12. 10. 2005 Pirkko Holmberg
Helsingissä on laaja galleriatarjonta, mutta on turha kuvitella, että kaikki galleriat olisivat toistensa kaltaisia.
Aloitan pienen vertailukierrokseni
Galleria Majakasta Kallion Harjukadulla. Huolimatta sijainnistaan pornokauppakorttelin tuntumassa, galleria on kaunis ja tunnelmaltaan
seesteinen. Sinne noustaan portaita ja suuri kaari-
ikkuna herättää mielenrauhaa. Sen perustaneen ei-kaupallisen taiteilija-osuuskunnan yhtenä
kantavana periaatteena onkin suoda sija eheyttävälle taiteelle, mikä on nykytaiteen kentällä miellyttävää vaihtelua. Tämä ei kuitenkaan sulje
gallerian ulkopuolelle kaikkea värikkyyttä ja monenlaisten tunteiden ilmaisuja.
Meneillään on työttömän kuvataideopettajan Hans-Peter Schüttin ja Samu Ampujan näyttely. (21.9. – 9.10.) Viimeksi mainittu on paikalla vahtina, ja epäröi
perustajajäsenyydestään huolimatta tituleerata itseään edes taiteilijaksi. Schüttin maalaukset, joissa hyödynnetään katutaiteesta tuttuja sabluunoita
ja satueläinkuvastoja, ovat mutkattoman raikkaita.
Ampuja on laadultaan henkilökohtaisen henkilöaiheisen maalauksen lisäksi asettanut esille
ensimmäisen itsetekemänsä puuveistoksen: kaksi suurikokoista eri tavoilla vuoltua puukarahkaa. Luova teko tulee läsnäolevaksi tekijän
monisanaisissa selvityksissä.
Töölön perukoilla, Oksasenkadulla sijaitsevalta puiden varjostamalta pihalta pääsee Galleri Leena Kuumolan hämäriin tiloihin. Videotaiteeseen
keskittyneelle vaihtoehtogallerialle hämäryys on tietenkin otollista.
Gallerian etuhuoneessa on vanerilevy, jota jään tuijottamaan hölmistyneenä. Vähäeleistä. Levyyn on raapustettu lyijykynällä ranskankielisiä sanoja,
oksanreikien kohdalla sana “jamais” (ei koskaan). Haiskahtaa taiteilijapiirien sisäiseltä in-
jutulta. Kyse on Kari Yli-Annalan näyttelystä Rénee Sourange, joka liittyy kirjallisuuden hahmoon sekä myös löyhästi Alfred Hitchcockin Vertigo-
elokuvaan.
Majakka-galleriaa paikka muistuttaa lähinnä rennon ja vähän rähjäisen pintansa puolesta.
Ohitan keskusteluun syventyneen
gallerian omistajan ja kapuan alakertaan. Minua tulee vastaan varastohyllyllä lepäävä televisio, joka syöttää usvaista, voittopuolisesti kerman ja persikan sävyistä kuvaa, jossa elokuvakatkelmat ja muut,
hitaammat otokset on muokattu tunnistamattomiksi pilvimuodostelmiksi. Peremmällä on huone, jonka lattia on täynnä multaa. Keskellä oleva peilimuodostelma heijastaa seinille värejä ja lehvästön siluetin luoden
vaikutelman maisemasta. Rikospaikka?
Lopulta en halua kysyäkään mitään,
sillä sanoja ei tarvita.Vähäisillä keinoilla pieni galleria on saanut minut hyvin sisäistyneeseen olotilaan, mitä pidän aitona taide-elämyksenä.
Sitten hieman siistimpiin tiloihin. Sanomatalossa sijaitsevalle Galerie Anhavalle ei Galerie
Forsblomin tapaan edes riitä arkinen nimi galleria, vaan täytyy herättää muistumia taiteen keskuspaikaksi mielletystä Pariisista. Sisäänkäyntejä on
kaksi ja henkilökuntaakin on paikalla kokonaista kaksi.
Lähestyminen on tehty helpoksi, mutta ainoastaan palveluhenkisessä markkinamielessä. Esillä
on Pertti Kekaraisen valokuvia, joiden arkisina kohteina on mm. tweedtakkisia keski-iän ohittaneita miehiä. Tilakäsitystä on kuitenkin hämärretty liittämällä kuviin sumearajaisia värillisiä pintoja, jotka
häviävät aineettomuuteen.
Kontrasti Kekaraisen suurikokoisista laminaattivedoksista Galleria Majakan puukarahkoihin on suuri, vaikka haluaisi ajatella, ettei
gallerian yhteiskunnallisesti arvostetun aseman pitäisi vaikuttaa esitettävän taiteen sisältöihin ja materiaaleihin. Toisin kuin Majakassa,
täällä olisi myös vaikea kuvitella saavansa käteen teekupin ja kutsun viivähtää hetkisen.
Kirjoittaja osallistui helsingin yliopsitossa pidetylle Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki kurssille