Jos taide- ja taiteentutkimuspiireissä tänä päivänä virkkoo sanan ”materialismi”, niin valtaosalle eivät enää välttämättä tule ensimmäisenä mieleen tuotantovälineiden omistukseen liittyvät kysymykset. Posthumanismin ja erityisesti uusmaterialismin vaikutuksesta valokeila on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana kääntynyt yhä voimallisemmin ajatukseen aineen eloisuudesta. Materiaalien ominaispiirteet, työstettävyys tai vastahakoisuus ovat aiheina varsinkin kuvataiteilijoille ja kädentaitajille vanhastaan tuttuja, mutta uusmaterialismin myötä puheissa korostuu nykyisin yhä useammin materiaalin toimijuus: aine ei ole vain passiivisesti helpommin tai vaikeammin hyödynnettävissä, vaan se osallistuu aktiivisesti asioiden kehkeytymiseen.
Tässä kohtaa ei kuitenkaan ole syytä alkaa selostaa tarkemmin uusmaterialismin peruslähtökohtia. Aihe tulee esille kahdessa tämän numeron tekstissä, jonka lisäksi kiinnostuneet voivat halutessaan lukea Veli-Matti Huhdan Mustekalaan taannoin laatiman arvion uusmaterialismin keskeisestä opuksesta eli Jane Bennettin Materian väreestä. Olennaista tässä yhteydessä on rekisteröidä aineen värähtelevän tätä nykyä huomattavan villisti. Materiaalisuus kiinnostaa.
Toinen taiteentutkimuksessa nyt esillä oleva aihe koskee huolenpitoa, hoivaa tai huolellisuutta. Tähän liittyvää keskustelua nimitetään hoivan estetiikaksi (aesthetics of care) ja sen taustalla on 1980-luvulla alkunsa saanut hoivaetiikan perinne, joka alkujaan korosti huolenpidon moraalista merkitystä. Arjen estetiikan tutkijana tunnetuksi tullut Yuriko Saito on hiljattain julkaissut hoivan estetiikkaa käsittelevän kirjan Aesthetics of Care – Practice in Everyday Life, jonka yksi luku koskee huolenpidon suhdetta juurikin materiaaliseen maailmaan. Tässä yhteydessä Saito tarkastelee esineiden huoltamista, ylläpitoa, siivoamista sekä tunnesiteen muodostamista erilaisiin esineisiin. Hoivan estetiikan aiheisiin kuuluvat myös suunnittelutyötä koskevat kysymykset: millaiset suunnitteluratkaisut edesauttavat ja millaiset hankaloittavat hyvää elämää?
Tässä numerossa nivotaan yhteen nämä kaksi ajankohtaista puheenaihetta eli materiaalisuuden ja huolellisuuden (tai hoivan) teemat. Näitä aihepiirejä lähestytään taiteen prosessien näkökulmasta, mikä tarkoittaa sitä, että tässä numerossa puhutaan vähemmän taideteoksista ja enemmän taiteen tekemisestä sekä sitä ohjaavista arvoista. On lisäksi hyvä huomata, että niin materian eloisuutta painottavan kuin aineellisen maailman huolenpitoakin koskevan teoretisoinnin taustalla on ympäristöfilosofisia vaikuttimia. Tämä pätee myös tähän teemanumeroon, jonka laajempana taustakontekstina on luontosuhde.
*
Numeron toimittaminen on ollut erityisen antoisaa, sillä sen aihe ja näkökulma kumpuavat työn alla olevasta väitöstutkimuksestani, jossa tarkastelen laaja-alaisesti taiteen, taidon ja tekniikan ilmiökenttää ja sen ympäristöfilosofista merkitystä. Yksi väitöskirjan peruslähtökohdista on, että ympäristö muuttuu nimenomaan erilaisissa taidollisissa prosesseissa – taiteilijoiden, artesaanien ja insinöörien toimissa, joissa erilaiset ihmistoimijat kohtaavat kaikenlaisia ei-inhimillisiä olioita (materiaalit, työvälineet, olosuhteet ja niin edelleen). Nämä prosessit, näin ajattelen, paljastavat paljon siitä, miten ihminen käsittää luonnon ja asemansa siinä. Pyrkiikö taitaja materiaalien täydelliseen hallintaan vai huolelliseen yhteistoimintaan näiden kanssa?
Tahtoisin uskoa, että tämän numeron tekoprosessia on leimannut huolellinen yhteistyö. On ollut ilahduttavaa ja hyvin kiintoisaa seurata, miten erilaisin tavoin numeron hieno tekijäjoukko on tarttunut tarkasteltaviin teemoihin. Selvyyden vuoksi on hyvä tässä kohtaa todeta, että vaikka uusmaterialismin ja hoivaestetiikan keskustelut ovat osaltaan innoittaneet numeron aihevalintaa, ei numeron jutuissa kuitenkaan lukkiuduta näihin viitekehyksiin. Kukin tekijöistä lähestyy numeron aihepiiriä (tai piirejä) omasta taustastaan käsin.
Taustoista puheen ollen tahtoisin vielä mainita numeron saaneen innoitusta myös Jenna Jauhiaisen vuosi sitten toimittamasta Doing Differently -teemanumerosta, joka nimensä mukaisesti haastaa tekemään asioita toisin. Käsillä olevan numeron kohdalla tämä on tarkoittanut kokeellisempien juttutyyppien suosimista: mukana on äänitaiteen ja esseen yhdistelmää, filosofista dialogia ja runoutta. Siinä missä kokeilu oli tietoista, vähemmän suunniteltua oli se, että numero jakautui ikään kuin kahteen osioon, joista toinen painottuu kuvataiteisiin ja toinen rakennettua ympäristöä koskeviin aiheisiin.
*
Numero lähtee liikkeelle Alba Ala-Pietilän, Outimaija Hakalan ja Katja Syrjän teksteillä, joissa käsitellään eri tavoin kuvataiteilijan suhdetta materiaaliin. Kunkin kirjoituksen taustalla on luontosuhteen merkitys taiteen tekemisen prosesseille. Ala-Pietilän ja Hakalan teksteissä pohditaan materiaaleja koskevia valintoja ja toimintatapoja ympäristökriisien aikakaudella. Tekstiään varten Ala-Pietilä kävi keskusteluja kahden muun taiteilijan, Heini Hermusen ja Aino Tillosen, kanssa, joiden kertomaa Ala-Pietilä pohdiskellen kommentoi. Tuloksena on monikerroksinen ja kiehtova ajatusten kudelma, joka kanavoi nuoremman taiteilijapolven ääntä.
Taiteellista tutkimusta tekevän Hakalan kirjoituksessa puolestaan keskitytään erityisesti veistotaiteeseen. Tekstissä Hakalan keskustelukumppanina esiintyy pitkän uran tehnyt Kaisu Koivisto, jonka huomioiden kautta saadaan mm. näkökulmaa siihen, miten ympäristötietoisuuden voimistuminen on vaikuttanut taideteosten materiaaleja koskeviin kantoihin ja keskusteluihin. Hakalan teksti asettuu oivaan jatkumoon hänen Jöötin pronssivalimoa ja huolellisuutta kuvanveistossa tarkastelevan kirjoituksen kanssa, joka julkaistiin Mustekalassa alkuvuodesta.
Toisenlaisen näkökulman taiteenteon, huolellisuuden ja luontosuhteen välisiin yhteyksiin tarjoaa Katja Syrjän teksti, jossa liikutaan saaristoluonnossa – ”luonnon elävässä laboratoriossa”, kuten hän asian ilmaisee. Tekstissä Syrjä kuvailee kokonaisvaltaista taiteellista toimintaansa, johon kuuluu luonnonmateriaalien keruu, niistä värien ja paperien itse valmistaminen ja sitten näiden edelleen hyödyntäminen. Syrjän teosten aiheet ovat usein hyvin luonnonläheisiä, jonka lisäksi hänen työskentelyprosessinsa tapahtuu läheisessä yhteydessä ympäröivään luontoon. Tätä taustaa vasten on hyvin luontevaa, että Syrjä vastaa myös teemanumeron upeasta visuaalisesta ilmeestä.
Saariston tunnelmista siirrytään kaupungin sykkeeseen kävelemiseen ja kaupunkiestetiikkaan perehtyneen runoilija-tutkija Henrik Pathiranen opastuksella. Hänen runoa ja proosallisempaa ilmaisua yhdistelevä tekstinsä havainnoi arkista hoivan kokemista kaupunkiympäristössä. Paikoin Pathirane myös raottaa kirjoittamisprosessin materiaalisia ulottuvuuksia. Tekstin rytmitys ja jakaantuminen näyttöruudulle saattelee ajattelemaan: miltä samat rivit näyttäisivät paperilla? Miten ne olisi jaoteltu sivuille ja aukeamille? Millaiseksi lukukokemus tällöin jäsentyisi?
Pathiranen kaupunkikierroksen jälkeen kuullaan podcast-muodossa arkkitehti-tutkija Panu Savolaisen ja estetiikan tutkija Sanna Lehtisen mietteitä. Kaksikko keskustelee rakennettuun ympäristöön, hoivan estetiikkaan ja ympäristökysymyksiin liittyvistä aiheista, kuten korjausrakentamisesta, ylläpidosta, materiaalien kiertokulusta sekä materiaalisuhteesta nykypäivän arkkitehtuurissa ja sen opetuksessa. Aihepiirin käsittely jatkuu luontevasti, sillä perään kuullaan arkkitehti/kirjoittaja Ella Müllerin ja äänitaiteilija Olli Aarnin yhteistyössä toteuttama jäteaiheinen ”ääniessee”. Teos tarkastelee sitä ympäristön kannalta usein hyvin surullista prosessia, jossa rakennus jää vaille hoivaa ja muuttuu jätteeksi. Müllerin sanojen ja Aarnin ääniryöppyjen yhteisvaikutus välittää tehokkaasti purkutyömaan pökerryttävän materiaalisen runsauden.
Omassa pidemmässä tekstissäni hyödynnän filosofisen dialogin muotoa, joka mahdollistaa numeron aihepiirien moninäkökulmaisen tarkastelun. Dialogin hahmoina esiintyvät kuvataiteilija, muusikko, kokki, urheilija, tutkija sekä niin sanottu elämäntaiteilija. Yhdessä he pohtivat taiteilijan/taitajan suhdetta oman ruumiinsa materiaalisuuteen sekä materiaaliseen maailmaan yleisemmin. Seurueen keskustelu laajenee mestarillisuuden ihanteen tarkasteluun ja sen rooliin ihmisen pyrkimyksissä hallita luontoa.
Numero päättyy kiehtovaan podcast-keskusteluun materiaaleista ja ajasta. Mukana on jälleen Panu Savolainen, jonka keskustelukumppaniksi saapuu Museovirastossa työskentelevä arkeologi Ville Rohiola. Yhdessä he pohtivat taiten valmistettujen esineiden ihmeellisyyttä – sitä, miten mennyt, nykyhetki ja tuleva punoutuvat niissä yhteen. Modernin aikakauden kaunotaideteosten yhteydessä korostetaan usein niiden monitulkintaisuutta käyttötaiteen teoksiin nähden, mutta arkeologien puhetta kuunnellessa en voi olla ajattelematta, kuinka yhtä lailla arvoituksellisia ajan kätkemät käyttötaiteelliset esineet (tai niiden jäänteet) ovat. Muinainen kirves ja nykyaikainen taideteos. Välissä ja edessä aika – luonto, jonka prosessit ennen pitkää purkavat huolellisimmankin ihmistekeleen materiaalisiin osatekijöihinsä.
*
Lopuksi haluan lausua Mustekalan puolesta kiitokset Niilo Helanderin säätiölle, joka on tukenut tämän teemanumeron julkaisua. Kiitämme myös Grafia ry:tä, jonka tuella on kustannettu numeron kuvitukset. Ja viimeiseksi vielä kertaalleen kiitokset tämän numeron näkemykselliselle tekijäjoukolle. Lukijoillemme toivotan mitä antoisinta luku- ja kuunteluprosessia!
Teksti: Alonzo Heino
Kuva: Katja Syrjä