Teksti pohjautuu kirjoittajan ja Heini Hermusen sekä Aino Tillosen välillä käytyihin keskusteluihin. Hermunen on taiteen kandidaatti Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen koulutusohjelmasta sekä opiskelija Taidekoulu Maassa. Tillonen suorittaa opintojensa kolmatta vuotta Kuvataideakatemian maalaustaiteen opetusalueella. Kirjoittajan kommentaarinen osuus on erotettu taiteilijoiden ajatuksista vastakkaisen tasauksen ja kursiivin avulla.
Hermunen:
Materiaalisuudesta puhuminen tuntuu merkitykselliseltä, vaikka mediani ovat lähinnä tanssi ja kirjoittaminen. Ne mielletään ehkä immateriaalisiksi taiteenlajeiksi, mutta ovat kuitenkin osa materiaalista maailmaa.
(Pyrin hahmottelemaan taidetta ilman materialistista ulottuvuutta tai kosketuspintaa ja yritys jää lyhyeen. Jopa ajatus kuvittelun tasolla tapahtuvasta taiteesta on kytköksissä materiaalisen maailman meille esittämien potentiaalien toisintamiseen tai muokkaamiseen abstraktilla tasolla.)
Jos teen tanssiteoksen, se ei ole irrallaan materiasta, vaan vaatii tietynlaisia resursseja ja materioita tapahtuakseen.
Tillonen:
Materiaalivalintojani ja työskentelyäni ohjaa materiaalin tarkastelu ja tutkiminen, sen kanssa rauhassa oleminen. Työskentelyprosessini kannalta on tärkeää oppia tuntemaan, miten materia käyttäytyy ja toimii. Toisaalta kyllästyn helposti, kun opin jonkin materiaalin. Haluan jotain lisää, vaihtaa materiaalin tuntemattomaan. Etsin uutta keskustelua, se vie minua eteenpäin.
(Materian kanssa neuvottelupöydässä: kumpi antaa ensiksi periksi? Kuvittelen kahvikeksit erotuomareiksi.)
Hermunen:
En haluaisi tuottaa uutta materiaa, vaan pyrin käyttämään löydettyjä, dyykattuja tai kierrätettyjä materiaaleja.
(Onko materiaalin keräämisen prosessista mahdollista poistaa löytämisen elementti: etsitty ja saavutettu, muttei löydetty materiaali. Törmätty materiaali?)
Tähän liittyvät voimakkaasti ympäristökysymykset ja antikapitalistiset ideologiat, jotka tuntuvat tässä ajassa ja yhteiskunnallisessa tilassa erityisen tärkeiltä. Kiinnostavaa on myös se, että käytetty ja löydetty materiaali paljastaa jotain omasta statuksesta, taustasta, elinympäristöstä tai siitä, minkälaisen yhteiskunnan tai elinympäristön materian ympäröimänä ruumis – fyysinen ruumis – on. Se on kiehtova taso, joka voi johtaa paljastumisiin myös itse itselleen.
(Kävin taloyhtiömme roskiksia läpi eilen. Paljastumiset olivat miellyttävyydessään epämiellyttäviä, enkä pystynyt asettamaan itseäni erilleen siitä kuluttamisen jatkumosta, jolle naapurustoni näemmä asettuu.)
Tillonen:
Praktiikalleni on keskeistä käsillä tekeminen ja konkreettisen aineen käsitteleminen. En haluaisi taiteellisen työskentelyni aiheuttavan hirveästi ylimääräistä kuormaa ja tämä aiheuttaa hassun ristiriidan, tuntuu kiusalliselta, vaikka tuotantoni määrät eivät olekaan valtavia.
(Tavaran kulutus on jatkuvaa ja lähes välttämättömäksi muotoutunut inhimillisen toiminnan taso länsimaisissa yhteiskunnissa. Kenties mallin kyseenalaistaminen vaatii itsen asettamista tuottavaan asemaan, vastuun konkreettista keskittämistä itselle.)
Se on ajatteluni vire; pyrin maltillisuuteen ja tasapainoon. Ilmastokriisiä ei voi sivuttaa enää missään tilanteessa,
(vähiten tässä keskustelussa, missään keskustelussa)
minkä huomaa niin koulussa kuin kentällä yleisestikin. Ajattelen kuitenkin, että materiaalien luonteista ja käyttäytymisen tavoista oppimalla voin luoda jotain harkittua ja kestävää.
Hermunen:
Joskus on toki myös syytä luoda uusiakin materiaaleja tai työskennellä materiaalin kanssa siten, että synnyttää jotain uutta. Kun tekee materiaalisia valintoja, pitää huomioida kehen valinnat vaikuttavat ja valintoja tehdessäni kysyn aina tiettyjä kysymyksiä. Yksi niistä on saavutettavuus, jonka voi jakaa kahteen.
(& lopulta ihminen asettuu ylimmäksi prioriteetiksi, mutta sentään kaikille ihmisille mahdollisimman tasapuolisesti.)
Ensimmäinen kysymys koskee taiteen saavutettavuutta fyysisesti. Vaikkapa löydetyistä laudanpätkistä ja muovikappaleista kyhätty esityspaikka ei välttämättä olisi kaikille saavutettava. Toisaalta olen myös mieluusti käyttänyt materiaaleja, jotka ovat monien saavutettavissa. Esimerkiksi kännykkäkamera on monesti kameroista saavutettavin, vaikkei sekään toki ole läheskään kaikille saavutettava.
(Kuinka pitkälle materiaalisen saavutettavuuden kysymyksiä on syytä viedä? Tulisiko niitä ajatella oman elinpiirinsä kontekstissa vai kurottaa harkinta mahdollisimman vähäresurssiseen ympäristöön? On tuskin kenenkään kannalta mielekästä pingottaa ajatusta äärimmilleen.)
Hermunen:
Eräässä koulutyössäni printtasin tekstiä roskiksesta löytyneiden kirjojen sivuille, mutta teksti oli todella vaikeasti luettavissa. Teos käsitteli maitotuotannon ekofeminististä kritiikkiä – vaikeaa ja merkittävää aihetta, jonka haluan tuoda ilmi lähteitäni kunnioittaen. Nousee kysymys, missä taideteko oikein on?
(!)
En usko, että mikään ideologia voi ohjata tekemistä absoluuttisesti, vaan pikemminkin kysymyksen asettamista: mikä tämän tekemisen tapa on ja miksi? Onko tämä aihe eettistä toteuttaa tällä tavalla? Arvoristiriitoja voi syntyä omankin taiteen sisällä liittyen aiheen ja tekemisen tavan painotusten kysymyksiin. Materiaaliset valintani syntyvät suhteessa siihen, minkälainen ratkaisu on tärkeää tehdä kussakin tilanteessa. Maailma on hyvin nopeasti muuttuvassa tilassa ja tänä kriisien sekä polttopisteiden aikana tuntuu, että jonkin yhden ideologian mukaan eläminen olisi todella vaarallista.
Tillonen:
Mielikuvani materiaaleista ohjaavat minua materiaalivalintoihin – siihen, minkä kanssa haluan olla tekemisissä. Huomaan etsiväni materiaaleista herkkyyttä ja esimerkiksi metalli ja muovi ahdistavat minua. Koen, että materiaalilla itsellään on merkitys ja haluan korostaa sitä sillä, että esimerkiksi betoni näyttää betonilta. Teen selkeitä kuvia, haluan antaa materian olla näkyvissä.
(Jane Bennett esittelee teoksessaan Materian väre – Olioiden poliittinen ekologia [2020, s. 30–31] ajatuksen olio-voimasta [thing-power], joka viittaa yleensä liikkumattomina pidettyjen asioiden energeettiseen vitaalisuuteen ja toimijuuteen – niiden kykyyn tuottaa vaikutuksia niin ihmisiin kuin muihinkin asioihin ympärillään. Bennett kritisoi amerikkalaista arkista materialismia, jossa tavaran paljous sekä asioiden hävittämisen ja uuden tilalle hankkimisen hyperkuluttava tarve piilottaa aineen elinvoiman.
Mutta miten Bennettin uusmaterialistinen teoria soveltuu taiteellisen työskentelyn vuorovaikutteiseen suhteeseen materian kanssa? Jos länsimainen kulutusyhteiskunta piilottaa materian elinvoiman, korostaako taiteellinen työskentely sen värähtelevää luonnetta vai kätkeytyykö se ihmisen visioiden alle? Onko esimerkiksi Tillosen etsimä herkkyys värähtelyä, joka asettuu hänen kanssaan samalle taajuudelle?)
Tillonen:
Minulle on tyypillistä käsitellä kovia ja itsepäisiä materiaaleja, kuten puuta ja betonia, joita on vaikea taltuttaa. Lähden ohjaamaan materiaa, mutta se ryhtyy heti myös opettamaan ja ohjaamaan minua, etenkin jos se on minulle tuntematon materiaali. En koe sitä kuitenkaan hengellisenä dialogina, en käy työhuoneellani mitään eeppistä keskustelua materiaalin kanssa. Se ei ole taianomainen, vaan aika arkinen juttu, joka vain tapahtuu.
(Materian kanssa toimimisen demystifiointi saattaakin olla varsin keskeinen painopiste ihmisen toiminnan urien muokkaamiseksi. Materiaalien ja asioiden kanssa vaikuttaminen ei ole – ainakaan aina, ainakaan kaikilla – poikkeuksellista tai maagista. Materiaalit ovat kanssaeläjiämme ja -toimijoitamme, joihin voimme opetella suhtautumaan samalla arkisella kunnioituksella kuin kanssaihmisiimme.
Janeke Wesseling ja Florian Cramer toteavat toimittamansa teoksen Making Matters – A Vocabulary for Collective Arts [2022, s. 8] esipuheessa musertavien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien aikana huolen materiaalisen olemassaolon puolesta olevan painavampi kuin koskaan. Kollektiivinen toiminta on välttämätöntä ja väistämätöntä sekä taiteiden että laajemminkin yhteiskunnan tasolla.
Wesselingin ja Cramerin kollektiivinen toiminta on ihmisten välistä ja yhteistä, mutta voisiko se kattaa myös ihmisten ja materioiden välisen kanssakäymisen? Mitä tarkoittaisi kollektiivisuus soran ja muovin taikka kiven ja kipsin kanssa? Kollektiivisuus nimenomaan siinä merkityksessä, jossa ihminen ei asettaudu auktoriteetin ohjaavaan asemaan, vaan lopputulos on yhtä lailla jokaisen osanottajan tasapainoisen ja -väkisen toiminnan tulosta.
Kiteytymänä: miten kuunnella materiaa ja toimia sen kanssa huomioivassa konsensuksessa? Kuuntelu tässä: yli- tai vähintäänkin moniaistillinen herkkyys, joka ulottuu myös elinympäristömme ei-inhimillisiin tekijöihin.)
Hermunen:
Johonkin suhtautuminen silkkana materiana nostaa esiin valkoisen etuoikeuden ajatusmalleja, kolonisoivia käyttäytymismalleja. Toisaalta näiden teemojen yhteydessä usein esitetään myös termi uusmaterialismi, johon suhteessa olemisen koen vaikeana. Kävin juuri keskustelua siitä, miten uusmaterialismin ideat ovat itse asiassa hyvin samanlaisia kuin mitä monissa alkuperäiskansojen kulttuureissa esiintyy. Ideoiden poimiminen irrallisina ja uusmaterialistisina aatteina esittäminen nostaa pintaan eettisiä kysymyksiä. En tarkoita, että uusmaterialismi olisi huono aate. On mielestäni vain olennaista pysyä herkillä sen kanssa, että kaikki ideologiat voivat pitää sisällään puolia, jotka vaativat uudelleen tarkastelua.
(Hermusen käymän keskustelun pohjana on ollut Kim TallBearin teksti ”Beyond the Life/Not Life Binary: A Feminist-Indigenous Reading of Cryopreservation, Interspecies Thinking and the New Materialism” Joanna Radinin ja Emma Kowalin (toim.) teoksessa Cryopolitics: Frozen Life in a Melting World [2017].Uusmaterialismin feministisestä perustasta huolimatta on huomioitava mahdollisuus, että sen piirissä tosiaan toistuvat kolonialistiset, ideologian brändiin istumattomat toimintamallit.
Tiedostan uusmaterialististen ajatusten olevan läsnä tässäkin tekstissä. Huomioin mahdollisen kaksinaismoralismin piston sydämessäni ja päätän jatkaa tämän epämukavuuden kanssa, rakentaa suhdetta sen kera. Astua vuoropuhelussa, hellemmin.)
Tillonen:
Materiaalien dialogi ja yhdistäminen kiinnostaa minua. Haluan löytää työskentelyprosessistani sattumaa, nähdä miten materiaalit käyttäytyvät yhdessä.
(Toisaalta: miten ihminen käyttäytyy materiaalin kanssa? Mahdollistamme materiaalien fyysistä dialogia, mutta entäpä materiaalien dialogi, jonka taajuudelle emme osaa, vielä, virittäytyä?)
Tungen ne samaan paikkaan, aine koskemaan ainetta.
(Kosketan, kehoni koskettaa, tuolin, lattian, pöydän, tietokoneen ainetta.)
Läsnä on jollain tapaa lapsellinen leikki, jostain viehättyminen niin paljon, että haluaa vain kokeilla.
(Itsen ja materian välisen leikin ihmeellisyys sekä prosessista kiehtoutuminen yhdessä arkisen kanssakäymisen ja mysteerin purkamisen kanssa luo tasapainoa toimijuuden tutkailuun ja uusien reittien etsimiseen.)
Hermunen:
Myös ei-fyysisen materian tarkastelu kiinnostaa minua. Kirjoitan pääsääntöisesti internetissä esiintyviä tekstejä, mutta datakin on jonkinlaista materiaa, jolla on vaikutuksia ja päästöjä. Internetissä on koko ajan olemassa hyvin aineellisia tasoja, esimerkiksi kaikki datansiirto tapahtuu konkreettisten asioiden kautta.
(Miten materian luomien mielikuvien kiinnikkeisyys konkreettiseen aineeseen ohjaakaan ihmisiä asioiden ja materioiden kanssa toimijana? Voimmeko löytää herkkyyttä myös niitä asioita kohtaan, joita emme voi fyysisesti koskettaa?)
Hermunen:
Internet on todella suhteinen alusta. Monet netin julkaistualustat ovat vuorovaikutteisia joko muiden ihmisten tai keinoälyjen kanssa. Tekstinsyöttösovellusta hyödyntävällä ohjelmalla kirjoittaessa on heti suhteessa keinoälyyn, joka poimii tietoa esimerkiksi hakukoneista. On pelottavaa, ettei aina pysty hahmottaan mihin on suhteessa. Kuka tietoa tuottaa? Kenen kanssa kommunikoi? Ketkä on laitettu opettamaan keinoälyjä ja mistä taustoista he tulevat?
(Materiaalisuus luo suhteisuutta myös kanssaihmisiin, joiden kanssa emme muuten vaikuttaisi kenties koskaan. Itsen etäännyttäminen niistä alustoista ja materioista, joilla toimimme, on varma tapa ehkäistä empatiaa yleisesti, kaikkea kohtaan. Tämä etäisyys lietsoo irrallisuutta verkottumistemme ja kosketuksiemme laajuudesta.)
Tillonen:
Maali unohdetaan materiaalina helposti. Maalin näkeminen yhdistyy kuvan ajatteluun ja sen materiaalisuus unohtuu. Huomaan itsekin unohtavani maalin, pitäväni sitä itsestäänselvyytenä ja oli minulla vaihekin, jossa halusin unohtaa maalin täysin. Värit ovat minulle vaikeita, mistä on saattanut johtua myös maalin vaikeus.
(Öljymaali/öljyväri.)
Muiden materiaalien kautta olen kuitenkin alkanut havainnoida maalin materiaalia, sen monipuolisuutta itsessään. Opintojeni myötä suhtautumiseni maaliin on muuttunut ja olen löytänyt sen koostumuksesta jotain aivan uutta. Haluaisin herättää itsessäni ja katsojissa ajatuksen maalista yhtenä taulun materioista, nostaa samaan arvoon muiden materiaalien rinnalle. Olen miettinyt esimerkiksi mitä puulla, puun värillä maalaaminen tarkoittaa; puu on jo jonkin värinen.
Hermunen:
Internetin alustalla ja sen materiaalisuudessa keho ymmärretään myös muuna kuin luonnollisena kehona. Olen teoksissani käyttänyt glitchattuja omakuviani, jotka kaikki ymmärtävät muokatuiksi, eli omakuvan ruumiillisuuden prosessi on muokattua.
(Legacy Russel kirjoittaa teoksessaan Glitchfeminismi. Manifesti [2022, s. 140; 142]: ”Glitch on vastaruumis: se vastustaa ruumista, joka toimii pakottavana sosiaalisena ja kulttuurisena rakenteena. […] Glitchaavat kehot muokkaavat, häiritsevät ja salaavat meistä jääviä digitaalisia jälkiä, jotka ovat uudenlainen henkilökohtaisen datan muoto. Käsitys siitä, mistä ’mahdollinen’ ruumis koostuu, muuttuu tämän paineen alla.”)
Materiaalisuuden tai materian lukeminen totena tai todellisuutena internetin alustoilla tarjoaa uusia näkökulmia myös siihen, miten ruumista voisi ylipäätäänkin esittää.
(Internet ei-fyysisenä, vaikkakin hyvin konkreettisia puolia omaavana alustana/materiana voi toimia välineenä fyysisten entiteettien muokkaamisessa. Tässä kontekstissa ihmisruumiiden, maailmassa olemisen tapojen ja kehoihin kohdistamiemme katseiden muodostajana.)
Taiteen materiaalisuuden prosessi hioo todellisuutta ja sen arjen materioita. Parhaimmillaan kohdistamme aistimme materioiden ja materiaalien sekä niiden takana vaikuttavien henkilöiden ja itsemme väliseen dialogiin uudenlaisella herkkyydellä ja empatialla; luomme suhteisuutta itsemme ja maailman välille kuuntelemisen ruumiillisen prosessin myötä. Kiinnitymme alituisiin, vallitseviin ja toivon mukaan aktiivisiin vuorovaikutuksiin, minkä kautta on kenties mahdollista luoda uudenlaisia toiminnan väyliä aikana, jona niin monet tiet vaikuttavat päätyvän umpikujaan.
Teksti: Alba Ala-Pietilä
Kuvat: Katja Syrjä, Heini Hermunen, Aino Tillonen
Kirjallisuus
Bennett, Jane (2020). Materian väre – Olioiden poliittinen ekologia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin&näin.
Cramer, Florian & Wesseling, Janeke (2022). Introduction. Teoksessa Florian Cramer ja Wesseling Janeke (toim.) Making Matters – A Vocabulary for Collective Arts. Amsterdam: Valiz.
Russel, Legacy (2022). Glitchfeminismi. Manifesti. Suom. Glitch-käännöskollektiivi. Helsinki: Tutkijaliitto.