
Olemisen muistiinpanot
Kirjoitan runoja missä tahansa.
Kirjoitan kävellessä. Kirjoitan lukiessa, kirjoitan rivien välit ja marginaalit täyteen. Kirjoitan töissä, kun kahden asian väliin muodostuu tauko. Kirjoitan, kun katselen YouTube-videoita tai kuuntelen podcasteja, pidän päällä ikään kuin toista nauhaa, joka kommentoi kuultua. Kirjoitan yksin, kirjoitan ystävien seurassa, kirjoitan ihmisjoukkioissa. Kirjoitan kaikissa liikkuvissa kulkuneuvoissa, kirjoitan maisemissa. Uni on aikaa, jossa alitajunta kirjoittaa.
Etuotsalohkoni tienoolle on asettunut ääni, jatkuva monologi. Se tuottaa puhetta koko hereilläoloajan. Jossain sivummalla sijaitsee toinen, huomaamattomampi oleminen. Se tekee muistiinpanoja monologin virroista.
Kun sanon, että kirjoitan missä tahansa, sanon, että tuo oleminen tekee muistiinpanojaan missä tahansa.
Kun muistiinpanoja on riittävästi, siirrän tekstitiedostoksi sen, mikä on röykkiöitynyt mieleen. Sen jälkeen etsin röykkiölle muodon. Muodon etsiminen on kirjoituksen monimutkaisin vaihe. Se vaatii vimmaista laskelmointia. Se vaatii hahmon, kokonaisuuden, sisäisten viittausten ja yksittäisten oikeiden sanojen etsintää.
Intensiivisimpinä aikoina olen pelkkä kirjoituksen väline. Kirjoitus vain kirjoittuu kauttani. Se on kummallisen hauska tunne. Lopulta työskentely tapahtuu miellyttävällä vaikeustasolla ja tarjoaa jatkuvia palkintoja, kun tekstimassan osat loksahtelevat kohdilleen. Kirjoituksen viimeinen vaihe on niin koukuttava, että se kutsuu minut äärelleen minkä tahansa elämiseen liittyvän hälinän takaa.
Tulkki, saattaja, välittäjä
Muistan lukeneeni, että kätilöt saavat ensimmäisen lapsensa nuorempina kuin muu väestö. Tässä suhteessa olen melko tyypillinen kätilö, sillä sain ensimmäisen (ja ainoan) lapseni 24-vuotiaana.
Lapsen syntymän aikaan en kuitenkaan ollut kätilö, olin kirjallisuuden opiskelija. Haaveilin tutkijan urasta. Kun pienokainen lipui syliini, tunsin sen painon erityisesti vastuuna. Tulin siihen tulokseen, että apurahojen epävarmuudessa eläminen ei sovi vanhemmalle, on keksittävä jotain muuta.
Synnytyssairaalassa käyminen oli tuottanut tietoisuuteeni kätilön ammatin. Minua hoitaneet kätilöt eivät olleet erityisen ystävällisiä ja ajattelin, että pystyisin itse parempaan. Ajattelin, että tämä on kapea mutta varma leipä, ihmiset eivät lakkaa lisääntymästä. Hain ja pääsin kätilökouluun.
Kätilöksi opiskelu kestää neljä ja puoli vuotta. Se on juuri sopiva ja samalla aivan liian lyhyt aika tärkeiden asioiden oppimiseen. Ensimmäisenä päivänä synnytyssaliharjoittelussa tunsin, että olin tullut kotiin. Harjoittelun loputtua itkin siltä varalta, etten koskaan pääsisi työskentelemään syntymän ääreen. Valmistujaistilaisuudessa esiluin kätilön vakuutuksen tulevien kollegoiden ja yleisön edessä. En enää muista mitä vakuutin. Menin suoraan koulusta töihin synnytyssaliin.
Kätilön ammatti sisältää paljon asioita, joita tehdään käsillä. Olisi kuitenkin epärehellistä sanoa, että kätilön työ olisi luonteeltaan enimmäkseen käytännöllistä, sillä käytännöllisten otteiden oppimiseen menee vain hetki, ja sen jälkeen ne automatisoituvat niin kuin mikä tahansa toisteinen työ automatisoituu.
Käytännön ohella kätilö operoi emotionaalisen älyn ja jatkuvan valppauden alueilla. Kätilö on eräänlainen tulkki, saattaja tai välittäjä. Välittäjä syntyneiden ja syntymättömien maailman välissä, välittäjä vuosimiljoonaisessa evoluutiossa muodostuneen kehon ja lääketieteellisen instituution välissä, välittäjä vastasyntyneen ja vastasyntyneen perheen välissä.
Kätilön uran ensimmäiset vuodet olivat intensiivisen oppimisen aikaa. Kun tuo intensiteetti lopulta hälveni, aloin havaita mielessäni kirjoittuvan kirjoituksen. Tiedostoon siirrettynä tekstikatkelmat muistuttivat runoja, mutta tuosta muistuttamisesta oli vielä neljän vuoden matka siihen, että ensimmäinen runoteokseni julkaistiin, sillä runojen kirjoittaminen on hidasta kehkeytymistä.
Vähemmän on enemmän aikaa
En ole raivannut tilaa sille kirjoittamisen vaiheelle, joka vaatii istumista tietokoneen ääressä. Aikaa on vain ollut. Sitä on ollut töiden jälkeen iltapäivällä, ennen iltavuoroa kun kaikki muut ovat koulussa tai töissä, sitä on ollut vapaapäivinä ja lomilla. Ehdottomasti eniten olen kirjoittanut heti heräämisen jälkeen, kun yötajunta ei ole vielä täysin korvautunut päivätajunnalla, ja kun aamunkoittoilmiö on syöttänyt kortisolienergiaa ajatuksiin.
Vain iltaisin en ole kirjoittanut, sillä kirjoitus tulee karistaa itsestä irti hyvissä ajoin ennen vuoteeseenmenoa tai se estää nukahtamisen.
Hämmästelen toisinaan sitä, miten ihmeessä minulla on ollut niin yltäkylläisesti mahdollisuuksia runojen kirjoittamiselle maailmassa, joka huutaa jatkuvaa kiirettä. Sormen osoittamasta suunnasta löytyy paitsi etuoikeuksia myös valintoja.
Suurimpana etuoikeutena näyttäytyy yhteisö, sillä lastani on kasvattanut lisäkseni pieni kylällinen rakastavia ihmisiä, ja normatiivisesta perherakenteesta irtautuneelle puheet ruuhkavuosista ovat olleet vieraita. Kotityötä ei ole riittänyt oikein työksi asti, sillä olen sopivassa suhteessa ripeä ja tarkoituksellisen sokea pienelle epäjärjestykselle. Kätilön työn hyviin puoliin kuuluu se, ettei työ seuraa kotiin, vaan 8 tunnin työpäivän jälkeen vuorokauteen jää 16 tuntia työstä vapaata aikaa. Vanhemmiten olen myös hyväksynyt tosiasiana sen, että sellaiset tylsät asiat kuin nukkuminen ja hyvä aerobinen kunto ovat välineitä, joilla saavutetaan aikaa, sillä ne auttavat pysymään virkeänä ja sietämään paremmin mitä tahansa arjen kaavamaisuuteen liittyvää rasittavuutta. Poisvalitsen monia asioita, sillä vaikka markkinointikoneisto vakuuttaa meille, että enemmän on enemmän, on vähemmän usein enemmän aikaa ja vähemmän huollettavaa omaisuutta. Erityisen taitava olen valitsemaan asioita, jotka tuottavat minulle merkityksellisyyden tunnetta, sillä pelkään riittävästi merkityksettömyyttä.
Olen iloinen siitä, että olen saanut lapseni nuorena, sillä nuorena saatua lasta ehtii rakastamaan pitkään. Jotkut pelkäävät, että lapsi lopettaa pysyvästi niin kutsutun oman elämän, mutta lopulta lapsuuden intensiivisin vaihe on kovin lyhyt. Oman lapseni lapsuudesta tuntuu olevan jo kovin pitkä aika, ja nyt, hänen lähestyessään täysi-ikäisyyttä, huomaan usein samaistuvani lapsettomien hehkutuksiin vapauden ja oman ajan määrästä.
Aikaa on siis ollut ja sitä tuntuu olevan yhä enemmän. Tilastollisesti minulla on puoli elämää jäljellä. Se on paljon.
Aikaoptimismini takana lymyilee totuutta erityisesti sen suhteen, mitä tulee etuoikeuksiin. Sen pohjana on kuitenkin myös eräänlainen valittu positiivisuus, jossa kieltäydyn näkemästä omien taiteellisten intohimojen parissa käytettyä aikaa niukkana. Tilanteessa, jossa työstä irtautuminen ei ole taloudellisten resurssien puitteissa mahdollista, ajanpuutteen ajatteleminen lisäisi kärsimystä. Unelmapuheen täyttämässä kulttuurissa en halua unohtaa, että hyvä kompromissi on usein paras mahdollinen ratkaisu.
Ajatuksellisen avaruuden ikävä
Ajan koetusta yltäkylläisyydestä huolimatta mietin joskus sitä, millaista tekstiä syntyisi, jos aikaa olisi vielä enemmän. Mietin, millaista ajatuksellista avaruutta kuluttavasta palkkatyöstä irtautuminen voisi tuottaa. Siksipä kirjoitan toisinaan apurahahakemuksia.
Kirjoitan apurahahakemuksiin ammatin kohdalle joka ainoa kerta, että olen runoilija ja kätilö. Toivon, että joku jossain pitäisi arvokkaana sitä, että nimenomaan kätilö kirjoittaa runoutta.
Hylätty apurahahakemus on kutsu etsimään kultareunuksia. Jos siis apurahahakemukseni hylätään, iloitsen siitä, että minun sijaani joku muu on nyt saanut. Joku apurahojen, freelancer-töiden ja sosiaalietuuksien sakeassa sekamelskassa operoiva runoilija voi nyt hetken olla käyttämättä henkisiä resurssejaan sen miettimiseen, miten rahoittaa tulevan elämänsä.
Ja sen seurauksena, että joku muu on saanut, saavat vielä muutkin. Kustantamot, kustannustoimittajat, painotalot ja jakelukeskukset saavat töitä. Kriitikot saavat luettavaa, lehdet kirjoitettavaa. Lukijat saavat luettavaa. Minä saan luettavaa.
Toisinaan ajattelen sitä, millaista nakertavaa tunnetta jatkuva apurahakilpailuun osallistuminen ylläpitää ja miten se muuttaa maailmankuvaa. Kun ajattelen tätä, en kirjoita apurahahakemuksia vaan menen omaan palkkatyöhöni, josta saatava leipä on juuri sellainen kuin arvelin, se on kapea ja varma. Bonuksena saan nauttia yhteiskunnallisesti merkityksellisten asioiden tekemisestä ja kollegoista, jotka ovat juuri niin järkevän ujostelemattomia ja vikkelän hyväpäisiä kuin mitä varhaisten, 1700-luvulla koulutettujen kätilöiden ihanneominaisuuksina lueteltiin.[1]
Jos apurahanhakijana joudun olemaan se, joka osallistuu kilpailuun, olen työpaikalla se, josta kilpaillaan. Sellainen on tämänhetkinen työmarkkinatilanne kokeneelle kätilölle. Varmat tulot ovat yksi lisävoitto vapaa-ajalle, eikä taloudellisesta tilanteesta stressaaminen syö tilaa luovuudelta.
Luulen, että suuri osa julkaistavasta runoudesta syntyy juuri näin, palkkatyön ohessa. Marginaalisella ja taloudellisesti kannattamattomalla taiteenlajilla ei yksinkertaisesti ole kovin monia muita kukoistusmahdollisuuksia.
Olosuhde / Maisema
Kätilöys ei ole minulle identiteetti. Kätilöys on joukko olosuhteita, jotka ovat muuttaneet minua sellaiseksi ihmiseksi, joka noissa olosuhteissa parhaiten selviytyy.
Kätilöilmaston aurinkoisella puolella paistattelee uskomus siitä, että mistä tahansa selvitään. Siellä vallitsee myötätuuli, vallitsevat lempeästi eteenpäin työntävät voimat. Olen ratkaissut työssäni niin monta ongelmaa, että minuun on iskostunut luottamus siihen, että mikä tahansa omaan elämiseeni liittyvä pulma tulee lopulta ratkaistuksi. Tämä piirre on valunut kirjoittamiseen siten, että koen kaikki tekstin ongelmat sellaisiksi, jotka saadaan selvitettyä riittävällä sinnikkyydellä.
Kymmenen vuoden urani aikana olosuhteiden myrskyt ovat raaistuneet, sillä hoitotyön kriisi on juuri niin paha kuin olet kuullut. Tämän seurauksena olen resurssien niukkuudessa ja ainaisessa kiireessä kasvanut nopeaksi; olen arkielämässäni tehokas ja kärsimätön muiden hitaudelle. Olen terveydenhuoltojärjestelmää kannattelevan uhrautuvan ja kiltin hoitotyöntekijäjoukon mukana itsekin uhrautuvaksi ja kiltiksi kasvanut, tuon uhrautuvuuden ja kiltteyden kuluttavaan luonteeseen havahtunut ja siitä kovalla työllä eroon oppinut.
Kätilöys ei ole valunut runouteeni aiheina. En ole kirjoittanut syntymästä tai ihmiselämästä sen varhaisimpina hetkinä, sillä en ole halunnut sekoittaa työtä runojen kirjoittamiseen. Olen hahmotellut rajan ja päättänyt olla ylittämättä sitä, olen päättänyt, että työssä on riittävästi työtä, eikä sitä kannata sekoittaa vapaa-aikaan.
Joskus ajattelen, että etäisyyden päästä voisin koetella myös omaan palkkatyöhöni liittyvien aiheiden lyyrisiä potentiaaleja, jos sellaista etäisyyttä minulle suotaisi. Ehkä tuon etäisyyden päästä kätilöys ei olisi enää olosuhde vaan maisema, jota voisi pysähtyä katselemaan ilman, että sen tarvitsisi töniä omaa olemista selviytymistä vahvistaviin suuntiin.
Lohdutuksia
Suurimman jäljen kirjallisuuden opinnot ovat jättäneet minuun siinä, että viaton lukeminen on tipotiessään ja uppoutuminen vaikeaa. Aivoissani sijaitseva analyyttinen apparaatti aprikoi jatkuvasti sen parissa, miten mikin kirja on kirjoitettu. Toisinaan pidän kirjallisuuskritiikistä ja kirjallisuutta koskevista esseistä enemmän kuin teoksista, joita ne käsittelevät. Valehtelisin, jos sanoisin, etten koskaan haikaile hylkäämäni tutkijan uran perään.
Proosan lukeminen on minulle liki mahdotonta, sillä kertomuksen rakenteiden havaitseminen häiritsee oleelliseen keskittymistä. Kokeelliset tai oman fiktiivisyytensä reilusti tunnustavat romaanit sopivat pienissä määrin. Essee menettelee, sillä se tönii dialogisessa hengessä aivoja ajattelemaan aiheidensa äärelle ja siinä on siksi ystävyyttä muistuttava kaiku.
Runous on lajeista se, joka onnistuu parhaiten väistämään analyyttisen katseen, sillä se yllättää siellä, missä vakiintuneisuuteen kehkeytyy sellaisia tekstuaalisen olemisen muotoja, joita on vaikea asettaa valmiisiin kehyksiin. Lyyrisistä tajunnoista kieli suodattuu parhaimmillaan esiin uutena ja kummallisena.
Runoudella on minuun uudistava ja virkistävä vaikutus, ja siksi uskon, että sillä on sama vaikutus myös kirjallisuuteen itseensä.
Teoria, juhlapuheet ja päivälehtikolumnit vilisevät tulkintoja siitä, miksi kirjallisuutta tulee vaalia. Toisinaan se julistetaan itseisarvoon tai sille annetaan sija kansakunnan sivistyksen mittana, toisinaan sen mainitaan kehittävän hyveitä, kuten empatiaa, mielikuvitusta ja viisautta. Erityisesti paperisen kirjan avulla hehkutetaan löytyvän ihmisen hyvinvointia tukevia ominaisuuksia, kadonnutta keskittymiskykyä ja matalampia stressitasoja.
En voi puhua muuten kuin omasta puolestani — minulle kirjallisuudesta arvokasta tekee sen tuottama eksistentiaalinen lohtu. Tekstiin on kirjoittunut vieras tajunta, joka mahdollistaa yhteyden ilman konkreettisen kohtaamisen taakkaa. Ajattelen kirjojen kanssa. Olen niiden kanssa lohdutettu silloinkin kun en lohtua kaipaa.
Tästä samasta lähteestä on peräisin myös halu kirjoittaa, ajatella kirjoittamalla. Kirjoitan teoksen sisäisessä hierarkiassa sijaitsevalle lukijalle, sille joka kirjoittaessani tarjoaa ensimmäisen mahdollisuuden luetuksi tulemiselle. Kuvitteellinen lukija on todistetuksi tulemisen ensimmäinen askel ja potentiaali, tekstin ensimmäinen syy olla olemassa.
Ihmetysten suodattaja
Konkreettisessa maailmassa teksti tapaa todellisen lukijan. Myönnän, että kirjoitan minkä tahansa yleisön lisäksi myös toisille kirjoittaville ihmisille ja aivan erityisesti toisille runoilijoille. Suhtaudun runouteen hieman samalla tavalla kuin aikanaan ajattelin tutkijan työstä: on olemassa pieni joukko samaa kieltä tapailevia ihmisiä. Joskus ajattelen: on olemassa salaseura, ja minä saan kuulua siihen. Ajattelen: oi, suloista!
Jos haluaisin suuren yleisön, en kirjoittaisi runoja. Mutta minä en halua suurta yleisöä, minä haluan pienen yleisön. Haluan juuri sen yleisön, jonka olen jostain syystä onnistunut saamaan.
Jos haluaisin rahaa, en kirjoittaisi runoja. Jos haluaisin paljon rahaa, en olisi kätilö.
Tämän perusteella näyttää selvältä, että minulle merkityksellisyyden tunnetta on tuottanut jokin muu asia kuin raha. Mieli muotoilee ajatusta yhteisen hyvän palveluksessa olemisesta. Kätilön työssä tämä toteutuu itsestäänselvästi, sillä työ tavoittaa suuria ihmisjoukkoja elämän mieleenpainuvimpien kokemusten äärellä. Kätilö seisoo paraatipaikalla, josta näkee yhteiskunnan poikkileikkauksen sen hedelmällisessä vaiheessa. Kätilöllä on runsaasti yksilöihin kohdistuvaa valtaa, jonka viisas käyttää haavoittuvassa asemassa olevien suojelemiseen.
Runouden keinot ovat salaperäisempiä ja pienimuotoisempia. On vaikea osoitella suoria seurauksia. Sanon tämän nyt sen mahtipontisuudesta huolimatta, mutta ehkä runoilijanakin olen ollut tulkin, saattajan tai välittäjän roolissa, vaikka eniten itselleni. Koettelen runoutta jatkuvasti ihmetysteni suodattajana. Todennäköisesti kuolen sen ansiosta hieman tyytyväisempänä.
Kuolemanpelon eteenpäintyöntävät voimat
Vapaa-aika on tarjonnut minulle mahdollisuuksia. Olen kirjoittanut, kävellyt, seikkaillut lapseni kanssa, uppoutunut lukemattomiin kiinnostuksenkohteisiin ja toisiin tajuntoihin, optimoinut hyvinvointia, ottanut valokuvia, vaeltanut, lukenut, ponnistellut runouden eteen muutenkin kuin kirjoittamalla itse ja tehnyt niin paljon kaikkea, että tekisi mieleni sanoa, että minua on ajanut kuolemanpelko.
Ehkä juuri tieto ajan vähyydestä on saanut ajan riittämään. Ehkä tieto ajan vähyydestä on saanut minut olemaan tuhlaamatta aikaa.
Pieni ajatusleikki. Mitä tapahtuisi, jos minulla olisi käytettävissäni pitkä ajanjakso ilman palkkatyötä, ja tieto siitä, että aikaa ei ole vähän vaan paljon? Mitä tapahtuisi, jos kaikki se aika, mikä on kulunut kätilön työssä vapautuisi taiteellisille intentioille? Millaisia hiljaisuuksia avautuisi tilaan, jota ei enää ajanpuutteen vuoksi tarvitsisi täyttää äyräitään myöten siinä pelossa, että aikaa on aina liian vähän? Kuinka paljon aikaa tarvittaisi? Vuosi? Viisi vuotta? Kymmenen vuotta?
Vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin on sama. En tiedä. En todellakaan tiedä, enkä välttämättä saa koskaan tietääkään. Mutta jos kirjoittaminen päätyisi lopulta olemaan oman elämäni marginaalimerkintöjä, ei se haittaisi, sillä marginaaleissa sijaitsevat hajamielisten raapustusten ohella myös ne kirjoitukset, joissa kysytään tärkeimmät kysymykset ja joihin tiivistyy oleellinen.
Teksti: Hanna Syrjämäki
Kuva: Maja Björk
Syrjämäki on kirjoittanut kätilön työn ohessa kolme runoteosta, joista viimeisin, tuu (Humahdus), ilmestyi vuonna 2024. Marginaalimerkintöjen ohella Syrjämäki on kiinnostunut ihmettelyn, yltäkylläisyyden ja kukoistuksen teemoista niin kirjoituksessa kuin omassa elämässään. Neljännen teoksensa Syrjämäki aikoo kirjoittaa hieman vähemmän palkkatyön ohessa.
Viite
[1] Vainio-Korhonen, Kirsi 2012. Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historia. Helsinki: WSOY, 56, 100.