Wassily Kandinsky: Sininen ratsastaja, 1903
Ville Laaksonen ja Henri Hagman (alustus ja Kandinsky-sitaatit Ville Laaksonen)
101 vuotta sitten Wassily Kandinsky kirjoitti teoksen taiteen henkisyydestä, Über das Geistige in der Kunst (1912), joka suomennettiin 51 vuotta sitten nimellä Taiteen henkisestä sisällöstä (1962). Tarkoitukseni on osoittaa, että henkisyydellä on keskeinen merkitys taiteessa myös meidän ajassamme. Teksti on osa laajemmasta keskustelusta Henri Hagmanin (HH) kanssa ja se on julkaistu kokonaisuudessaan Paulon Säätiön Kutsunäyttelyn 2012 yhteydessä kirjassa Iiris Kaarlehto: Varmuus Enteilee Loppua, 2012. (toim. Ville Laaksonen (VL))
Tässä kirjoituksessa käytetään osaltani hengellistä, sekä Hagmanin kohdalla kontemplatiivis-dionyysistä lähestymistapaa tulkinnallisena avaimena henkisyydelle taiteessa. Taiteilijan toimiessa vapaasti ja rohkeasti hänellä on velvollisuus puhua “totta” yhteisen hyvän puolesta, jolloin kyse on sisäisestä tunteesta: totuuden puhumisesta. Millaista olisi taide – tai elämä – ilman arvoja, joiden varaan rakentaa? Idealistiset arvot, kuten usko tai totuus ovat paikkaansa pitäviä kokemuksessa ja teossa: henkistymisessä. Taiteeseen on kätkettynä utopia, ihmisen henkinen päämäärä: totuus.
Sieluumme, joka pitkän materialistisen kauden jälkeen on vasta heräämässä, kätkeytyy epäuskon, päämäärättömyyden ja tarkoituksettomuuden siemeniä. Koko materialististen katsomusten painajainen, joka on tehnyt maailmankaikkeuden elämästä pahan, tarkoituksettoman leikin, ei ole vielä ohi.
(Kandinsky, s.19-20)
Wassily Kandinsky: Interiööri (ruokailutilani), 1909
Transsendenssi
VL: Henkisyyden kautta on mahdollista saavuttaa ajatuksen voimaa, jota tietämisen kautta ei voi tavoitella. Teoriassa toimiva ei ole tyydyttävää, vaan vaaditaan henkinen ponnistus, kuin uskon hyppy, joka antaa merkityksen. Toisaalta, vailla tietoa myös usko on vajavainen. Henkinen harjaantuminen on itsessään palkitsevaa levittyen paitsi kokemukseen taiteesta, myös kaikkialle muualle elämään. Maailma on transsendentti, kuten mielsin ajatuksen kirjassasi Taiteen Tarkoitus, 2012?
HH: Mutta mitä tämä mainitsemasi ilmaisu ”kun maailma on transsendentti” pitää sisällään? Toivon sen viittaavaan tilanteeseen, jossa ihmisen tajuntaan, aivoihin ja ruumiin kaikkiin soluihin kätketty henkinen energia, ihmisen utopia, jota ilmentää sekä myytti alkuparatiisista että tuonpuoleisesta taivaasta, ilmenee elävässä elämässä. Yksilössä ja tämän vuorovaikutuksessa.
VL: Transsendenssi voisi edustaa minulle ajattelun vapautta sekä herkkyyttä. Sen sijaan jos joku väittää olevansa paremmin tiedostava tai “korkeammalla henkisellä syvätasolla”, on koko ajatus on siinä mielessä älytön, että kyse on lopulta yksilön omasta suhteesta itseensä: sitä ei ole mielekästä verrata mihinkään. Jäljelle jää vaihtoehto olla autenttisesti oma itsensä ja läsnä.
HH: Puhuttaessa paremmasta ja huonommasta tietoisuuden tilasta, ja tunteiden epäsuotuisammasta ja henkisemmästä muodosta ei ole kyse siitä, että joku väittäisi olevansa muita korkeammalla tietoisuuden tasolla. Kyse on toistuvasta havainnosta ja kokemuksesta: olen toisinaan alhaisessa tiedostamattomuuden tilassa ja toisinaan taas kaikin tavoin vahvemmassa elämän, itsen ja ajan, meneillään olon tiedostamisen tilassa.
VL: Asioilla on väliä ja ne ovat keskenään eri arvoisia, mutta keskityttäessä kokonaisvaltaiseen kokemiseen ja aistimiseen, ovat kaikki mahdollisuudet ja näköalat yhtäaikaisesti auki. Ajatusten maailma koostuu lukuisista vallitsevista diskursseista, toisiaan sivuavista ja limittäisistä näkökannoista, joista jokainen voi olla “oikeassa”. Herkistyessään ihminen saavuttaa mahdollisuuden hahmottaa kokemuksen merkityksen mittasuhteet oikeassa mielessä.
HH: Tunnistan itsessäni tietoisuuden tilat, joissa ajattelen ja potentiaalisesti myös teen kataluuksia; tunnen ja toimin ns. pikkusieluisesti. Tunnistan itsessäni myös ne tilat, jotka saavat ajattelemaan ja toimimaan itselleni ja ympäristölleni suotuisasti. Näiden jälkeenmainittujen mielentilojen vahvuus määräytyy kokemukseni perusteella juuri oman ”hetkessä läsnäolon” vahvuuden mukaisesti. Mitä intensiivisemmin ihminen on läsnä itsessään, sitä tiukemmin hän on läsnä tässä maailmassa, ja sitä paremmin hän pystyy tilanteissa toimimaan niin itsensä kuin kokonaisuudenkin kannalta.
Wassily Kandinsky: Kompositio VII, 1913
Tässä kaupungissa elää myös kuuroja ihmisiä, jotka vieras viisaus on tehnyt kuuroiksi, jotka eivät kuule edes rysäystä, jotka ovat myös sokeita, koska vieras viisaus on sokaissut heidät, ja he sanovat: Meidän aurinkomme tulee yhä kirkkaammaksi ja kohta näemme viimeistenkin pilkkujen katoavan.
(Kandinsky s.37)
Henri Hagman: Hommage to the Triangle, sarjasta Mahdollinen havainto itsestä, 2012 (Kuva HH)
Oikea mieli
HH: Ei ole lainkaan kyse siitä, että tässä vertailtaisiin yksilöitä. Vertaillaan tietoisuuden tiloja. Yksi tietoisuuden tila tuottaa viattoman ihmisen murhan, toinen tietoisuuden tila taas rakastavaa ja rakkauksia herättävää käytöstä ja olemista. Näitä tietoisuuden tiloja on sangen mielekästä vertailla keskenään – ja myös niitä asioita, jotka aiheuttavat näitä tietoisuuden tiloja. Jollakin kulttuurin muodolla (so. ympäristöllä, aistimellisella, käsitteellisellä tai kemiallisella tuotteella – kirjalla, musiikilla, yhteisörakenteella jne.) on suurempi kausaalisuus toiseen näistä ääripäistä, kuin jollakin toisella kulttuurin muodolla.
VL: Käytän uskoa metaforana henkisyydelle taiteessa. Tällöin “uskon hyppy” on vapautumista tarpeesta arvottaa: se on kokemus tuntemisen ja tietämisen tuolla puolella. Tapahtukoon se vaikka meditoiden työhuoneella tai muutoin, herkistyminen avaa yhteyden kokemukseen ja sen tuomaan nautintoon.
Toivottavasti tämä esimerkki selventää asiaa: Nietzscheä lukiessa hahmottuu varsin selkeästi taso, jolla hän kyseenalaistaa uskon merkityksen. Mutta, lukiessa eteenpäin toisella tasolla, kysyen itseltään: “Entä kun luen tätä kuin piru raamattua, valikoiden totuudeksi sen, mitä Nietzsche vastustaa?” Huomaan vain ne kohdat, joiden käänteinen merkitys avautuu totuutena: provokaatio tai mikä tahansa muu esitetty ajatus pitää sisällään paitsi itsensä, myös antiteesinsä, sekä tulkinnan mahdollisuuden siltä väliltä. Sillä ei ole väliä, mitä lukee, vaan miten lukee. Taide ei ole sen parempaa kun kokijansa.
HH: Mitä tarkemmin tarkoitat tuolla, että uskomisen kautta saavuttaa ajatuksen voimaa, jota ”tietämisen” kautta ei voi tavoitella? Mitä tarkoitat uskomisella ja tietämisellä tässä? Nykytaiteen vinkkelistä sanat usko ja toivo saattavat vaikuttaa joltain uskovaisten nynnyilyltä?
VL: Entä vaihtoehto? Ei ole kovin radikaalia tai anarkistista katkaista side henkiseen pohdintaan. Nynnyä sen sijaan olisi tehdä jotain pinnallista ja jättää ajatteleminen muille.
Uskon tuolla puolella avautuu toivo, jonka tehtävä eroaa uskosta siinä, että se vapauttaa yksilöllisyydestä. Myöntäessään olemisen kohdistuvan (myös) tavoittamattomissa olevaan toiseen; toivoen tämän olemassa olemista, henkisyys kääntyy itsen ulkopuolella tapahtuvaksi positiiviseksi voimaksi. Tämä tarkoittaa laajasti käsitettynä totuuden tapahtumista kaikessa maailmallisessa olemisessa. Rakkaus sulkee sisäänsä kaiken edellä mainitun ja siten se on yhteys kaikkeen maailmalliseen.
Uskon vertaaminen taiteen tekemiseen on tietysti kärjistetty esimerkki ja kyse on vain utopiasta. Mutta tämän utopian olemassa oleminen on välttämättömyys. Se on etsimistä, jota ilman taide ei ole todellisuutta. Ja se on saavuttamattomuutta, jota voisi verrata ihmisen pienuuteen jumalallisen suuren tehtävän edessä, jonka toteuttamiseen ihminen on riittämätön, vaipuen angstiin, perustavanlaatuiseen riittämättömyyden tunteeseen, kuitenkin toistaen itseään loputtomasti, koska on olemassa päämäärä.
Tiedon ja tunteen, kuten uskon (ja sitä edellyttävän uskon hypyn), välinen problematiikka on rinnakkainen taiteilijan painille ideaalien pariss todellisuutta synnyttäen. Kuten maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka uskovat henkiseen, samoin tieteen parissa on voimakas usko tieteen kaikkivoipuuteen. Tieteessä saavutettavin tiedoin voidaan luoda uskottava “maailman kuva”, joka sekin perustuu lopulta “uskoon”.
Henri Hagman: Maalaus sarjasta Hommage à Turun Linnan Tonttu-ukko. Akryyli, öljy ja alkydi mdf-levylle 2012
Jos taiteilija on “kauniin” pappi, on tätä “kaunista” etsittävä saman sisäisen arvon periaatteen avulla, jonka olemme löytäneet kaikkialta. Tämä “kaunis” on mitattavissa vain sisäisen suuruuden ja välttämättömyyden mittapuulla, joka on tehnyt meille tähän saakka kaikkialla ja läpeensä oikeita palveluksia. (Kandinsky, s. 124)
.jpg)
Ville Laaksonen: Ihmisen paikka, öljy ja akryyli kankaalle, 220 x 200, 2013 (kuva: Ville Laaksonen)
Ihmisen Paikka
VL: Taiteilijalle tieto, tunne ja esimerkiksi myytit ovat yhtäläisiä taiteen todellisuuden rakennusaineita. Kysymys on uskosta, kuin utopiasta. Tämän utopian oleminen on välttämättömyys. Se on etsimistä, jota ilman taide ei ole todellinen. Ja se on saavuttamattomuutta, kuin ihmisen pienuutta jumalallisen suuren tehtävän edessä, jonka toteuttamiseen ihminen on riittämätön, vaipuen angstiin, perustavanlaatuiseen riittämättömyyden tunteeseen kuitenkin toistaen itseään loputtomasti, koska on olemassa päämäärä.
HH: Usko on sanana monimerkityksinen. Usko tuonpuoleiseen auktoriteettiin on lähes vastakohtainen esimerkiksi Tarkovskin määritelmälle: usko on tietämistä rakkauden avulla – tai Kierkegaardille: usko on epätoivon synnyttämä intohimo. Mieluiten olen käyttämättä tällaisia oikeastaan ryöstöviljeltyjä sanoja kuin usko – tai esim. rukous.
Ihmisen riittämättömyydestä ”suuren jumalallisen tehtävän edessä”: tämä on väärinkäsitystä. Jos ihmiset jäsennetään suhteessa toisiinsa ja suhteessa luontoon toisella tavalla kuin vallitsevissa yhteiskunnissamme, kaikentyyppiset eksistentiaaliset riittämättömyydentunteet poistuvat. Viettimme, tunteemme, aistimme ja ylimalkaan koko tajuntamme jäsentyy aivan toisenlaiseen (parempaan, autenttiseen) järjestykseen. Tuhatvuotiset sekopäiset, tuskaiset kysymyksemme poistuvat – siis lukemattomat kysymykset elämän tarkoituksesta, kuolemasta ja myös kaikenlaisista pienemmistä asioista. Ne poistuvat (ei-kielellisten) vastausten tieltä.
VL: Kierkegaard osoitti minulle, kuinka sen paremmin “ylevä”, “taide”, “ihmisen riittämättömyys” ja “transsendenssi” eivät ole päämääriä:
”Hänen erehdyksensä oli parantumaton; hänen erehdyksensä oli siinä, että hän oli
pikemminkin lopussa kuin alussa – ihmiselle sellainen erehdys aikaan saa tuhon, josta ei
ole ulospääsyä.” (Kierkegaard, Toisto, s.18)
Taiteilijalla on mahdollisuus jokaisessa teoksessaan kumota vallalla olevan todellisuuden rajat. Tämä on anarkistisuudessaan mahdollisuus, mutta myös vaatimus taiteen tapahtumiselle. Rehellisyys ei ole taiteilijalla maneerista pakkotoistamista vaan pyrkimys vapautua paitsi tavanomaisuuden kahleista, myös itsestään.
“Minä en petä ketään. Kuinka paljon onkaan niitä, joilla on aina sanottavanaan jokin totuus tai hyvä kommentti. Mutta sanalla maailma tarkoitetaan yleensä sekä taivasta, että maata, ja kaikkea mitä siihen sisältyy.”
(Kierkegaard, Toisto, s. 93))
Kun alkaa uskoa johonkin kuin varmuuteen, se enteilee loppua. Eläen ja romantisoiden elämää ja kuolemaa: miten muuten voi uskoa, että taiteellakaan on merkitystä?
HH: Yhteydessä taideteokseen yksilön (sekä tekijän että vastaanottajan) aistisuhde muuttuu. Aistit avautuvat, arjen pienet nyanssit aukenevat harmaudestaan prismaattisiksi, ekstaattisiksi syövereiksi, jotka säteilevät energiaa. Jonkun mielestä tämä saattaa kuulostaa hullun romantikon houreilta. Ja tottahan on, että ei kaikki taide eikä kaikki vastaanottaminen aiheuta tällaista, vaan ne toimivat muilla tasoilla. Mutta joka tapauksessa, taideteokseen (olipa se sitten kuvataidetta, leffaa, musaa, runoutta, mitä tahansa) on mahdollista taltioida tällainen portti. Vastaanottajan on kyettävä kurkottamaan omalla psyykellään oikeaan suuntaan.
VL: Taiteeseen ei ole syytä uskoa sen paremmin jonain yleisenä ja ylevänä vastauksena, tai edes rukouksena; ei vaikka se voikin olla taiteilijalle suhde ajatusten äärimmäisyyden ja elämän välillä. Se, onko elämä tai taide toisinaan “alhaista” tai “ylevää”, tai vaikka “surkuhupaisaa”, syventää olemista: olisi pirun tylsää edustaa ja tavoitella aina “samaa”, eikä se kuulosta kovin rehelliseltäkään; hurskastella olevansa jotain. Se mitä sitten “uskoo” on abstraktisuudessaan liian monimutkaista selvittää, yhtäläisesti kuin selvittää se mitä “on”. Oli miten oli, tällä välittömyydessään on keskeinen merkitys taiteessa: Taideteos muodostaa tietoisuuden itsessään, tai se ei ole mitään.
Ne kääntyvät pois nykyisen elämän sieluttomasta sisällöstä kohti sellaisa aineksia ja aatteita, jotka antavat vapaat kädet janoavan sielun ei-materiaalisille pyrkimyksille ja etsimiselle. (Kandinsky, s.41)
Ville Laaksonen: Nature Morte – Screaming Tree, öljy ja akryyli kankaalle, 220 x 200, 2013 (kuva: Ville Laaksonen)
Usko ja utopia
HH: Taide muuttaa potentiaalisesti aistisuhteemme, ja sitä myötä muuttuu maailmankuva, suhde itseen, tunne- ja viettirakenne. Muuttuu suhde muihin ihmisiin, aikaan, elämän tarkoitukseen. Kun tämä muutos tapahtuu, ei taiteen parissa ähräämistä enää tarvita, vaan ihminen on ikään kuin sisäistänyt taiteen (ja elämän) maksiimin, paratiisiutopian, ja nyt hän pyrkii toteuttamaan tuota totuutta, antaen taiteeseen kätketyn arkkiutopian elää itsensä kautta, vuorovaikutuksissaan. Jyrkkänorminen, noitavainoinen sosiaalinen ympäristömme on kuitenkin yleensä huonosti sietänyt tällaisia vapautuvia ihmisiä. Ja välttääkseen roviot he ovat sulkeutuneet takaisin taiteeseen.
VL: Taiteen henkilökohtainen luonne paljastaa sen suhteen elämään: totuus on kummallisempaa kuin fiktio. Taide on taidetta myös vain taiteen itsensä vuosi. Taiteen suhde elämään on idealistinen ja se on näin vain sen ollessa suhteessa elämään. Mitä sinulle merkitsee aiemmin mainitsemasi “olla vahvemmassa (elämän, itsen ja ajan, meneillään olon) tiedostamisen tilassa”, josta puhuit? Onko kyseessä oleva päämäärä usko ja mihin tämä pohjautuu?
HH: ”Vahvemmassa kaiken meneillään olon tiedostamisen tilassa” oleminen on ei-diskursiivinen, ei-eriytynyt läsnäolon ja intuitiivisen olemisen tila. Tämä tila vahvistuu lähestyttäessä valaistumista (merkityksessä buddha). Idän uskontojen ja myös kristillisen mystiikan ainoa tavoite on oikeastaan valaistuminen.
Mutta ei tässä näkemyksessä ole uskosta kyse, vaan omakohtaisesta kokemuksesta, ja hyvin vahvasta näkökulmien samuudesta, jota olen asian suhteen kokenut siellä täällä riippumattomien henkisten etsijöiden, meditoijien, taiteilijoiden ja sen sellaisen väen parissa. Meditaatio ei missään nimessä ole pehmustettua seesteisyyttä ja sovinnaisten elementtien harmoniaa, vaan nimenomaan kirkkaan läsnäolon, uuden tilanteen auki repimistä. Meditaatio on vahvinta mitä voit tehdä.
VL: Seesteisyys sinänsä voi olla yhtä hyvin “radikaalia”, myös taiteellisesti. Vallankumous tapahtuu mielessä ja mitä herkemmän ja hienoviritteisemmän aistimuksen kautta se tapahtuu, sitä erityisemmäksi kokemus usein myös muodostuu. Kun mieli herkistyy taideteoksen välityksellä, kyseessä on voimakas tapahtuma, joka voi muuttaa ihmisen ajattelua pysyvästi koskien elämää laajemminkin.
Yhteiskunnan lumetodellisuus virittää ihmiset aistimaan median kuvatulvaa, fyysistä siirtymistä paikasta toiseen yhä nopeutuvalla vauhdilla, jotta näin voisi muka kokea muutoksen! Aivan kuin kuvien tulisi olla suuria, vilkkuvia ja poikkeuksellisia, jotta ne tulisivat nähdyiksi. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla: taiteessa henkistyminen elää ihmiselle käsiteltävämmässä muodossa, samankaltaisesti kuten tapahtuu esimerkiksi uskonnollisissa kuvissa. Taide mahdollistaa henkisen materialisoitumisen sellaiseen muotoon, jossa henkisen tai myyttisen kohtaaminen on helpompaa.
HH: Taiteilija ilmaisee paratiisin, jonka katsojat sitten nielaisevat sisäänsä ja sulattavat itsensä kantasoluiksi. Eli alkavat elää ja toteuttaa sitä.
Wassily Kandinsky: Tuntemattomalle äänelle, 1916 (lähde: wikipedia)
Ja ainoastaan ihmisen korkeammalla kehitysasteella laajenee yhä niiden ominaisuuksien piiri, jotka kätkeytyvät erilaisiin esineisiin ja olentoihin. (Kandinsky, s.56)
Kirjoittajat:
Henri Hagman on Rovaniemellä asuva maalaustaiteilija ja taideopettaja.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.