Mennäänkin heti asiaan. Kysytään se yksi tärkeä kysymys, joka on kaikkien huulilla. Eli mitenkä on asian laita? Onko se tekoäly nyt tekemässä teistä kääntäjistä eilispäivän ammattilaisia? Meinaatteko tulla syrjäytetyiksi? Seisotteko sateisena hetkenä nykypäivän pysäkillä ja katsotte, kun tulevaisuusbussi ajaa ohitse roiskauttaen kantin takaa kuravettä yllenne?
Noh, kyllä ja ei. Aika, jota elämme, on sellaista, että huonosti tehdylle työlle on enemmän kysyntää kuin hyvin tehdylle. Huolellisuus on houkkia varten, menestyjä kusee juosten. Ja tämä koskee aivan kaikkea: lasten kasvatusta, asiakaspalvelua, lakien valmistelua, ruokailemista ja rukoilemista. Miksei siis kääntämistä, kirjoittamista ja lukemistakin?
Kyllä aivan varmasti tekoäly tulee säästämään ihmisiltä hötäisemisen vaivan. Laadukasta, luovaa, hidasta työtä se ei tule korvaamaan, mutta kenties sellaiselle työlle tulee olemaan aina vain vähemmän tilaa ja kysyntää.
Eräässä 60-luvun esseessään Pentti Linkola ehdotti, että tehokkaille ihmisille perustettaisiin oma reservaatti jollekin syrjäiselle paikkakunnalle, jossa he voisivat muita häiritsemättä harjoittaa innovaatiotoimintaansa. Se on kaunis ajatus, mutta päinvastoin on käymässä. Pölyttäjät, kääntäjät, ikimännyt, virtavedet ja runoilijat muodostavat pienen ja alati kutistuvan hyödyttömyyden ja arvottomuuden saarekkeen, jolla evoluutio ja kiertokulku ja ihmishengen luontainen liike ovat vielä sallittuja. Ja epätoivoisesti yritämme kääntää hyödyn kielelle sen, mitä teemme pelkän rakkauden ja ilon tähden, jotteivät ihmiset, joilla on valtaa ja ylitsepursuamaton sielu, aavistaisi, että me ylläpidämme vaihtoehtoista totuutta elämästä ja yhteiskunnasta, ja määräisi meitä avohakkuulle.
Minua on pyydetty tässä tekstissä avaamaan kääntäjän työn koukeroita ja vertaaman sitä myös runojen kirjoittamiseen. Molempia toimia olen harjoittanut ja harjoitan. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole puolustaa näiden töiden arvoa, tarpeellisuutta, hyödyllisyyttä tai mitään muuta sellaista. Niin kuin taidetta ja leikkiä yleensäkin, ihminen harjoittaa kaunokirjallista toimintaa koska hän on vapaa ja koska hän haluaa olla aina vain vapaampi. Jos joku ei ymmärrä vapauden päälle, niin omapa on häpeänsä.
Ja toisaalta on kuitenkin niin, että meidän yhteiskunnassamme kirjailija ja kääntäjä ovat myös ammatteja, joiden avulla ihmisen olisi hyvä kyetä elättämään itsensä. Tässä on ilmiselvä ristiriita, ja riippuu päivästä ja riippuu ihmisestä ja poliittisesta suhdanteesta, onko ristiriita hedelmällistä vai musertavaa laatua. Töitä, joita ihminen tekee siksi, että haluaa tehdä niitä niiden itsensä vuoksi, ja joilla hänen kuitenkin olisi elätettävä itsensä, on tavattu nimittää kutsumusammateiksi. En tiedä, onko tuossa käsitteessä mitään järkeä.
Niin tai näin, yritän seuraavassa nyt kertoa hieman siitä, miltä minusta tuntuu tehdä työtäni, miten sitä teen, ja mitä mieltä olen niistä taloudellisista puitteista, joissa sitä teen.
*
Ilman muuta on aina ollut niin, että huonoa runoutta ja huonoja käännöksiä on ollut enemmän kuin hyviä. Tämä ajatus on skaalautuva ja relatiivinen. Leino kirjoitti enemmän huonoa Leinoa kuin hyvää Leinoa, ja minunkin kynästäni lähtee enemmän huonoa kuin hyvää tekstiä. Huono runo ja huono käännös kuitenkin poikkeavat toisistaan – ja toisaalta eivät. Nämä erot olen oppinut kantapäitteni kautta. Olen kirjoittanut huonoja runoja ja tehnyt kehnoa käännösjälkeä, ja viisaampani ovat sitten minua opastaneet – ja opastavat vastakin.
Runoilija ei voi tehdä virheitä, hän ei voi olla sillä tavalla huono. Sellaiseen huonouteen hänen touhunsa on liian vapaata. Hänen työstään puuttuu sellainen objektiivinen ulottuvuus, joka on kääntäjän työssä joka sanan kohdalla läsnä. Voi olla, että kääntäjä kääntää oikein, mutta huonosti – hänen tekstinsä voi välittää alkutekstin merkitykset tarkasti, mutta siitä voi kuitenkin puuttua alkuperäiselle tekstille ominainen leikki, liekki, henki, eetos, miksi sitä nyt haluaakaan sanoa. Tai sitten hän kääntää väärin, mutta kuitenkin lennokkaasti. Tekstistä aistii, että alkutekstin leikki-liekki-henki-eetos on inspiroinut kääntäjää ja saanut hänet käyttämään suomen kieltä oivallisella, nautittavalla tavalla. Editoiminen, toimittaminen ja oikolukeminen ovat kuitenkin saattaneet unohtua, minkä seurauksena tekstiin on jäänyt epätarkkuutta, aukkoja ja onnahtelua. Hyvää käännösjälki on vasta silloin, kun se on sekä oikein että lennokasta.
Näiden kahden vaatimuksen synnyttämä ristiriita on niin hedelmällinen, että kokonaiset kirjakielet ovat saaneet sen kautta alkunsa. Miettikääpä vain, minkä määrän sanoja ja kieliopillisia käytäntöjä Mikael Agricola joutui lanseeraamaan Raamatun tekstejä kääntäessään.
Kääntäjällä pitää nähdäkseni olla journalistin selkäranka. Faktat on tarkastettava, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin on mentävä niin pitkälle, että oma identiteetti saa siitä tartunnan. Venäjässä olen päässyt tähän pisteeseen asumalla Venäjällä ja opiskelemalla maan kieltä ja kulttuuria varsin intohimoisesti. Englannin kielen taito iskostui selkärankaani jo lapsuudessa, josta merkittäviä siivuja kului englanninkielisissä maissa asustaen. Tälle perustalle olen voinut rakentaa ammatillisen kielitaidon, joskin rakentaminen on kesken. Paradoksaalisesti olen parempi venäjästä kääntäjä kuin englannista kääntäjä, vaikka venäjän kielen taitoni on aina ollut kehnompi kuin englannin kielen taitoni. Paradoksin ratkaisu on siinä, että kielitaitoja on useita: kääntäjäksi oppii vain kääntämällä, ja venäjästä olen kääntänyt enemmän kuin englannista. Kääntämistä varten pitää aivoissa olla aivan omat hermoratansa.
Vieras kieli on vieras niin kuin ihminen on vieras. Sitä voi rakastaa, ja sen kanssa voi kulkea rinnakkain koko elämänsä, mutta sitä on kuitenkin aina kunnioitettava ja sen vieraus ja erillisyys on tiedostettava. Kääntäjän on siis konsultoitava uutterasti sanakirjoja, kielioppeja, arkistoja, tutkimuksia ja googlea. Ja sitä paitsi omankin kielen vieraus on tunnustettava! Omassa työssäni 2/3 hauistani kohdistuu vieraan kielen sanakirjoihin ja 1/3 Kielitoimiston sanakirjaan. Suomen kielen kielioppeja ja tyylioppaita selaan paljon useammin kuin vieraan kielen vastaavia.
Ja sitten toisaalta kääntäjällä on oltava laaja tulkinnanvapaus ja improvisoinnin taito. Hänen on kyettävä luottamaan kielentajuunsa. Hänen on oltava valmis pilkkomaan ja yhdistelemään lauseita ja joskus kappaleitakin, jos suomen kielen luonnollinen poljento ja käännettävä teksti sitä vaativat. Hänen on lisättävä tekstiin omia selityksiään, milloin kulttuurien välinen ymmärrys sellaista edellyttää. Hämärät kohdat hänen on käännettävä parhaan mahdollisen ymmärryksensä mukaisesti. Hänen on luotava, kyllä, luotava, alkukielinen teksti uudelleen omalle kielelleen. Hänen on kyettävä nauttimaan työstään ja iloitsemaan sen sujumisesta ja hänen on luotettava näihin tunteisiinsa. Ja milloin työ ei suju vaan on vaikeaa ja raskasta, hänen on edettävä hitaasti kuin mittarimato.
Otetaan nyt vaikka tällainen lause eräästä työn alla olevasta käännöksestäni. Kyseessä on Viktor Jerofejevin romaani Veliki Gopnik, suomenkieliseltä työnimeltään Suuri nilkki.
От Ильи Муромца до Штирлица, памятником которому можно было бы при всеобщем ликовании прикрыть зияющую пустоту в центре Лубянки, простирается простор мифологического энтузиазма чекисткой темы.
Jos sen kääntää tarkasti ja kömpelösti, tulos on:
Ilja Murometsistä Stierlitziin, jonka muistomerkillä voisi yleisen juhlinnan myötä peittää Lubjankan keskellä ammottavan tyhjyyden, ulottuu tšekistiteeman mytologisen innostuksen lakeus.
Tietysti tämä on huonon kääntämisen parodiaa, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana siitä, mitä julkaistujen käännöskirjojen sivuilla joskus tapaa. Virkkeen informaatiorakenne noudattaa venäläistä mallia, jossa toisiinsa viittaavien lauseenjäsenten etäisyys saattaa sivulauseiden ja lauseenvastikkeiden täyttäessä kaiken liikenevän tilan, kuten kreikan- tai latinankielisessä tekstissä, esimerkiksi Thukydideellä, konsanaan (huomaatteko?), kasvaa suureksikin. Lisäksi lause on suomenkielisessä kulttuurisessa kontekstissa kuin kala kuivalla maalla. Se sisältää viittauksia diskursseihin, joihin suomalaisen lukijan ei voi olettaa olevan vihkiytynyt.
Kääntäjän on siis oltava enemmän kuin algoritmi, joka muuntaa informaation kieleltä toiselle ennalta annettujen sääntöjen mukaisesti. Hänen on oltava ihminen, jolla on jotain, mitä paremman ymmärryksen puutteessa kutsun tässä vapaaksi tahdoksi. Hän harkitsee tuota lausetta, mittailee sitä sormiensa päillä, kurkkaa kissanvinteille, kiertää sokkelin ja tähyää sen alapohjan ja salaojat. Vähemmän metaforisesti ilmaistuna hän eläytyy paitsi tekstiin myös maailmaan, jota teksti kuvaa, ja pyrkii tuottamaan tuosta maailmasta yhtä tarkan kuvan suomalaisiin mieliin kuin mitä alkuteksti tuottaa lukijoilleen. Tämänkaltaisten harkintojen pohjalta hän sommittelee näkemyksensä, joka on ainakin hänen itsensä mielestä hyvä:
Tšekistien herättämä mytologinen innostus ulottuu Ilja Murometsista neuvostoajan fiktiiviseen vakoojaneroon Max Otto von Stierlitziin, jolle kenties voisi yleisen juhlinnan saattelemana pystyttää muistomerkin Lubjankalle. Siinä samassa tulisi peitetyksi näkyvistä tyhjyys, joka ammottaa tuon turvallisuuspalveluiden ikiaikaisen päämajan ytimessä.
Venäjänkielinen virke on paisunut ja itse asiassa muotoutunut kahdeksi erilliseksi suomenkieliseksi virkkeeksi. Virkkeiden rakennetta on oikaistu ja yksinkertaistettu. Ensimmäisen virkkeen sivulause ei sijaitse päälauseen keskellä vaan tulee sen jälkeen. Päälauseen subjekti (tšekistien herättämä mytologinen innostus) sijaitsee lauseen alussa, verbi on entiseen tapaan lauseen keskellä ja tätä seuraa adverbiaali – lauseen reemaosa – joka alkutekstissä oli lauseen alussa. Lubjankaa ja Stierlitzin muistomerkkiä koskeva osa taas on erotettu kokonaan omaksi virkkeekseen, jossa niin ikään on päälause-sivulause-rakenne.
Alkutekstin ja käännöksen etäisyys on tässä kohden suuri siksi, että suomen kielen ja venäjän kielen sekä Suomen ja Venäjän kulttuurien etäisyys on tässä kohden suuri. Haluan kääntää tekstin niin, ettei sen lukemista tarvitse keskeyttää alaviitteitä tai, mikä pahinta, Wikipediaa selatakseen. Stierlitz ja Lubjanka ovat tuttuja kaikille venäläisille (tai Stierlitz ehkä vain boomereille), joten kirjailija voi viitata niihin ikään kuin ohimennen. Moni suomalainen ei näitä viittauksia tunnista, joten hänelle ne on selitettävä. Selitys on tehtävä mahdollisimman tiiviisti, mutta kuitenkin riittävän selkeästi, ja se on myös tehtävä niin, ettei se vaikuta aivan ilmeiseltä selitykseltä, vaan luontevalta osalta tekstiä.
Tässä siis ollaan tekemisissä ristiriitaisten vaatimusten kanssa. Mahdollisia ratkaisuja on runsaasti, mutta yksikään niistä ei ole täydellinen. Kuten jo aikaisemmin vihjasin, kääntäjä hankkii kielitaitonsa paitsi tekemällä työtä ja opiskelemalla myös elämällä elämäänsä kielen piirissä ja sen kautta. Tästä seuraa se, että jokaisen kääntäjän suhde käännettävään kieleen on yksilöllinen ja ainutlaatuinen ja hän siis tekee yksilöllistä ja ainutlaatuista käännösjälkeä.
Omassa käännöksessäni virkkeen informaatiorakenteen oikaiseminen johtuu selittämisen tarpeesta. Suomenkielinen virke sisältää enemmän uutta informaatiota kuin alkukielinen, joten sen on syytä olla vastaavasti rakenteeltaan yksinkertaisempi. Ja kun vielä pohdin asiaa, havaitsen, että sen on syytä jakautua kahdeksi virkkeeksi. Suomen kirjakielessä vallitsevat tyyli-ihanteet eivät ole yhtä suvaitsevaisia pitkiä virkkeitä kohtaan kuin venäjän kielen vastaavat. Jos alkukielinen teksti olisi hyvin tyyliteltyä, saattaisin kenties kääntääkin virkkeen niin, että alkutekstin rakenne säilyy paremmin (ja kuristuisin tuohon virkkeeseen kuin Laokoon käärmeisiinsä). Tunnistan kuitenkin, että alkuteksti tässä tapauksessa edustaa melko tavallista – joskin hyvin ironista – esseetyyliä, jossa argumentin edistäminen on olennaisempaa kuin virkkeen synnyttämä poeettinen vaikutelma. Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että vapaampi, informatiivisempi, tulkitsevampi ja selkeyteen pyrkivä käännöstapa tekee paremmin oikeutta alkutekstin hengelle kuin konservatiivinen, rakenteita säilyttävä kääntäminen.
Ja ai niin. Syötin tuon samaisen lauseen joutessani myös chatgpt:lle, ja sain tällaisen tuloksen:
Iliá Murometsista Štirlitsiin, muistomerkillä, jolla yleisen riemun vallitessa voitaisiin peittää Lubyankan keskellä ammottava tyhjiö, ulottuu tilaa mytologiselle innostukselle tšekistiteemaa kohtaan.
Notta enpä tiedä, ollaanko tässä vielä aivan valmiita korvautumaan tekoälyllä.
*
Rehellisesti sanottuna en onnittele itseäni siitä, että olen päätynyt näin taloudellisesti epävarmaan toimeen. Enkä onnittele itseäni siitäkään, että olen tähän mennessä pärjännyt tässä toimessa melko hyvin. En ole kova tekemään töitä (vaikka harvemmin olen tarjotuista töistä tullut kieltäytyneeksi), eikä taloudellinen hyvinvointini missään tapauksessa ole kokonaan minun omaa ansiotani. Olen hyötynyt tämän yhteiskunnan suopeudesta kulttuurialoja kohtaan, vaikkei tämä yhteiskunta ole mitenkään erityisen suopea kulttuurialoja kohtaan. Olen hakenut apurahoja, ja minulle on niitä myönnetty ja minulta on niitä myös evätty. Olen humaltunut onnesta, kun niitä on myönnetty, ja ollut musertavan pettynyt, kun niitä on evätty. Tämä on epäterve tapa tienata elantonsa, mutta jotenkin olen silti tällä hetkellä tässä ja kohtuullisen tasapainoinen ja aikomukseni on uhmakkaasti jatkaa valitsemallani tiellä.
Kääntäjän tulonmuodostus koostuu apurahojen lisäksi tietenkin käännöspalkkioista, jotka suurilla kustantamoilla ovat keskimäärin 12 euroa tuhatta merkkiä (välilyönnit lasketaan) valmista käännöstekstiä kohden. Palkkio ei keskimittaisen kirjan kohdalla kasva läheskään niin suureksi, että sillä eläisi kirjan kääntämiseen käytettyä aikaa vastaavan ajan. Lisäksi merkittävä tuloerä ovat kirjojen lainausmääriin perustuvat lainauskorvaukset, joita maksetaan ennakoimaton määrä pari kertaa vuodessa.
Seitsemän veljeksen lopusta on mieleeni iskostunut kuva körtiksi ryhtyneestä Juhanista, joka seisoo pellon laidalla ja kiroaa Jumalaa, kun arvaamaton kevätsää uhkaa tehdä tyhjäksi hänen kylvönsä. Ja olen minä muutenkin perehtynyt suomalaiseen (ja toki muunmaalaiseenkin) kansanperinteeseen, ja saanut vihiä siitä riemusta ja tuskasta, jota sadon odotus aiheuttaa. Samastun siihen. Vanhan ajan maalainen eli luonnon vallassa, ja me elämme rahan vallassa, eikä näiden välillä välttämättä ole kovin suurta eroa. Molempiin valtasuhteisiin liittyy tunne siitä, ettei elämä täällä ole kokonaan omissa käsissä. Maalainen asetti itsensä yläpuolelle Jumalan, johon hän pyrki luottamaan. Meidän yläpuolellamme on pääoma, johon emme tietenkään voi luottaa.
Voi olla, ettei Jumalaa ole olemassa. Voi olla, että Jumala on. Uskokoon hän, jolle on uskon lahja suotu. Se kuitenkin on varmaa, että rahaa ei ole olemassa. Raha on käytännöllinen fiktio. Mutta rahan myötä kaikella on arvo, silläkin, mitä yritämme varjella arvolta. Kirjoitin lähempänä esseeni alkua, että kääntäjät, runoilijat ja erinäiset luonnonilmiöt (ja toki listaa voisi täydentääkin) muodostavat hyödyttömyyden saarekkeen, jossa luonto saa olla luonnollista ja ihminen myös. Pohjimmiltaan en siis halua puolustaa runouden tai kääntämisen tai lukemisen arvoa enkä näiden asioiden hyötyä. En halua myöskään puolustaa voikukkien oikeutta rehottaa ajamattomilla nurmikoilla ja kaikissa halkeamissa. Enkä koe tarpeelliseksi valittaa siitä, että joskus sää on sellainen kuin sen toivoisi olevan ja joskus ei. On valitettavaa, että elämme yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole koskaan tarpeeksi ja jossa vaatimatonta nyhertämistä ei oikein tahdottaisi suvaita. En ymmärrä, miksi iloinen oleminen, lueskelu, kirjoittelu ja turinointi, eivät kelpaa olemisen korkeimmaksi asteeksi. En tiedä, miten tässä vielä käy.
Mutta jos hyvin käy, ja saan jatkaa elämääni kääntäen ja kirjoittaen, minä toivon tulevani aina vain taitavammaksi. Toivon lasteni vuoksi, että tulen tulemaan toimeen, ja toivon ymmärtäväni toimeen tulemisen tarkoittavan sitä, että ei ole nälkä eikä kylmä vaan että on enimmäkseen rattoisaa. Ymmärrän, että tämä on irvokas toive, mutta en ymmärrä, miksi. En ymmärrä, miksi numerojoukkion, jota kutsumme taloudeksi, pitäisi aina vain kasvaa.
Tässä vaiheessa lukija on jo varmasti huomannut, että minulle on luonteenomaista antaa ajatuksen karata toisaalta ikuisuuskysymysten yleviin sfääreihin, ja toisaalta jaksaisin viilata pilkkuja vaikka aamusta iltaan. Kun mainitsin aikaisemmin ihmishengen luonnollisen liikkeen, niin tämä on minulle sitä. Minä aivan oikeasti yritin sanoa jotakin järkevää kääntäjäntyön taloudellisista realiteeteista, mutta koen epäonnistuneeni. Oikeastaan minä en edes tunne mokomia realiteetteja, en ole vielä niihin törmännyt. Minulla on käynyt tuuri. Olen saanut olla vapaa ja iloinen.
Teksti: Pauli Tapio
Kuva: Maja Björk
Tapio on runoilija ja kääntäjä, joka kääntää venäjästä ja englannista. Hänen viimeisin käännöksensä venäjästä on Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat (Tammi 2023) ja englannista Elly Griffithsin Taikatemppumurhat (Tammi 2024). Hänen viimeisin runoteoksensa Tyhjä, suuri ja öinen (Poesia) ilmestyi vuonna 2021.