähtien esiin leipomista.
Ymmärrän kotikutoisen tähtikultin ja jatkuvan mielikuvien tasolla tapahtuvan eri asteikoilla miellyttämisen kotiutumisen kuvataidemaailmaan ja muuhunkin yhteiskuntaan lähinnä surulliseksi versioksi nk. “kapitalismin kolmannen vaiheen” eetoksesta (Boltanski, Luc ja Chiapello, Eve 2006. The Spirit of New Capitalism. Transl. Gregory Elliott. London, New York: Verso). Se tuntuu myös tuntiopettajan kokemuksessa nykytilanteesta. Nykyisen taidemaailmankin läpitunkema verkottunut ja individualisoitunut nyky-yhteiskunta ei enää hae eikä jaa oikeutta osa-aikaisena ammatinharjoittajana tehdylle työlle eikä erityisosaamiselle. Sen sijaan saapasjalkakissamainen jatkuvan lupauksen retoriikka tuntuu vetoavan nykyään parhaiten tilanteessa, jossa nähdäksemme päätöksiä tekevät tahot ovat usein auttamattomasti etääntyneet siitä mikä esimerkiksi taideopetuksessa on olennaista.
“Saapasjalkakissayhteiskunnassa” kommunikointi ja mielikuvien rakentaminen on korvannut sisällön. Sadusta muistamme, kuinka saapasjalkakissa esitteli kuninkaalle tätä kuljettavien vaunujen ympärillä avautuvia peltoja ja kaupunkeja isäntänsä omaisuutena, vaikka tämä tosiasiassa oli köyhä kuin kirkonrotta. Supliikki, asioiden tehokas suullinen presentaatio korvaa todellisen sisällön. Vaikka tätä toki on tapahtunut aiemminkin, nykyiset tendenssit ovat entisestään kiihdyttäneet tätä kehitystä. Ihmiset ja instituutiot on helppo harhauttaa ostamaan “tyhjää” tai ainakin “viihtymään”.
Opetuksemme olemme tähdänneet opiskelijan omien voimavarojen vapauttamiseen. Se on merkinnyt konsepti- ja teknologiavetoisen ajattelun sijaan “nyrkit saveen” -asenteella tapahtuvaa tekemistä ja tietenkin myös työn edistymisen seuraamista ja ohjaamista. Installaatiotaiteen historia ja teoria on kulkenut mukana, mutta jotta luova prosessi voisi onnistua, vaaditaan joskus myös tradition taakan unohtamista. Osallistujalähtöisessä kriittisessä opetustyössämme pyrimme “kätilömäisesti” saamaan esiin opiskelijoissa piilevät voimavarat ja rohkeus ajatella liikkuvaa kuvaa tilallisesti. Päämäärämme on ollut ajatella liikkuvaa kuvaa tapahtumaluonteisesti, ajallisesti ja kokemuksellisesti ja tuoda tämä näkökulma mukaan alusta alkaen opetukseen. Kurssimme on antanut suuntaa tilallis-ajallisten prosessien tutkimiselle omassa taiteellisessa työssä ja haastanut pohtimaan oman taiteen tekemisen kosketuspintoja monien muiden alueiden kanssa. Eri välineiden ja traditioiden rajapintoja tutkivien mikroympäristöjen luominen sekä sisäisen ja ulkoisen maailman vuorovaikutuksen mukanaolo on ollut tavoitteissamme keskeistä.
Oksasenkadun fenomenologiaa
Ella Tahkolahti Kuva: Juhani Autio
Vuosina 2000–2007 kurssimme toteutettiin Oksasenkatu 11:ssä olevassa, tuolloin Kuvataideakatemian nimellä Galleria Välivuosi vuokraamassa tilassa, joka vielä 1990-luvulla toimi Galleri Leena Kuumolan nimellä. Aikaisemmin Tukholmassa galleristina toiminut Kuumola oli perustanut sinne vaihtoehtoisen gallerian. Galleriasta tuli eräs kokeellisen taiteen tärkeimpiä esitysfoorumeita Helsingissä, ja se muistetaan muun muassa Helsingin elokuvapajan avoimien screeningtapahtumien tilana. Kuumolan lopettaessa galleriatoiminnan Kuvataideakatemia vuokrasi gallerian Pia Euron ehdotuksesta prosessiluonteisten näyttelyiden ja esitysten tilaksi, erotukseksi Kuvataideakatemian muista, perinteisemmin toimivista näyttelytiloista. Nyttemmin Oksaksenkatu 11 toimii Kuvataideakatemian opiskelijoiden hallinnoimana galleriana.
Aikaisemmista vuosista poiketen tämänvuotisen kurssimme näyttely esittäytyi arkkitehtuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan institutionaalisemmissa puitteissa Kuvataideakatemian päärakennuksessa Kaikukatu 4:ssä sijaitsevassa Kaiku-galleriassa ja sen edessä olevassa isossa sisääntuloaulassa, kytkeytyen näin tiiviimmin Kuvataideakatemian päärakennuksen arjen “trafiikkiin” ja virallisempaan näyttelytoimintaan. Artikkelini lopussa palaan vielä siellä esillä olleeseen Events-näyttelyyn ja sen teoksiin. Sitä ennen pohdin hieman Oksasenkatu 11 osoitteessa sijaitsevan tilan erityisluonnetta sekä siellä esillä olleita teoksia.
Historiallisesti installaatiotaide kehittyi konkreettisuutta ja materiaalisuutta esiin tuovaksi vastapainoksi idea- ja konseptilähtöiselle taiteelle. Toisaalta se liittyi pyrkimyksiin vapauttaa taiteilija vain tietyn, ennalta määrätyn tekniikan käytöstä. Liikkuva kuva tuo installaation väliaikaiseen ja välittömään mukaan virtuaalisen tason, joka voi viitata esimerkiksi elokuvan, unen, fantasian, utopian ja tarkkailun sfääriin. Oksasenkadun tiladramaturgialtaan mielenkiintoinen tila on vuosien mittaan taipunut mitä moninaisimpiin ratkaisuihin, joissa on vuorollaan voinut toteutua jokainen näistä ulottuvuuksista.
Oksasenkadun näyttelytilan arkkitehtuuri luo itsessään hienon heijastuspinnan fenomenologisesti avautuvalle tilan poetiikalle suhteessa siellä esittäytyneisiin teoksiin. Aloitan ensimmäisestä kerroksesta, jossa olevia teoksia on usein luonnehtinut eräänlaiseen materiaalien hengityksen rytmi ja sen suhde videolle tallennettuun ihmisruumiiseen tai havaintoon. Joskus katsoja on itse kokenut ruumiillaan tilan muutoksen. Katutasolta tilaan laskeuduttaessa lattian peittävä mustavalkoruutuinen shakkiruutulattia on saanut peitokseen katsojan jalkojen alla natisevat pitkospuut, joihin on yhdistynyt sensoreilla käynnistyvä musiikki (Ella Tahkolahti). Piimällä tai jugurtilla käsiteltyyn ikkunaan on heijastettu kuvaa liikennevirrasta niin että se on näkynyt myös ulkopuolella avautuvaan Mika Waltarin puistoon (Karri Kuoppala) tai rauhallisesti hengittävän kehon rytmissä liikkuva videokuva on yhdistynyt seiniin piirrettyihin ja maalattuihin väreihin ja viivoihin (Jenni Toikka).
Katutason tilasta seuraava välitila on toiminut keskustelevana, pysäyttävänä epäpaikkana jossa vallatun talon ilmapiiri on yhdistynyt surrealistisiin tuokiokuviin ja mentaalisiin maailmoihin. Yhteiskunnan tilaa kommentoiva väliaikainen huone on ollut “koristettu” työttömyyttä kommentoivin lomakkein ja varustettu surrealistisin, animaatiomaisin possuhahmoin (Saana Lähteenmäki) tai toiminut vallatun rakennuksen mieleen tuoneena olo- tai oleskelutilana, jossa videomonitorien esittämät tehtaan- tai jätteenpolttolaitoksen piiput ovat vieneet ajatukset tilassa olevan lämpöpatterin kautta kaupungin energiantuotantoon ja infrastruktuuriin (Matthew Chaumont). Mutta se on kohdannut myös romanttisempia virityksiä, kuten sateenvarjon, jonka pintaan on projisoitu animoituja sadepisaroita melodisen musiikin soidessa (Marie Mûller).
Nuutti Koskinen Kuva: T. Keränen
Välitilasta alakertaan spiraaliportaita laskeuduttaessa on siirrytty kellaritilaan piilottuneiden impulssien, tunteiden ja muistojen maisemaan, mikäli seuraamme galleriatilan kokemuksen kartoituksessa psykologis-fenomenologisia suuntaviivoja. Käytävätilassa on voinut kohdata kolmeen monitoriin fragmentoituneen ruumiin (Marja Mikkonen) tai pieneen astiaan projisoidun veden pinnan alta esiin kohottautuvan pään, joka oudossa runollisuudessaan on voinut tuoda mieleen japanilaisen 1950-luvun taidekauhuelokuvan (Anssi Pulkkinen). Käytävään on sijoittunut myös Visa Romsin katsomisen moraalista dilemmaa käsittelevä teos. Kirkon pienoismallin sisällä on ollut videona esitetty liikkuvan kuvan kuvaelma, jossa samaan kuvaan “kahdennettu” naishahmo ruoski toista olemuspuoltaan. Jotta videokuvan näki joutui kaksin käsin avaamaan tirkistysluukkuna toimivat kirkon “ovet”. Pitäessään ovia auki, katsoja joutui käyttämään fyysistä voimaa koska niihin oli kiinnitetty vahvat jouset, jotka pyrkivät vetämään ne voimalla kiinni.
Kun katsoja oli ohittanut kellaritilassa olevan kulman, vastaan on saattanut tulla vastaavanlaisessa kellaritilassa oleva hahmo, vangittuna videoloopin aikakuoppaan. Keston ulottuvuus ja ruumiin pidätyskyky on ollut tutkittavana teoksessa, joka on sijoittunut näyttelytilan dramaturgiassa eräänlaisen murtumapisteen taakse, intiimin ja konkreettisen häpeän tummiin virtoihin (Ella Tahkolahti). Mittakaavojen muuttuessa vaikutelmat tulevat yhä surrealistisemmiksi. Miniatyyrihahmot pakenevat hiirenkoloihin ja keinutuolissa istuvalla mummolla on suden pää ja pitkävartiset saappaat (Juhani Moisander). Viimeisessä tilassa paljastuu yllättävä leiriteltta (Pasi Rauhala / Toni Kamula) tai Lähi-idän merenranta, joka kaiuttaa nationalistisia lauluja läheiseltä sotatila-alueelta, keinotekoisen merenpinnan kantaessa rantaan matkalaukkuja kokonaisuuden muistuttaessa levotonta paikaltaan nyrjähtänyttä aikalaismaisemaa tai unta. Merenpinnan alta on noussut esiin valtava pää, joka kuuluu taka-alalla veden pinnan alle sen strutsimaisesti painaneelle rantavieraalle (Nuutti Koskinen). Tämä on viimeinen ranta, arkaainen kerros, josta käytävän, spiraaliportaiden ja välitilan kautta palatessa uudelleen kohdatut teokset eivät näyttäydy enää samoina.
Kurssillamme esitystaide on astunut installaation tilaan Anna Estarriolan näyttelijäntyötä, katsojan osallistumista, fiktiivisiä hahmoja sekä todellista / virtuaalista tilaa tutkivien esitysten myötä. Johanna Ketola on esittänyt videoinstallaatiomuodossa todellisista kohtaamisista uudelleenlavastamiaan kohtauksia, joissa maailman surkuhupaisuus näuyttäytyy yhden otoksen kestossa toteutettuina kuvaelmina. Olemme tehneet yhteistyötä näyttelijän (Marja Silde) kanssa, tavoitteenamme luoda mielenkiintoisia yhteyksiä teosten välillä, jossa esiintyy sama näyttelijä eri rooleissaan – variaatioina esiinnostetusta teemasta, selkeästi tunnistettavasta ihmishahmosta. Näin näyttelijä ja performanssintekijä ovat tuoneet todellisuuden “lihan” mukaan esitykseen tai videokuvaan.
Takaisin kaikukadulle
Vuoden 2009 kurssimme Events jakautui aikaisempien vuosien kurssien tapaan kahteen osaan, viikon mittaiseen valmisteluseminaariin ja käytännön vaiheeseen, jossa teokset rakennettiin galleriatilaan intensiivisen ripustusviikon aikana. Välissä tapahtui ohjausjakso, jonka aikana muodostettiin mielikuva tulossa olevasta kokonaisuudesta ja haettiin valmistumassa olevien teosten keskeistä suhdetta toisiinsa. Järjestimme opiskelijatapaamisia sekä yhdessä koko ryhmän kanssa että erikseen. Useiden tilaan rakentuvan ja keskenään vuorovaikutuksessa olevan tilallisen audiovisuaalisen teoksen keskinäinen vuorovakutus asetti jälleen kerran haasteen, jonka ratkaiseminen vaatii paljon työtä ja avaraa asennetta.
Kymmenen työtä edustivat erilaisia lähestymistapoja “tapahtuman” problematiikkaan, ja osa teoksista muodosti temaattisia pienoiskokonaisuuksia. Niistä voidaan mainita “veden” teema, joka yhdisti Robin Blomin, Anna Nykyrin ja Miina Hujalan töitä toisiinsa. Blomin teos hyödynsi tilaan sijotettua akvaariomaista kurkistuslaatikkoa, jonka sisään oli heijastettu videokuvaa uima-altaan “pohjassa” hiljaa lepäävästä hahmosta (Blom itse). Välillä hahmo nousi lähemmäksi piñata. Teoksen “kattona” taas toimi toinen projisointi, jossa uija ui kaukana katsojien päiden yläpuolella. Nykyrin teoksessa konkreettiset itämerenlaivan “pallomeren” pallot yhdistyivät puolestaan mustavalkoiseen videokuvaan meduusoista, merihevosista sekä satamasta, jonka maisemassa naishahmo kantoi akvaariokalaa läpinäkyvässä pussissa. Teoksessa oli vahva “film noir” -elokuvan tuntu. Hujalan kahden näyttelyseinän nurkassa heijastetun videoprojisoinnin vastaavanlaisessa nurkassa lattialle tapahtuva vedenkaataminen sekä projisoinnin eteen sijoitettu konkreettinen lasinen astia asettuivat käsitteelliseen suhteeseen toistensa kanssa. Teos on hieno esimerkki pienin, mietityin elein tehtävän minimalistisen ilmaisun mahdollisuuksista.
Kurssin aloittaneessa syksyn intensiiviseminaarissa olimme antaneet opiskelijoille lähtökohdaksi sanaparin “ping pong”, jolla tarkoitimme ajatusten ja ideoiden vapaata keskinäistä pallottamista sekä valmistautumista siihen, että valmiissa näyttelykokonaisuudessa teokset ovat pakostakin keskenään läheisissä vuorovaikutussuhteissa. Tarkoitus oli kääntää voitoksi seikka, joka usein on iso ongelma näyttelyissä, joissa audiovisuaaliset teokset sijoittuvat toistensa lähelle. Kyse on teosten toisiinsa sijoittumisen lisäksi äänten työstämisestä suhteessa toisiinsa, joka osoittautuikin ripustusviikon suurimmista haasteista. Ratkaisimme ongelman sijoittamalla kaiuttimia eri korkeuksille, jolloin Kaiku-gallerian suuri korkeus tuli hyödylliseksi avuksi. Se antoi yksittäisille äänille mahdollisuuden toimia omine etäisyyksineen toteutuvana kollaasina, joka laajensi näyttelyn tilaa akustisesti ylöspäin.
Kalle Ahosen installaatiossa kurssin alussa antamamme lähtökohta oli inkarnoitunut ovista sekä niiden väliin muodostuvien huonetilojen väliä kulkeviksi fiktiivisiksi hahmoiksi nimiltään herrat Ping ja Pong. Hahmot toivat mieleen niin Samuel Beckettin näytelmien eksistentiaaliset hahmot kuin mykkäelokuvien knallipäiset koomikotkin. Oivaltavasti varhaisen elokuvan mieleen tuovaa rytmitystä käyttävä teos kasvoi näennäisestä kepeydestään koskettavaksi allegoriaksi identiteetistä, olemisesta ja olemattomuudesta, sekä niistä “paralleeleista maailmoista”, joissa ihmisyys mielikuvissa ja mielikuvituksessa rakentuu.
Joonas Jokiranta muunsi teoksessaan konkreettisen roskamateriaalin pahvilaatikoineen ja muovipulloineen siihen kohdistettujen valojen avulla itämaisvaikutteiseksi projisointimaisemaksi, johon liikesensorin avulla käynnistyvä hiustenkuivain toi tuulenvireen. Sisällöllisesti teoksen voi ajatella toimivan muistutuksena sekä mielikuvituksen merkityksestä että tekemistämme ekologista valinnoista suhteessa kasvaviin jätevuoriin.
Jani Karimäen installaatio perustui kahden videokameran tuottamaa feedback-kuvaa keskenään lomittavaan interaktiiviseen maisemaan, jonka liikkeen hämmästyttävine, fraktaalisine tapahtumineen ja liikkuvine, psykedeelisine väreineen käynnisti kameran eteen kävelevä vierailija. Installaatio loi elävää siltaa mediataiteen historiaan, muistuttaen esimerkiksi 1960-luvun (Nove) Tendencije –liikkeen alullepanemista op-taidetta muistuttavista visuaalisen tutkimuksen metodeista. Samalla se toimi kommenttina teknologioiden suhteen muutoksesta tuodessaan optisen feedbackin mukaan nykyisin usein tietokoneohjelmin toteutettuun interaktiivisten teosten kenttään. Vastaavan kommentin teknologioiden historiaan teki myös Fabian Olovson optisesti toteutetulla mutta tietokoneanimaatiota muistuttavalla muodolla, joka loi kolmiulotteisen muodon ja sen rotaation illusion videoprojisointiin.
Lina Palmqvistin teos toimi edellämainittujen teosten keskelle sijoittuessaan kiinnostavana kokoavana elementtinä. Katsoja asettui siinä makuulleen sängylle kuunnellen kuulokkeista Palmqvistin itsensä lukemaa voice-overia, jossa selostus unista tai unenomaisista tapahtumista reflektoi muun muassa taidemaailmaa ja sen valtasuhteita assosioivan tarinoinnin keinoin.
Events-näyttelyn kokonaisuudessa nähtiin kaksi erilaista liikkuvan kuvan installaation esitystilannetta kahdeksan teoksen tapahtuessa Kaiku-gallerian ”mustassa laatikossa” ja kahden ottaessa kontaktia aulatilaan. Aula toimii eräänlaisena julkisen tilan prototyyppinä instituution sisäisen elämän erilaisten liikkeiden sekoittuessa satunnaisten vierailijoiden vastaaviin. Aulaan sijoitettu Toshie Takeuchin sohvapöytälavastus teekuppeineen ja lattiaprojisointeineen muistutti elokuvakohtausta, jonka hahmot ovat juuri poistuneet paikalta. Ainoa “elävä” hahmo sohvalle istuvan vierailijan lisäksi oli lattiaan projisoidussa videokuvassa esiintyvä torakka. Teos hyödynsi hienosti julkisen tilan ja yksityisesti koettavan, rakennetun imaginaarisen tilan jännitettä.
Yksityinen kokemus ja julkinen tila kohtasivat myös Bita Razavin teoksessa, jossa ohuiden vaijerien avulla osittain toistensa tielle ripustetut peilit yhdistyivät kierreportaita esittävään videoprojisointiin. Tilassa kuuluvalla ääninauhalla eri ihmiset pyysivät taiteilijaa hyppäämään äänityslaitteiden kohinan toimiessa akustisena taustana turvan, tuen, rohkeuden ja tuntemattomuuteen uskaltautumisen teemaa käsittelevälle ajan ja muistin arkeologialle. Aulatila tarjoaa varmasti jatkossakin mielenkiintoisen mahdollisuuden eräänlaiselle taiteen keinoin toteutetulle julkisen tilan mikrotutkimukselle tai Razavin tapaan sisäisen äänen ja julkisen tilan yhdistäville interventioille.
Todellisuuden poetiikasta osallistujuuteen ja osallisuuteen
Italialaisen elokuvaohjaajan Pier Paolo Pasolinin näkemyksen mukaan elokuvan poetiikka perustuu todellisuuden ilmenemiseen eräänlaisena visuaalisena kielenä, jota inhimillisessä kokemuksessa vastaavat eleet, ympäristö, unet ja muistikuvat. Vasta todellisuuden läsnäolo tekee kertovan elokuvan ”proosasta” poeettista. Sama todellisuuden elementtien tunnistaminen ja aistiminen pätee hyvin myös installaatiotaiteeseen. Muotoon asetetut teokset saavat sielunsa vasta konkreettisten todellisuuden elementtien kautta. Uskon Pasolinin kaltaisten todellisuuden runoilijoiden tavoin materiaalien, ympäristön, unen, tunteiden ja eleiden poetiikkaan.
Kurssillamme on tullut esiin kokonaisuuksia, joissa yksityiset maailmat kohtaavat kollektiivisessa maailmassa, joka voi muistuttaa äänimaailmaltaan ja vaikutelmiltaan huvipuistoa, yleistä käymälää, vallattuun taloon punk-meiningillä rakentunutta olohuonetta, omituista eläimistöä vilisevää olohuonetta tai virastoa… Ajatus installaation tekemisestä, rakentumisesta ja toteutumisesta tulee lähelle niitä funktioita, joita liitetään mm. osallistuvaan taiteeseen (participatory art). Tällöin kysymys on dialogisuudesta, moniäänisyydestä, ajallisuudesta, välittömyydestä, ympäröivyydestä ja katsojan kietomisesta mukaan prosessiin. Mutta uskomme, että taiteessa osallisuuden voi saada aikaan vain kaksijakoisella liikkeellä, joka saavutetaan yhdistämällä kieppimäinen vetäytyminen omaan tekemiseen yhdessä osallistumisen, tekemisen ja löytämisen sfääriin.
Väliaikaisuudessaan ja tapahtumaluonteisuudessaan liikkuvan kuvan installaatio edustaa myös juhlaa ja arvaamattomuutta. Lopullisia merkityksiä tavoittelevan symbolisen järjestyksen ja todellisuuden välinen kuilu voi avautua vain ennakkoluuloja ja oletuksia hämmentävässä tilassa, jossa ruumiit eleineen, materiaalit, tilat ja avoimet kuvaelmat haastavat ihmettelemään ilmentymistään puhtaalta pöydältä. Liikkuvan kuvan installaatio mahdollistaa hetkellisesti hierarkioiden vallankumouksellisen purkamisen, koska se fragmentoi ja asettaa tilassa vierailijan kasvokkain niin maailman materiaalien kuin oman tilassa olemisensa kanssa. Se etäännyttää liikkuvan kuvan elokuvateollisuuden ja television spektaakkelista ja vapauttaa sen virtuaaliset voimat avoimeen fenomenologiseen reflektioon muiden todellisuuden materiaalien kanssa. Teos muotoutuu aina viime kädessä vasta vierailijan kokemuksessa. Pohjimmiltaan kysymys on kahdesta asiasta: osallisuudesta ja osallistujuudesta.