Taide ja kulttuuri ovat lakisääteisiä peruspalveluita. Perustuslain mukaan kansalaisilla on oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, ja julkisen vallan on huolehdittava väestön sivistyksellisistä tarpeista. Lainsäädäntö määrittää myös, että kuntien tehtävänä on mm. edistää kulttuurin ja taiteen yhdenvertaista saatavuutta ja monipuolista käyttöä, luoda edellytyksiä ammattimaiselle taiteelliselle työlle, tarjota mahdollisuuksia tavoitteelliseen taide- ja kulttuurikasvatukseen sekä edistää kulttuuriperinnön ylläpitämistä ja käyttöä sekä paikallista identiteettiä tukevaa ja kehittävää toimintaa. Miksi siis valtio, kunnat ja kansalaiset eivät kohtele taidekenttää, kuten mitä tahansa muuta hyvinvointivaltiolle välttämätöntä valtakunnallista peruspalvelua? Miksi joudumme yhä uudelleen perustelemaan toimialamme merkitystä?
Taiteilijoita verrataan usein alkutuottajiin, onhan taiteilijoilla ja maatalousyrittäjillä yhteinen eläkekassakin ja molemmat tuottavat arvoketjuissa hyötyjä pitkälle muuhun yhteiskuntaan. Viime vuosina taidekenttä on liitetty myös sosiaali- ja terveyspalveluihin (kansalaisten hyvinvointiin ja osallisuuteen) sekä maanpuolustukseen ja turvallisuuteen (kriittiseen ajattelutaitoon ja henkiseen huoltovarmuuteen). Muiden hyvinvointivaltion palveluiden tavoin julkinen valta on perinteisesti rahoittanut taidekentän perustan, johon kansalaiset tuovat oman osuutensa palveluiden käyttömaksujen kautta. Rinnalla toimii kaupallinen kenttä, jonka ei kuitenkaan tulisi korvata hyvinvointivaltion peruspalveluita, joiden ydin on saavutettavuus ja yhdenvertaisuus.
Viime vuosikymmeninä koko hyvinvointivaltion perusajatus on kuitenkin alkanut horjua. Tuoreen tutkimuksen mukaan 17 % suomalaisista pitää hyväksyttävänä, että osa väestöstä tippuu kyydistä, kun valtiontaloutta laitetaan kuntoon. Miehistä näin ajattelee jopa neljännes. Julkista keskustelua on alkanut määrittää eri toimintojen taloudellinen arviointi nimenomaan palveluiden hinnan ja sopeutustoimien kautta. Leikkauspolitiikan ylivallan myötä hyvinvointivaltion eri toimintojen tuottama arvo ja moninaiset hyödyt ovat jääneet huomiotta. Yhteiskunnallisissa keskusteluissa ei puhuta, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa, miten ja kenelle. Mitä menetämme, jos luovumme näistä palveluista? Mistä unelmoimme?
Tämä teemanumero syntyi halusta luoda monipuolisempaa hyötypuhetta taiteen merkityksestä. Halusimme käsitellä taiteen merkitystä näkökulmista, jotka ovat viime vuosina jääneet suorempien hyötynäkökulmien jalkoihin. Numeron otsikko voisi yhtä hyvin olla “Mitä merkitystä taiteesta?”, mutta käyttämällä sanaa hyöty halusimme herätellä lukijoita miettimään hyödyn käsitettä laajemminkin. Mitä jonkin asian hyödylliseksi kutsuminen tarkoittaa ja sorrummeko herkästi ajattelemaan hyödyllisyyttä liian kapeasti?
Numero on jatkoa liki päivälleen vuosi sitten Mustakalassa julkaistulle Mitä taide maksaa? -teemanumerolle. Samalla numero on kuluvan vuoden ensimmäinen ja ainoa teemanumero. Myös Mustekala on joutunut pohtimaan ja perustelemaan omaa olemassaoloaan Taiken pudotettua meidät alkuvuodesta kulttuurilehtituen piiristä. Olemme kiitollisia lukijoiden kannatusjäsenyyksien muodossa osoittamasta tuesta. Samalla olemme yhä huolissamme sekä Mustekalan että laajemminkin kulttuurilehtien tulevaisuudesta. Aika tuntuu ohjaavaan nopeaan ja määrällisesti runsaaseen tekemiseen, mutta me pidämme kulttuurin kannalta elintärkeän hyödyllisenä sitä, että taiteesta ja kulttuurista kirjoitetaan yhä paneutuen ja laatuun panostaen.
Numeron avaa tutkija Kaisa Murtoniemen essee, jossa hän esittää, että taiteesta puhuminen markkinatalouden ehdoin tuottavana sijoituksena ei ole saanut eikä saa aikaan haluttua lopputulosta. Murtoniemi perkaa viime vuosina taiteen puolustukseksi käytyjä keskusteluja ja toteaa, että talouspuheen sijaan kentän arvoa tulisi pyrkiä kuvaamaan taiteiden ja humanististen tieteiden käsitteiden avulla. Paras keino puolustaa kulttuurin ja taiteen arvoa saattaisi olla hyvinvointivaltion puolustaminen laajemminkin.
Mustekalan toinen päätoimittaja Alonzo Heino pohtii artikkelissaan kauno- ja nykytaiteista käytettyä itseisarvon käsitettä suhteessa saksalaisen varhaisromantiikan perinteeseen ja John Deweyn pragmatismiin. Heino toteaa, että kaunotaiteiden ihmeellisyyden korostaminen voi johtaa siihen, ettei sen yhteyttä muihin inhimillisen kokemuksen ja toiminnan muotoihin enää tunnisteta. Itseisarvon sijaan meidän olisi syytä muotoilla kaunotaiteen luonteeseen paremmin istuvia käsityksiä välineellisyydestä, jotta julkista keskustelua eivät hallitsisi hyödyn kapeasti ymmärtävät ajatusmallit.
Taidekasvattajat Heikki Heinonen ja Jari Koljonen tuovat esiin taidekasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä. Taidekasvatus ei ole vain taiteen tekemisen ja kuluttamisen opettelua ja siten taiteen ymmärryksen luomista. Taide(kasvatus) auttaa kohtaamaan erilaisia puolia ihmisyydestä ja maailmasta, kyseenalaistamaan totuttuja totuuksia sekä kestämään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Parhaimmillaan taide(kasvatus) voi tehdä meistä luovempia, rohkeampia ja empaattisempia yksilöitä.
Kaksiosaisessa podcastissa kansanmuusikko ja pedagogi Piia Kleemola-Välimäki, toiminnanjohtaja ja tuottaja Joonas Martikainen sekä elokuvaohjaaja ja muusikko Lauri-Matti Parppei keskustelevat taiteen roolista ja merkityksestä paikallisille yhteisöille sekä paikallisidentiteettien vaikutuksesta taiteelliseen toimintaan. Alueellisella kulttuurielämällä on suuri merkitys paikallisille asukkaille, mutta myös vaikutusta koko taidekenttää koskeviin mielikuviin. Jotta taide on mahdollista mieltää omaksi, tulee sen vastaanottamiseen olla keinoja lähellä. Taidekentän keskittyminen yhä vahvemmin pääkaupunkiseudulle paitsi yksipuolistaa taiteen sisältöjä ja uhkaa niiden saavutettavuutta, myös vaikuttaa taiteen valtakunnalliseen arvostukseen.
Taiteilija Annika Fuhrmann kertoo Lauluja maanpaosta -esityksensä synnystä ja vastaanotosta. Taiteilijan oman sukuhistorian kautta alkunsa saanut esitys käsittelee Saksan kipeää historiaa ja sukupolvelta toiselle periytyvää syyllisyydentunnetta. Fuhrmann toteaa, että natseja vastustavassa tapahtumassa Berliinissä vuonna 1933 esitetty laulu voi yhä tänä päivänä herättää yleisössä voimakkaita tunteita. Taide voi avata vaiettuja ja kipeitä kokemuksia tavalla, joka auttaa kohtaamaan paitsi historian kipukohtia, myös nykyhetken ja tulevaisuuden suuntia. Vastikään esittävän taiteen roolia historian käsittelyssä ja siten demokratian vaalimisessa tuotiin esiin myös Long Playssa.
Utopioita ja uhkakuvia käsittelevässä tekstikokonaisuudessa Q-teatterin Juho Mantere, Turun Sarjakuvakaupan Petteri Oja, Taidetestaajien Joonas Keskinen ja Silmu Filmsin Jenni Jauri kertovat, millaisia reunaehtoja nykyiset tai niukkenevat resurssit asettavat heidän toiminnalleen ja mitä he tekisivät, jos puitteet olisivat ihanteellisemmat. Millainen taidekenttä meillä olisi, jos resurssien niukkuus ja pelko leikkauksista eivät hallitsisi kenttää?
Numeron päättää kokonaisuus, jossa sanoitamme Mustekalan hallituslaisten kanssa, millaista tunnetason merkitystä taiteella on meille yksilöinä niin arjessamme, elämän käännekohdissa kuin sosiaalisessa kanssakäymisessäkin. Millaista iloa taide tuo elämiimme päivittäin?
Teemanumeron teon myötä meille kirkastui, että taiteen ja laajemmin ihmistieteiden puhetavat ja arviointimenetelmät tulisi saada vahvemmin osaksi yhteiskunnallisia keskusteluja ja poliittista päätöksentekoa. Meillä pitäisi olla keinoja kuvata ja arvottaa inhimillisen elämän perustarpeita, taiteen lisäksi esimerkiksi luontoa ja hoivaa, nykyisiä taloudellisia mittareita laajemmin. Syvempi ymmärrys itsestämme ja yhteisöistämme – historiastamme, kielestämme ja identiteeteistämme – voisi olla avainasemassa paremman yhteiskunnan luomisessa. Kuten numeron podcastissa tulee esille, suomalaiset ovat koulutettua kansaa (ainakin vielä). Suomalaisilla on valmius kohdata ja tulkita niin taidetta ja kulttuuria kuin muitakin monisyisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Numeron viestinä on, että taiteella on monenlaisia hyötyjä ja merkityksiä. Aivan kuten taideteosten luomisessa, myös taiteesta keskustellessa ja sitä elämään nivoessa vain mielikuvitus on rajana.
Lopuksi haluamme kiittää numeron kuvituksista kuvataiteilija Suvi Sysiä sekä numeron rahoituksesta Suomen Kulttuurirahastoa ja kuvitusten osalta Grafiaa. Lämpimät kiitokset myös Mustekalan hallituksessa toimivalle Tanja Becherille, joka osallistui merkittävästi numeron sisältöjen ideointiprosessiin ja avusti toimitusvaiheessa.
Teksti: Helmi Saukkoriipi ja Alonzo Heino
Kuva: Suvi Sysi