Anni Venäläinen
Tämän vuotisen, juuri syyskuussa Zagrebissa pidetyn ICOM CECA:n (The Committee for Education and Cultural Action) konferenssin teemana oli ”Old Questions – New Answers”. Otsikko kertoo että konferenssi pyrki sysäämään museopedagogiikan alaa koskevaa keskustelua uudenlaisille raiteille ja availemaan yleisötyön umpisolmuja. Hyvien käytäntöjen jakaminen oli museopedagogiikan arvokysymysten pohtimisen ohella seminaarin tärkeä osa. Osallistujia oli useista eri maista, kylläkin pääosin Euroopasta, mutta myös muista maanosista. Erilaisista toimintakulttuureista tuleville osanottajille konferenssissa tarjoillut yleisötyötä koskevat vastaukset ja jopa sitä koskevat kysymykset olivat luultavasti eri tavoin uusia tai jo tuttuja.
Koko konferenssin pääteemaksi nousi se, että yhdeksänkymmentäluvulta lähtien voimakkaasti kehittynyt museopedagogiikka on nyt tullut kohtaan, jossa tarvitaan entistä selkeämpää alan itsemäärittelyä. Yleinen konsensus tuntui olevan, että alan arvostuksen nostamiseksi sekä ammattikunnan työn tunnetuksi tekemiseksi olisi pyrittävä nykyistä selkeämpään museopedagogiikan laadun ja museopedagogien pätevyysvaatimusten määrittelyyn. Eri mielisyyttä syntyi, kun alettiin pohtia keinoja joilla tähän päästäisiin.
Toisten mielestä ratkaisu olisi museopedagogisten ohjelmien sertifioinnissa ja yleisten laatukriteerien laatimisessa. Samalla kuitenkin todettiin, että kaikille museoille soveltuvia yleispäteviä laatukriteereitä on mahdotonta kehittää. Museot ovat erilaisia muutenkin kuin erityisalueensa, kokoelmiensa ja näyttelyohjelmiensa osalta; resurssit, henkilökunta, sijainti ja yleisöpohja sekä kunkin valtion politiikka vaikuttaa museopedagogiikan toimintaympäristöön ja -mahdollisuuksiin.
Erityisen ongelmallisena pidettiin sitä kuka mahdollisen sertifioinnin laatisi ja kenen intressejä silmällä pitäen laatukriteerit kirjoitettaisiin. Arveltiin myös, että laatukriteerit voisivat johtaa museoiden tasapäistämiseen ja persoonallisten museoiden tilalla saattaisi pian olla standardisoituja ja erityispiirteistä karsittuja yllätyksettömiä museoita.
Näistä ilmeisistä ongelmista huolimatta konferenssin keskusteluiden lopputuloksena voidaan pitää sitä, että laadun lähtökohtana on joka tapauksessa aina museon pedagogisten tavoitteiden jäsentäminen sekä käytännön pedagogisen toiminnan ja sen tavoitteiden yhteen sovittaminen. Jokaisen museopedagogin on kyettävä vastaamaan kysymyksiin ”mitä, miksi, kenelle, miten”, mutta myös ”keitä me olemme ja mistä lähtökohdista teemme tätä työtä”. Kuulostaa aika itsestään selvältä, mutta käytäntö on osoittanut, ettei se ole läheskään aina niin helppoa. Kaija Kaitavuoren erinomainen artikkeli ”Puun ja kuoren välissä” tässä museopedagogiikkaa käsittelevässä numerossa havainnollistaa näitä kysymyksen asetteluja.
Zagrebissa puhuttiin myös museopedagogiikan alasta koulutuksen suhteen ikään kuin villinä maastona. Todettiin, että pedatyöntekijöille ei ole tarkkoja koulutusvaatimuksia ja alalle tullaan monenlaisista taustoista, mikä hämärtää alan ammattikuvaa ja aiheuttaa osaltaan sen aliarvostusta. Suomessa Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry edistää museopedagogian asiaa ja tavoitteita. Pedaalilla on myös laadittuna missio joka on luettavissa yhdistyksen kotisivulla. Alan määrittelyä on siis meillä jo tehty museopedagogien omasta toimesta.
Museum Mimara, Zagreb
Jos ajatellaan taidemaailmaa, niin tarkkoja pätevyysvaatimuksia ei tosin ole myöskään taidekuraattoreilla, ja kuratoinnin ala on sekin kokenut muutoksia ja on omalla tavallaan määrittelyvaiheessa. Aalto yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa vuosi sitten käynnistynyt CuMMa (Curating, Mediating, Managing)–maisteriohjelma onkin hyvällä asialla yhdistäessään samaan koulutusohjelmaan sekä kuraattorit että museopedagogit. Yhteisen koulutuksen uskoisi lisäävän ymmärrystä ja tuovan hedelmällistä yhteistyötä näiden alueiden välille. On mielenkiintoista nähdä, millaista ajattelua tämän koulutuksen käyneet tulevaisuudessa tuovat museoalalle. Ohjelman päämääristä ja sisällöistä kirjoittavat tässä numerossa lehtori Henna Harri ja opiskelija Anna-Kaisa Koski.
Tässä numerossa on mukana myös toinen näkökulma museopedagogien koulutukseen. Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff kertoo hänen kanssaan toteuttamassani haastattelussa opetuksen tavoitteista. Taidekasvatusta jyväskylässä opiskelevan Pilvi Tuomaisen teksti käsittelee taidemuseoiden näyttelykierrokselle mukaan otettavia multimediaoppaita ja niiden käyttäjäkokemuksia Lontoon museoissa. Tuomaisen kertomuksesta käy ilmi kuinka multimediaoppaan tarjoama pedagoginen materiaali vaikutti merkittävällä tavalla näyttelykokemuksen ja taidekokemuksen syntymiseen.
Eräs Zagrebin konferenssipuhujista totesi ironisesti, että peda pidetään museoissa usein vähän ”sairaanhoitajan” roolissa. Pedan vastuulle jätetään näyttelyn kiinnostavaksi tekeminen yleisölle ja peda kutsutaan paikalle sen jälkeen kun kuraattorit ovat tehneet oman osuutensa. Henna Paunun kuratoimissa Rauman taidemuseon lasten ja nuorten näyttelyissä ei totisesti ole tällaista asetelmaa. Paunun ja viime kevään Keskellä ei mitään näyttelyssä mukana olleen kuvataiteilija Krister Gråhnin haastatteluista käy ilmi, kuinka pedagogisen painotuksen sisältävä kuraattorityöskentely voi olla todella hedelmällistä taiteilijan ja yleisön kannalta.
Kaiken kaikkiaan konferenssista tuli esiin voimakas painotus jonka voi mielestäni tiivistää ajatukseen museoista yhtenä yhteiskunnan hyvinvointipalvelujen tuottajana. Museoiden yleisötyö on kehittymässä laajemman sosiaalisen vastuun suuntaan. Jossakin ICOM:n toisessa jaostossa museon tehtäviä koskevat painotukset saattavat olla toki toisenlaisia. Mikäli tämä tavoite kuitenkin hyväksytään, tarkoittaa se sitä ettei pedan pitäisi joutua toimimaan irrallisena museon muista alueista, erityisesti näyttelytoiminnasta ja sosiaalisen agendan on oltava koko museon yhteinen agenda ja pedagogiset päämäärät koko museon yhteisiä. Tämä on hyvä tavoite, tosin ehkä pienellä varauksella. Sillä kuka museon pedagogisen ja sosiaalisen agendan määrittelee on merkitystä, kuten myös sillä tulevatko määrittelyt museon sisä- vai ulkopuolelta ja mitä tavoitteita ajetaan ja kenen eduksi. Pedalla on hyvä olla myös liikkumavaraa, ja sen pitäisi kyetä toimimaan myös kriittisestä positiosta.
Mitä pedagogisuus taiteen yhteydessä oikeastaan on, on tunnetusti yhtä liukas määriteltävä kuin taide itse. Taiteeseen olennaisesti kuuluvassa kokeellisuudessa on kiinnostavaa ja vielä pitkälti hyödyntämätöntä pedagogista potentiaalia. Tätä ulottuvuutta voi pohdiskella lukiessaan Aalto yliopiston taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median laitoksen opiskelijan Anna Jensenin tekstiä joka käsittelee Porissa syyskuun lopussa järjestettyä kokeellista tapahtumaa.
Tämän numeron tarkoituksena on tuoda esiin tasa-arvoisesti sekä pedagogien, kuraattorien, taiteilijoiden, että yleisön näkökulmaa. Ensi vuoden toukokuussa järjestetään Kiasmassa pedagogeja ja kuraattoreita yhteiseen keskusteluun kutsuva kansainvälinen seminaari It´s All Mediating – outlining and incorporating the roles of education and curating. Seminaarin järjestävät Pedaali ry ja Suomen kuraattorien ry, sekä Suomen museoliitto. Tämän numeron kirjoittajista mukana seminaarityöryhmässä ovat minun lisäkseni Henna Harri, Henna Paunu ja Kaija Kaitavuori. Käyköön keskustelu vilkkaana talven ajan.