Palvelukseen halutaan museokriitikko
Susanna Pettersson 17.11.2003
Lontoossa järjestettiin marraskuun puolivälissä kaksipäiväinen Saving Art for the Nation –konferenssi, joka käsitteli taidemuseoiden tulevaisuutta ja keräilyn strategioita uudella vuosituhannella. Kysymykset olivat yksinkertaisia kuten mitä keräillään, miksi ja kenelle.
Vastausten hakeminen oli huomattavan paljon hankalampaa. Mikä on säilyttämisen arvoista? Millaisia kulttuurisia arvoja hankinnat välittävät maailmassa, jossa ”kansakunta” määrittyy moninapaisesti. Ja edelleen: voisivatko museot toimia universaalisti, jakaa kokoelmansa tasaisesti ympäri maailmaa? Aihe sai Taten, Eremitaasin, British Museumin, Metripolitanin, Victoria & Albert Museumin sekä monen muun instituution edustajat väittelemään aiheesta terävästi. Keskustelua luotsasivat raskaan sarjan ammattilaiset, joiden joukossa olivat Britannian terävimmät poliittiset tv-toimittajat Jeremy Paxman ja Andrew Marr.
Konferenssia seurattiin jokaisessa sanomalehdessä. The Guardianissa se oli peräti etusivun uutinen. Näkökulmat olivat analysoivia ja kriittisiä. Toimittajat tekivät omia keskustelunavauksia ja ehdotuksia, pyrkivät ratkomaan samoja kysymyksiä kuin konferenssiin kutsutut puhujat maailman eri kolkista.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, millä tasolla museoinstituutioita käsitellään valtamediassa. Britanniassa museoita käsittelevän keskustelun katsotaan itsestään selvästi kuuluvan yleissivistykseen. Median rooli on suhteen rakentamisessa ja ylläpitämisessä paitsi aktiivinen, myös kriittisyyteen kehottava. Keskustelun piiriin kuuluvat uudet alan teoreettiset julkaisut, hankinnat, henkilövaihdokset ja luonnollisesti myös näyttelyt. Näyttelyarvostelut ovat taustoittavia, analysoivia ja arvottavia. Näyttelyluetteloiden virheet poimitaan pinseteillä esiin ja syylliset kieritellään painomusteessa. Ja johtajat haukutaan rajuin sanakääntein, jos siihen on aihetta. Tästä on saanut osansa esimerkiksi National Galleryn johtaja Charles Saumarez Smith, jonka kampanja Rafaelin Neilikkamadonnan hankkimiseksi jatkuu edelleen.
Britanniassa kukoistava museokeskustelu saa miettimään miksi suomalainen kriitikko kirjoittaa museoista ja museoiden näyttelyistä niin kauhistuttavan kiltisti ja helpoimman kautta. Ei olisi pakko, sillä kaikki mitä instituutiot tekevät, ei suinkaan ole hyvää. Suomessa tehdään paljon keskinkertaista ja huonoa jälkeä. Lammasmainen kriitikko ei tee palvelusta kenellekään, jos hän katsoo sormien lävitse pienellä budjetilla kyhättyä kurjaa näyttelyä. Tai pahempaa: suurella budjetilla tehtyä huonoa näyttelyä. Jos julkisuudessa museoiden katsotaan pärjäävän mukiinmenevästi, mitään parempaa ei ole luvassa jatkossakaan. Museoiden rima madaltuu ja poliitikot uskovat museoiden pärjäävän sillä mitä on, sillä he lukevat lehtiä.
*
Miksi näin on? Onhan kriitikoilla hyvät mahdollisuudet päästä asioiden ytimeen, sillä suomalaisten museoiden mediapinta on suojaamaton verrattuna brittiläisiin sisarinstituutioihin. Suurimpien brittimuseoiden kuten National Galleryn, British Museumin ja Victoria & Albert Museumin mediajulkisuutta valvovat Brunswick Artsin kaltaiset pr-toimistot. Ne laativat yhdessä museoiden kanssa tiedotteet ja päättävät julkisuuteen annettujen lausuntojen sisällöstä. Museoiden johtajat eivät toisin sanoen kerro mitä he ajattelevat, vaan mitä on sovittu.
Suomessa ollaan toistaiseksi kaukana tästä teflontiedotuksen maailmasta. Edellytykset kriittiselle kirjoittamiselle ovat siis ainakin tämän puolesta olemassa. Mutta siitä huolimatta tarpeellisia kysymyksiä ei synny.
Syitä voi vain arvailla. Tilanpuute tai kiire eivät ole kuitenkaan syitä vaan tekosyitä, joilla peitetään – niin, mitä? Tiedon puutetta? Haluttomuutta paneutua asioihin? Vaiko sitä, että museot eivät kiinnosta?
Syynä on myös hiljainen konsensus, jonka kaikki alalla työskentelevät suomalaiset ovat omaksuneet. Suomessa on vain yksi taidemaailma (ja sen myötä vain yksi mielipide), ei useita päällekkäisiä tai keskenään kilpailevia. Päällekkäisiä ovat vain kriitikko-kuraattori-taiteilija-tutkijoiden moninkertaiset roolit. Tässä kiva-kulttuurissa kriitikko ei sahaa oksaa, jolla istuu. Miksi nostaa meteliä, teemmehän kaikki työtä taiteen hyväksi? Toverillinen selkään taputtaminen ei kuitenkaan palvele taiteen asiaa. (Taiteesta kirjoittavien asiaa se kyllä palvelee.) Taidekritiikki on muuttunut kuvailevaksi ja turvalliseksi taiteesta kirjoittamiseksi. Se on epäinnostavaa ja hampaatonta.
Syy ei kuitenkaan ole yksinomaan kirjoittajien vaan aloitekyvyttömyyttä löytyy pöydän kaikilta reunoilta. Median tulisi tutkiskella terävämmin ja valppaammin suhdettaan instituutioihin ja instituutioita käsittelevään kirjoittamiseen. Yksi esimerkki. Keväällä 2002 ehdotin, että Museo-lehdessä alettaisiin systemaattisesti julkaista kritiikkiä alaa käsittelevistä ulkomaisista uutuuskirjoista. Esitin arvioitavaksi kahta juuri ilmestynyttä teosta. Asia hautautui. Seuraavana viikonloppuna suurilevikkisessä Sunday Timesissa ilmestyi aukeaman kokoinen artikkeli samoista kirjoista. Keith S. Thomsonin kirjan (2002) arvio löytyy osoitteesta www.mustekala.info/arvostelut.
Suomi kerskailee turhaan lukutaidollaan ja korkealla sivistyksellään, jos edes asiantuntijoiden ei katsota olevan kiinnostuneita alansa perusteoksista.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että museokriittisen kirjoittamisen tulevaisuus on tutkimuksessa. FT Anne Aurasmaa ja taiteilija Outi Turpeinen – ’Vallan estetiikkaa raottamassa’ www.mustekala.info/artikkelit -ovat tutkineet ja kyseenalaistaneet museoiden käytäntöjä. Kokoelmatutkimus ja keräilijäkeskeinen tutkimus on täydessä vauhdissa. Muutaman vuoden kuluessa uutta tietoa saadaan tutkimuskaupalla. Siihen on kuitenkin pitkä aika. Kriitikoilta pitää löytyä jo nyt halua ja kiinnostusta katsoa instituutioiden ytimeen.