Mustan metsän salaisuus

Jussi Kivi

Metsällä on paikkansa suomalaisessa kulttuurissa: Se on yhtäaikaisesti rauhan tyyssija sekä vihollinen, tunteilemattoman taloudellisen hyväksikäytön kohde ja lähes pyhän kansallisen kulttuurin lähde. Vielä salaperäinen villin vapauden alue sekä äärimmäisten kontrollipyrkimysten ja alistamisen objekti. Ja paljon muutakin… Metsäpuuhastelujamme hallitsee ristiriita kaikilla tasoilla. Sen yksi konkreettinen ilmentymä on esimerkiksi Metsähallitus, valtion laitos jonka tehtäviin kuuluu metsän äärimmäinen taloudellinen hyödyntäminen ja sen absoluuttinen suojeleminen. Metsähallituksen mailla on tehty totaalisimmat avohakkuut ja siellä sijaitsevat suurimmat luonnonsuojelualueet. Suomalaisten suhde metsäänsä on siis vähintäänkin kompleksinen ellei peräti perverssi.

Erämetsien kutsu

Lennart Vapaavuori: “Salmikämpän pojat”, 3. painos 1954, kansikuva (tuntematon taiteilija)

…..lapsena luin joitakin kaukaisiin erämetsiin sijoittuvia, nuorille, eritotenkin pojille kirjoitettuja seikkailuromaaneja. Niissä metsä oli kaukainen vapauden ja seikkailujen tyyssija. Päähenkilöinä oli usein ryhmä kesäloman koittaessa vapauteen päässeitä koulupoikia toteuttamassa pitkään haaveilemaansa retkeä kaukaisilla salomailla. Jännitysmomentti syntyi yleensä korvessa yllättäen tavatuista ryökäleistä: salakuljettajista, viinanpolttajista, vankikarkureista ja sen sellaisista.

Näiden tarinoiden kirjoittajakunta koostui usein kaupunkilaisista kansallisromantikoista: partiojohtajista, opettajista ja papeista. Kirjat oli ladattu hyveellisellä isänmaallisella ja toisinaan myös uskonnollisella propagandalla. Parhaimmillaan niissä oli silti hienoja retki- ja luonnonkuvauksia. Epäilemättä kirjoittajat olivat romanttiset retkipolkunsa tallanneet vaikka kirjat eivät aina kovin korkeakirjallisiksi yltäneetkään.

Muutama seikkailukirja jätti muistijäljen ylitse muiden. Yksi sellainen oli Lennart Vapaavuoren Salmikämpän pojat (1954). Se kuului lukemistoni ensimmäisiin, olin jotain 8-9 -vuotias. Kirjassa kaupunkilaispojat ovat vaellusretkellä kaukana Kainuun siniautereisilla ja runollisilla korpimailla. Retki etenee vesireittiä seuraten kaukaisille asumattomille vedenjakajaseuduille, jossa sitten jossain vaiheessa tarinaan astuu muinaisen Lapin noidan aarretta tavoittelevia rosvoja. Aarteen sijaintipaikka asettuu noidan luolaan, jylhän rotkojärven perukoille. Loppua kohti kirjan juoni jotenkin lässähtää mutta se on tässä sivuseikka. Olennaisempaa oli tietön, salaperäinen ja alkuvoimainen metsäerämaa jonne yhteiskunnan kontrolli ja maailman kavaluus ei ulotu. Puhdas, turmeltumaton ja tosiolevainen: ” Mättäällä istuva poika tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin pieneksi ja mitättömäksi pienen erämaalähteen luona. Samalla hän oli kuitenkin onnellinen. (…) pieni maailmantilkku kuusikkorinteen salassa oli täynnä rauhaa, (…) Muualla itketti ihmissuku itseään, tänne se ei eksynyt. Täällä oli rauhaa, koska tänne ei koskaan tuotu pahuutta niin paljon kuin muualle…”

Katkelman metsälähde on vertauskuva ajattoman asettumisesta paikkaan ajassa. Ohimenevää, mutta todellista lähteensilmän heijastuksissa. Siis siellä jossain…

Kokonaisuudessaan tarinan maisema paikantuu myös olemassa oleviin seutuihin, rotkojärvi järviketjujen perillä muistuttaa Suomussalmen ja Kuusamon rajoilla sijaitsevaa Julmaa-Ölkkyä luolineen. Kirjan kirjoittamisen aikaan 1950-luvulla paikka tunnettiin jo luonnonnähtävyytenä, mutta sen ympäristössä ja monin paikoin muuallakin syrjäseuduilla levittäytyivät vielä laajat tiettömät saloseudut. Sitten metsätalouden menetelmät muuttuivat. Valtavat avohakkuut levisivät takametsiin. Parissakymmenessä vuodessa rakennettiin maan kattava tiheä metsäautoteiden verkosto. Takametsät muuttuivat autoteiden labyrintiksi. Missä tie, siellä hakkuut maanmuokkauksineen. Ja metsänparannustoimet: Suot, soistuneet korpipainanteet ja lähteet kuivattiin ojittamalla, kiemurtelevat metsäpurot oiottiin kaivinkoneella suoriksi. Ja tämä sota kaikkia puuntuotantoa hidastavia tekijöitä vastaan käytiin koko metsävaltion laajuudella vain pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Luonnonsuojelijat yrittivät toivotonta torjuntataistelua mutta vain rippeitä saatiin säästettyä näytteeksi siitä mitä oli menetetty. Ja sota jatkuu yhä vaikka korpi onkin jo lyöty.

– Mutta ne kirjojen luonnonkuvaukset. Koskemattoman korpimetsän reunustama valoisan alkukesän yön autereinen järviketju ja nuotio rannalla. Kun pieni poika lukee jotain tuollaista, hän ajattelee että se on totta. Kun ikää tuli tarpeeksi, lähdin tosissani etsimään tuota turmeltumattoman syvän metsän runollista tosiolevaista sieltä jostain…

Martti Montonen: “Muistomerkki” kuva kirjasta: Suomen Peura, wsoy 1974

Sitä ennen kuitenkin vielä yksi kirja: Se tarttui käteeni kirjastosta joskus 1970-luvun jälkipuolella. Martti Montonen: “Suomen Peura” (1974). Ensimmäinen suomalainen tutkielma metsäpeurasta, tuosta poron villimmästä serkusta. Peura asutti tätä maata muinoin laajalti mutta metsästettiin 1900-luvun alkuvuosina sukupuuttoon. Sitten joskus 1950-luvulla joku metsänkulkija havaitsi oudon eläimen Kainuun korpiseudulla lähellä Neuvostoliiton rajaa. Villipeurat olivat tekemässä paluuta. Montosen teos on vapaamuotoinen tutkielma näistä harvalukuisista paluumuuttajista. Montonen kuvailee havaintoja niiden elintavoista, yhtälailla kuin peuraan ja sen asemaan muinaisena riistaeläimenä liittyvää kulttuurihistoriaa, yhdistää biologiaa, ekologiaa ja kansa- ja kielitiedettä. Tämän lisäksi rohkenen pitää kirjaa myös jonkinasteisena kirjallis-taiteellisena esityksenä Montosen tutkimusretkistä peurojen tuolloisille esiintymisalueille. Mustavalkoisen kuvakirjan ilmestymisajankohta sattui myös painotekniseen murrosvaiheeseen. Se kuuluu valokuvakirjoina lajinsa viimeisiin, kun kivipainot, hienot harmaan sävyt ja syvä samettimusta alkoivat kadota offset-painokoneiden vallatessa alaa.

Keskeistä Montosen esityksessä oli silti myös itse metsä, joka sekin veti viimeisiään. Olennainen osa kirjan tenhovoimasta liittyy myös tähän. Kirjassa kuvaillut tutkimusretket metsäpeurojen keskeisille esiintymisalueille Kuhmon Elimyssalon ympäristöön ajoittuvat 1960 -luvulle ja 1970 -luvun alkuun. Kirjan ilmestyessä hakkaamattomat yhtenäiset salomaat olivat jo kutistuneet yksittäisiksi avohakkuiden ympäröimiksi saarekkeiksi. Suurimpana niistä Elimyssalo, mutta metsähallitus oli laatinut hakkuusuunnitelmat jo senkin osalle. Alueen hämyiset kuusikot olivat tuolloin ainoita peurojen vasomispaikkoja rajan tällä puolen. Tilanne näytti huonolta, hakkuita ajettiin voimalla ja suojelu oli kirosana.

Katkennut kelo Kuhmon Elimyssalossa 1990 -luvun puolivälissä, kuva Jussi Kivi

Alueen pelastumisessa auttoi vain korkeamman käsi. Montonen ja kuhmolainen pappi ja kirjailija Jorma Kauko (joka on muuten myös kirjoittanut 1948 ilmestyneen Kiveliön seikkailijat -nimisen poikien seikkailukirjan) vetosivat kumpikin tahoillaan itse tasavallan presidentti Urho Kekkoseen hakkuiden pysäyttämiseksi. Montonen kirjoitti Kekkoselle tutkimuksistaan peurojen merkityksestä Suomen ja Kainuun historiassa ja Elimyssalon merkityksestä peuroille. Liitti mukaan myös vedokset vaikuttavimmista valokuvistaan. Ja kas, Kekkonen, metsämiehistä suurin, oli peuroille myötäinen: Salon ydinalue erotettiin pari viikkoa Montosen kirjeen lähettämisestä hakkuusuunnitelmista määräajaksi. Tämä tapahtui vuonna 1972 ja pelasti Elimyssalon.

Muinaismetsä

Tein ensimmäisen retkeni Elimyssaloon toukokuussa 1981 ja sitten useampia 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Syksyllä, alkutalvesta, loppukeväällä, sikäläisittäin kuusenperseessä nukkuen, mikä tarkoittaa siis laavukangasta ja nuotiota siinä edessä. Alue on vanhojen metsien ja pienten soitten mosaiikkia, muutamia lampia ja keskellä matala Elimysjärvi. Noihin aikoihin laulujoutsen oli vielä erämaalintu, kuten on soilla pesivä metsähanhi yhä. Näin Elimyssalossa ensimmäisen kerran joutsenen pesivän, metsähanhia, ensimmäiset kunnolliset naavakuusikot ja karhunpesät, joista yhteen oli pakko kömpiä kokeeksi sisään. Ensimmäiset tuoreet sudenjäljet ja tietenkin ne peuratkin. En ollut ennen kokenut metsää missään näin voimallisena mutta ensi retkestä lähtien oli selvää että retkeilin rajatulla muinaisjäännösalueella, en tässä maailmassa.

Kerran olin siellä yksin alkutalvesta leiriytyneenä nimettömän pikkulammen lähelle ja katselin mustien kuusten välistä isona mollottavaa kuutamoa. Kuuta vasten metsä tuntui vielä arkaaisemmalta. Tunne ei johtunut kuitenkaan pelkästään näkymän alkuvoimaisuudesta, vaan säröstä tuossa alkuvoimaisuuden illuusiossa. Se särö oli itse kuussa, joka oli jo aivan liian moderni ja turmeltunut tähän kuvaan: televisiosta tuttu kylmän sodan aikaisen amerikkalaisen uutispätkän kulissi. NASA ja Hollywood mitä vielä, niin pieni on maailmamme. Muistuttamalla tuosta kuu vain pilasi romanttisen taigaidyllini, kuin mikäkin mainosvalo. Käännyin takaisin tuijottamaan hiipuvaa nuotiotani, taisi pakkanenkin vähän kiristyä. Lisäsin puuta tuleen ja manasin, siellä korven yksinäisessä yössä, sitä joskus koittavaa demonisen pimeyden tekno-kapitalistista yötä, jolloin taivaalla satelliittien rinnalla vilkkuu toinen toistaan tyhjänpäiväisempiä jättiläismainoksia…

Joskus 1990 -luvun puolitietämissä mentiin Elimyssaloon marraskuun lopulla hiihtäen, sen verran oli sitä lunta. Sitten kääntyi vesi-räntäsateeksi. Satoi neljä päivää ja yötä, lumet lähes lähti, vaan meillä yhä sukset. Lyhyet päivät ja pitkät yöt märässä metsässä laavukankaan alla savussa. Siinä oli musta metsä voimallinen. Tietoisesti ja vasiten en siihen keliin metsään päiviksi lähtisi, vaan kaiholla sitä muistelen. Sen verran oli hieno retki kaikkine hienoine sävyineen ja vivahteineen. On nimittäin aivan eri asia kärvistellä päiväkausia laavukankaan alla märässä metsässä kuin katsella sadetta ikkunan lävitse. Siinä oltiin melkein kuin oltaisiin oltu Montosen mustavalkoisessa peurakirjassa. Ne kaikki hienot, harmaan, tumman ja mustan sävyt. Sade kiillottaa värit kuin vernissa maalauksen pinnan. Rämemaisema liukuu usvaan. Mustat salaperäiset korpipurot ja silmäkkeet. Koska koko tuo korpi on niin pirun musta: Kapeat naavaiset kuuset ja niiden märät näreet sateessa. Korpin sulat ja nuotion noki ja pitkä yö metsässä marraskuussa kun pimeä tulee neljältä iltapäivällä. Eikä tuolla mustalla ole mitään tekemistä demonisuuden kanssa. Se on vain jäänne ajalta kun musta oli vielä mustaa ja metsä metsää, kun sähkövalot ei loista yötäpäivää kaikkialla, niin että näitä sävyeroja voidaan (ehkä) vielä havainnoida….

Elimyssalo rauhoitettiin (vasta) 1990 -luvun alussa pysyvästi ja se on Oulun eteläpuolisen Suomen suurin tietön vanhojen metsien alue. Eikä sellaisena mitenkään suuren suuri. Idässä alue rajautuu Venäjän rajaan, muualta sitä ympäröivät metsäautotiet ja hakkuut. Jos etelästä tulevan pistotien päästä vedetään suora linja salon pohjoispuolelle lähimpään vastaavaan metsäautotiehen, jää niiden välille linnuntietä kuusi kilometriä ja neljäsataa metriä. Jos jäädään linjan puoliväliin ollaan korven sydämessä eli kolmentuhannen kahdensadan metrin ja muutaman lisäaskeleen päässä lähimmästä autotiestä. Tätä syvemmälle metsään ei Oulun eteläpuolisessa Suomessa pääse. Täten lienee selvää, että noita syviä salometsiä löytyy tässä maassa enää vain kirjoista ja jostain kollektiivisen kulttuurisen muistitajuntamme kaukaisista sopukoista. Eli se on sitten sitä myöten sen saatanan suoraviivainen tämä suurten Impivaarojen tilanne.

Eikä metsää puilta

Luontoportaat, kuva Jussi Kivi

Joskus 1990-luvun alkupuoliskolla tein Elimyssalossa pienen pyhiinvaelluksen Punikkilehto -nimiseen korvenkolkkaan. Luotettavalta taholta saadun tiedon mukaan siellä, sivussa luontaisilta reiteiltä, tiheän vanhan kuusikon katveessa sijaitsisi peräti itsensä Montosen vanha leiripaikka. Ja niinhän se löytyikin: Kotapuutkin pystyssä, keskellä nuotionpohja, retkipatja mustaan muoviin pakattuna, aivan kuin paikka olisi vieläkin käytössä… Kota oli symmetrisesti kahden ison ja harmaantuneen, pisimmät oksansa jo pudottaneen totemimaisen mäntykelon välissä, kuin jokin goottilainen ja kosmis-arkkitehtooninen katedraalirakennelma. Olen nähnyt Kölnin katedraalin ja vertausta voidaan tietenkin pitää hieman yliampuvana, mutta tässä asetelmaan kuuluu sentään myös paikkaa turkkimaisesti ympäröivä vanha aarniometsä, vielä vanhempine yksittäisine puuvanhuksineen. Ei siis aivan vähäpätöinen arkkitehtooninen kokonaisuus sekään ja vielä elävä organismikin kun on.

– Kuljeskelin siinä hartaana, paikkahan on minulle pyhä, sehän oli selvä. Minullehan tuo metsä on ennemminkin Montosen kuin luojan luoma. Ilman hänen kirjaansa en olisi näille rämeille ja korpiloukkoihin ehkä muuten osunut, en varsin olisi osannut sillä silmällä katsoa, ja edes oikeaan mittakaavalliseen viitekehykseensä asettaa.

Siinä sitten jonkin matkan päässä, leirin tuntumassa naavaisten kuusten katveessa tunnistin yllättäen puun. Paksun ja vanhan mäntykelon, noin kymmenen metrin korkeudesta myrskyn katkaiseman mutta jollakin tapaa monumentaalisen pylvään. Yhden sadoista tuhansista ja ties miljoonista metsän puista, mutta tunnistettavan kuitenkin. Se oli tuttu noin kaksikymmentä vuotta aiemmin julkaistun Montosen kirjan sivulta. Sivun kokoinen pystykuva ja teksti: muistomerkki. Otin siinä tietenkin valokuvan kotona verrattavaksi. Ja niin se oli yksi ja sama puu siinä kirjan sivulla, ja kuvassani siellä jossain korven kätköissä naavaoksiston varjoissa. Niin pieniä, niin surkean pieniä ovat nämä suuret metsämme, että vaikka matkaa kuusi ja puolisataa kilometriä etelästä pohjoiseen nähdäkseen metsän, niin tunnistaa vain yksittäisiä jo kirjoista tuttuja puita.

Metsä kuutamossa

Elimyssalo ei ollut ainoa lukuisten metsäretkieni kohde vuosien varrella, mutta ilmiselvää on, että mitä kirjaimellisesti hain, ei koskaan olisi voinutkaan löytyä. Jotain muuta sitäkin enemmän. Hakkuita ja teollisia taimikoita. Takametsiä ei enää ole. Viimeistään sinä aikana kun metsäretkeilyäni aktiivisimmin harjoitin ovat lähes kaikki säilyneet luonnonmetsien rippeet Lappia lukuunottamatta varustettu virallisiksi luonnonnähtävyyksiksi. Luontopolkuja ja parkkipaikkoja. Ja väliin mahtuu kaikenlaista infrastruktuuria, keittokatoksia, penkkejä, kaiteita, portaita ja pitkoksia helpottamaan kulkua ja ohjaamaan kokemusta. Seikkailukirjojen metsien vapaus on paennut jonnekin muualle ja Impivaara aurattu metsäkoneella. Näin myös retkeni ovat sittemmin suuntautuneet muunlaisille joutomaille.

Joitain vuosia sitten olin iltayöstä hylätyllä kaatopaikalla Itä-Helsingissä. Se on tunturimainen täyttömaalla peitetty jätevuori. Maisema on avara. Pilvet ja satelliitit kiitivät kuutamossa. Jätevuorelle oli ajettu kasoittain kantoja. Pientä ohutta sumupilveä liikkui maan pinnassa vuoren kuvetta ja alkoi lähestyä kantokasaa. Yllättäen näin edessäni kuin romanttis-maalauksellisen näyn. Nostin kameran silmilleni ja näky vain vahvistui sommitelman rajautuessa. Kuu valaisi ensilumen osin peittämiä, sikin sokin kasassa olevia kantoja. Ne olivat kuin jotain fossiilijäänteitä kaukaisesta, maan sisältä nousseesta kalevalaisesta ikimetsästä jollain mahtavan jättiläismäisellä ja myllätyllä maailmanlopun hakkuuaukealla. Ja jollain erikoisella tavalla tuo alkumaisema ikään kuin pysähtyi tuohon arkaaiseen näkymään. Tässä se nyt oli, muinaisen ikimetsän ydin, konstruoituna, tiivistettynä. Olin perillä. Siellä missä metsäkin: Taivaassa tähtien alla, tämän hyljeksityn ja tuoksuvan jätevuoren kiitävässä avaruudessa. Sain siinä vielä sommiteltua valokuvankin. Se kantaa syvän metsän muistoa ajassa ja sen haluan kanssasi jakaa.

Jussi Kivi: Metsä kuutamossa, 2005