Maisa Majakan teokset kuvaavat baari-iltoja ja baari-iltojen jälkeisiä öitä ja aamuja tavalla, joka saa katsojan ajattelemaan: ”Olisinpa ollut mukana!” Keramiikkaveistosten riemukkaat sommittelut, värit ja lasitteet tuovat todelliseksi etkot, jatkot, ihastukset ja teinikännit, ylilyönnit ja nuoruuden onnen. Olinhan minä mukana, en Kalliossa tai Kiasman nurtsilla, mutta omien ystävien kanssa omilla kulmilla. Tunnistan nostalgian, vaikka kohde ei ole sama.
Kiasman nurtsi
Maisa Majakka istui Kiasman nurtsilla 2000-luvun alussa. Vuosia myöhemmin hän kirjoitti kokemuksistaan Kuvataideakatemian kuvataiteen maisterin opinnäytteensä kirjallisessa osassa Kaikki nuoret tyypit. Kirjassa Majakka muistelee nuoruusvuosiaan Kiasman nurtsilla, ystäviään ja kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa hän jakoi nurtsin, kesäillat ja nuoruuden sekä tarkastelee muistojen merkitystä identiteetin ja yhteisöllisyyden kehittymisen kannalta. Kirja pitää sisällään muun muassa teosanalyysejä, runoja ja novellikokoelman, ja sen kirjoittaminen ajoittui vuosille 2020–2022.[1]
Itse lopputyönäyttelyn kokonaisuus, joka oli esillä Exhibition Laboratoryssa 10.10–8.11.2020, rakentui muistojen mutta myös dokumentaation varaan. Majakka keräsi referenssimateriaalia niin ystäviltään kuin esimerkiksi Instagraminkin kautta tutuilta ja tuntemattomilta; hän huuteli somessa muun muassa valokuvien, lentolehtisten ja julisteiden perään. Majakka kertoo yllättyneensä tutkimusprosessin aikana useasti: monet hänen opiskelukavereistaan olivat istuneet hänen kanssaan Kiasman nurtsilla vuosia aiemmin! Kiasman nurtsi on siis nähtävästi vetänyt puoleensa niitä samoja tyyppejä, joita ovat myöhemmin vetäneet puoleensa niin Kallion baarit kuin Kuvataideakatemiakin, luovia taiteilijan alkuja, jotka ovat 15-vuotiaana kokeneet olevansa erilaisia kuin muut (muut tuolla jossain), mutta kuitenkin samanlaisia kuin nämä tyypit tässä lähellä. Näin korostuu Kiasman nurtsin – tai minkä tahansa nuorisolle merkityksellisen hengailupaikan – merkitys yhdistävänä tekijänä, kollektiivin liimana, joka kuitenkin paitsi tuo ihmiset yhteen myös korostaa heidän yksilöidentiteettiään: minä olen osa meitä.
Nämä asiat, identiteetti ja yhteisöllisyys, ovat yhä läsnä Majakan työskentelyssä, vaikka lopputyöstä on toki jo aikaa ja ajatukset ovat muuttaneet muotoaan. Kiasman nurtsin lisäksi monella muullakin paikalla on erityinen, korostunut merkitys Majakan muistoissa ja elämäntarinassa. Helsinki on merkityksellinen, tietysti; Majakka on asunut koko ikänsä kaupungissa, jota kuvaavat niin Kallion baarit kuin Roihuvuoren teollisuusaluekin. ”Eri alueisiin on vuosien saatossa kerrostunut muistoja, joita voi kuoria toisten alta näkyviin. Paikoista muodostuu muistojen arkistoja”, Majakka kertoo. Majakan työskentely ei sinänsä ole paikkasidonnaista, mutta muistot ovat.
Immersiivisten muistojen jakaminen
”Tietyissä elämänvaiheissa aika tuntuu hidastuvan”, Majakka kuvailee. Nuori Majakka notkui Kiasman nurtsilla kymmeniä kertoja, ja myöhemmin hän vietti Kallion baareissa satoja iltoja. Majakan teokset käsittelevät näitä lähes identtisinä toistuvia iltoja, ja vaikka teokset ovat helposti luettavissa suomalaisen päihdekulttuurin kommentoinniksi, niin kyse ei ole pelkästään siitä. Omasta näkökulmastani kyse on yleisesti nostalgian hyväksymisestä, ja toisteiset elämänvaiheet muodostavat immersiivisiä muistoja.
Immersiivisiä muistoja on helppo jakaa. Kiinnostavaa on, miksi joillekin meistä on tärkeää jakaa näitä immersiivisiä, nostalgisia vaiheita omasta elämästä muiden kanssa. Tässä on mielestäni kyse nimenomaan kokemisen ja kokemuksen ristiriidasta; jokainen on kokemusmaailmassaan yksin, vaikka ihan siinä vieressä olisi joku toinen. Ja koska jokainen meistä on kokenut – ihan yksin – tärkeitä asioita, jotka ovat muovanneet häntä, on tärkeää myöhemmin löytää ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita samaan aikaan. Nämä toiset rinnalla kokijat (ei yhdessä, vaan vieressä) vahvistavat omaa muistoa ja tarjoavat siihen uusia näkökulmia.
Tässä on ensisijaisesti kyse empatiasta. Koska olen itse notkunut teininä omien ystävieni kanssa Ateenan puistojen puisilla penkeillä, tiedän, miltä Majakasta tuntuu, kun hän huomaa, että hänen omista Kiasman nurtsin vuosistaan on kulunut aikaa. Koska olen itse itkenyt Ateenassa peruuntunutta Siouxsie and the Bansheesin keikkaa, tiedän, miltä Mia Keurulaisesta tuntui, kun The Charlatans perui Turun keikkansa vuonna 1991.[2] Koska olen nykyään itse kahden lapsen äiti, tiedän, mitä Majakka tarkoittaa, kun hän kertoo, että ei muuttaisi nykyisyydessä mitään, mutta haaveilee välillä vapaudesta.
Tavallaan siis oman identiteetin vahvistuminen edellyttää, että kuulee toisen version omasta kokemuksestaan, mutta kuitenkin vasta sitten, kun oman kokemuksensa on ehtinyt mielessään jäsennellä ja määritellä merkittäväksi. Ja sitä me ihmiset teemme: teemme asioita, joista tulee hyvä mieli, koemme suruja, jotka tulkitsemme myöhemmin tärkeiksi oman elämän käännekohdiksi, laulamme karaokea yhdessä ystävän kanssa, juomme kylmää olutta Kallion baarissa (tai Kreikan rannalla) ja luotamme siihen, että koska nämä asiat ovat meille tärkeitä, niin muutkin saavat näistä asioista varmasti jotain hyvää itselleen. ”Te ihmiset ootte niin ihania, kun te teette näitä asioita”, nauraa Majakka työhuoneellaan, kun keskustelemme aiheesta, mutta oikeasti hän tarkoittaa ”me ihmiset”. Me ihmiset olemme ihania, ja mitä enemmän omia kokemuksiaan jakaa toisten kanssa, sitä syvemmin oppii jokainen meistä rakastamaan myös itseään.
Tytöt bailaa
Tällä hetkellä Nuoret 2023 -näyttelyssä Taidehallissa on esillä Maisa Majakan teoskokonaisuus, jonka hahmot ovat siirtyneet pois Kiasman nurtsilta, osa Kallion baareihin ja osa edelleen bilettämään, yksi Tavastian takahuoneeseen, toinen taksiin yhdessä Britney Spearsin ja Lindsay Lohanin kanssa. Teoksen Bimbo Summit nimi viittaa lehdistön nimeämiin ja paparazzien ottamiin kuviin Paris Hiltonista, Spearsistä ja Lohanista samassa taksissa vuonna 2006. Populaarikulttuurin viittauksia vilisevä näyttely on kuin oodi bileille.
Näyttelyn teoskokonaisuus pitää sisällään usean jalustalla seisovan keraamisen veistoksen lisäksi kolmiosaisen Kapakkatriptyykki-seinäreliefin. Kapakkatriptyykin viittaukset ovat selviä, Heinähattu ja Roskapankki sekoittuvat teoksessa geneeriseksi Kallion baariksi korostaen aiemmin mainittua toistuvuutta. Teos ammentaa inspiraatiota kymmenistä tai jopa sadoista baari-illoista, jotka Majakka vietti ystäviensä kanssa Kalliossa ja joiden aikana joku saattoi joskus itkeäkin. Päällimmäinen tunne, mikä illoista katsojalle välittyy, on kuitenkin ilo. Teos ei ole omaelämäkerrallinen, vaan siinä on mukana Majakan omien kokemusten lisäksi ”joutilaisuuden observaatiota, tarkkailun tulosta ja puhdasta fiktiotakin”.
Ilon kuvaaminen tässä kontekstissa on mielestäni melko poikkeuksellista. Se tuo mieleeni Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt -elokuvan (2022) sekä myös omat pyrkimykseni kuvata taiteellisessa työssäni nuoruuttani voimaannuttavalla ja riehakkaalla tavalla. Niin Haapasalon elokuvassa kuin Majakan töissäkin tytöt bilettävät uhkarohkeasti, omaa haavoittuvaisuuttaan uhmaten, elämästä ja päihteistä ja irtoseksistä nauttien. Tämä kuvaus ei sinänsä ole poikkeuksellista, vaan se, mitä tästä bilettämisestä seuraa: ei mitään. Tytöt juovat liikaa, kävelevät pimeillä kaduilla ja sammuvat Ruttopuistoon, eikä heille tapahdu mitään ikävää. Hollywood on totuttanut meidät narratiiviin, jossa bailaavia tyttöjä rankaistaan; heille tapahtuu uhkarohkean käytöksensä seurauksena ikäviä asioita. Oma kokemukseni kuitenkin on, että yleensä mitään kamalaa ei tapahdu, ja nuoruuden muistoni ovat lähes täydellisesti onnellisia. Korkeintaan sydänsurujen kanssa kamppailtiin, mutta nekin tunteet olivat voimakkuudessaan ja kamaluudessaan ihania.
Niin Haapasalon elokuvassa kuin Majakan töissäkin tytöt bilettävät uhkarohkeasti, omaa haavoittuvaisuuttaan uhmaten, elämästä ja päihteistä ja irtoseksistä nauttien. Tämä kuvaus ei sinänsä ole poikkeuksellista, vaan se, mitä tästä bilettämisestä seuraa: ei mitään.
Tietysti bailaamisenkin ihannoinnissa on hyvä yrittää saavuttaa jonkinasteinen tasapaino: opettaa lapsia ja nuoria tiedostamaan vaarat, kuitenkin turhia uhkakuvia maalaamatta, niin, ettei tiedostaminen estä nuoria elämästä.
Still life
Kapakkatriptyykki on mielestäni sarjakuvallinen tai ainakin tarinallinen työ, jossa aika on pysähtynyt. Kolmen reliefin kokonaisuudessa tapahtuu yhtä aikaa todella paljon asioita: osa hahmoista tanssii, osa itkee tuoppiinsa, osa halailee ystäviä, yksi istuu kaukana muista yksin. Yhdessä reliefissä tapahtumat kuvaavat baaria päivällä, joskin hieman liioitellusti – yleensä baareissa on päivällä huomattavasti hiljaisempaa. Majakka esittelee minulle teoksen hahmoja, kuin tuntisi heidät. Kuitenkin vain osa hahmoista pohjautuu Majakan omaan nuoruuteen, eivätkä nekään esitä ketään tiettyä henkilöä. Osa on täysin fiktiivisiä. Myös julkisuuden henkilöitä ja pop-kulttuurin hahmoja on eksynyt tähän kapakkaan: Thelma ja Louise sekä Absolutely Fabulous -sarjan Patsy ja Edina, muiden muassa. Hahmot viittaavat pitkälti suomalaiseen päihdekulttuuriin halpoine tuoppeineen, mutta on mukana muutama pilvenpolttelijakin. Hahmojen voi tulkita symboloivan nuoruuden monia merkityksiä, laajoja joukkoja ihmisiä ja useita paikkoja, arkisen vapauden kokemuksia.
Kapakkatriptyykki on tavallaan Majakan versio nukkekotileikistä. Reliefitekniikka mahdollistaa paitsi usean tarinan samanaikaisen kuvaamisen myös vapautuneen, suunnittelemattoman maalauksen. Sitä mukaa, kun Majakka maalasi, hän pystyi päättämään, mitä tapahtuu – kenellä on hauskaa, kenellä ei. Tilanteista on katsojan helppo tunnistaa omat nuoruuden kokemukset: joku itkee surullisena, joku suutelee, joku ihastuu, ja joku piirtää sarjakuvia kuitteihin – sattumalta sekä minä että Majakka olemme tehneet niin Heinähatussa. Kuvan hetki on pysähtynyt, pysäytetty, mutta tarina on silti luettavissa. Ilta jatkuu yöhön, ja siitä aamuun.
Päiväkännin nostalgia
Monet lehdet ja sosiaalisen median nostot ovat Majakan Nuoret 2023 -kokonaisuutta käsitellessään tarttuneet kahteen asiaan: päihdekulttuurin tarkasteluun ja jo kuuluisaan Sanna Marinin muotokuvaan. Marinin nostaminen näyttelyyn on tietysti tämän poliittisen roolin takia kiinnostavaa. Marin on itsessään kiinnostava hahmo: miten aggressiivisesti ja samalla pikkumaisesti hänen juhlimisestaan toistuvasti otsikoitiin, miten lehtijuttujen kommenttikentät täyttyivät koulukiusaamista muistuttavista kommenteista, joissa hänen pätevyyttään arvosteltiin tiukasti sen kautta, mitä hän teki vapaa-ajallaan. Paheksunta on silkkaa misogyniaa, sehän on selvä; poliitikot ovat kautta aikojen juhlineet, piilossa saunoissa tai kabineteissa. Suomi on myös pieni maa, poliittiset hahmot ovat eri tavalla tuttuja, persoonallisia lippalakkeineen, karaoke-iltoineen ja juoksulenkkeineen Kaivarissa. Koska heihin voi törmätä missä vain, heitä on myös helpompi arvostella.
Kuitenkaan Sanna Marin tai päihdekulttuuri eivät kumpikaan ole itsessään näyttelyn tai Majakan työskentelyn aihe, vaan yksityiskohta. Tulkitsen Marinia esittävä veistoksen viittauksena julkisen henkilön samaistuttavaan elämään ja kuvaukset päihteiden käytöstä viittauksina yhteisiin, yhteisöllisiin nuoruuden kokemuksiin. Molemmissa on vaaransa ja varjopuolensa, mutta niitä työt eivät nähdäkseni käsittele. Majakan töistä välittyy sen sijaan ilo, rakkaus ja elettyjen kokemusten jakamisen riemu.
Päiväkännejä Majakalla on joskus ikävä. Perheenäiti ei helposti saa järjestettyä sellaiselle toiminnalle aikaa. On vastuita, jotka tuovat elämään myös tasapainoa mutta joiden takia spontaanit irtiotot eivät onnistu. Vanhemmuus on Majakan elämässä aina läsnä, kuten omassanikin. Vanhemman täytyy jatkuvasti ottaa toisten ihmisten tunteet huomioon: lapset tarvitsevat kyytiä menoihinsa, koirat pitää käyttää lenkillä. Majakalle on erittäin tärkeää olla hyvä vanhempi, tukea lapsiaan ja antaa heille mahdollisimman hyvät eväät elämään. Tämä on hänelle huomattavasti tärkeämpää kuin oma vapaus. Mutta kaipaus on kuitenkin yhä olemassa.
Suurten tunteiden hetket ja illat
Tämä kaipaus on siitä kiinnostava ilmiö, että voi ikävöidä aikaa, tai paikkaa, tai ihmisiä, haluamatta kuitenkaan muuttaa nykyisyydestä mitään. Siinä on kyse melankoliasta, joka syntyy, kun huomaa, että jokin on peruuttamattomasti ohi. Siksi kaipauksen kohteella on vähemmän merkitystä kuin itse kaipauksen tunteella. Majakka voisi järjestää elämänsä uusiksi niin, että päiväkännit olisivat mahdollisia; minä voisin muuttaa takaisin Ateenaan ja käydä yhä samoissa baareissa, joissa kävin teininä. Voisin jopa laittaa viestiä entisille heiloilleni. Mutta ei, en tee sitä, sillä näin on hyvä. Kaipaus, nostalgia, kumpuaa siitä, että menneisyys on ohi, ja sen tiedostamisesta, että nykyhetkikin on kohta menneisyydessä.
Nostalgian kohteet ovat tavallaan symboli menetyksen tunteelle ja yhteisöllisyyden kaipaukselle, ja siksi ne ovat sitä selkeämpiä, mitä suurempia tunteita ne kuvastavat. Suurten tunteiden hetket (kuten aiemmin mainitsemani toistuvat toiminnot) jäävät paremmin mieleen.
Tämä kaipaus on siitä kiinnostava ilmiö, että voi ikävöidä aikaa, tai paikkaa, tai ihmisiä, haluamatta kuitenkaan muuttaa nykyisyydestä mitään. Siinä on kyse melankoliasta, joka syntyy, kun huomaa, että jokin on peruuttamattomasti ohi. Siksi kaipauksen kohteella on vähemmän merkitystä kuin itse kaipauksen tunteella.
Oman, nostalgiaan keskittyvän taiteellisen työni kautta huomioni kiinnittyy nostalgisiin elementteihin Majakan töissä. Siksi koen, että Majakan työhön tutustuminen on auttanut minua ymmärtämään jotain tärkeää nostalgian luonteesta. Kun istun Majakan työhuoneella juomassa kahvia hänen itse tekemästään kahvikupista, jaamme toisillemme tarinoita. Hän kertoo minulle siitä kerrasta, kun hän nuorena ystävän kanssa varasi halvat lennot Liettuaan ja päätyikin umpikännissä kiertelemään kirkkoja lämmittelemässä, kun baareihin meneminen ei onnistunutkaan. Minä kerron hänelle kesästä, kun silloisen ystävän kanssa Ruisrockissa molemmat sydänsuruisina itkimme Nine Inch Nailsin keikalla. Menneisyyden surulliset hetket muuttuvat niitä jakaessamme humoristisiksi, tai ainakin tragikoomisiksi. Ne eivät ole enää traumaattisia, vaan tarinoissa kiteytyy jotain oleellista siitä, millaista on olla ihminen. Jokainen, joka on joskus pitänyt teininä päiväkirjaa, tietää, mitä tarkoitan: hyvistä päivistä on kirjoissa vain lyhyitä merkintöjä, murheellisista hetkistä sen sijaan monen sivun verran angstista vuodatusta. Elämän balanssi ei ole päiväkirjoissa aistittavissa, hyvien hetkien suhde huonoihin.
Nostalgisista taipumuksistaan tietoinen Majakka dokumentoi myös nykyistä elämäänsä aktiivisesti. Hän myöntää rakentavansa väyliä tulevaisuutta ajatellen, ovia, joiden kautta palata tarvittaessa paikkaan, jossa hän on joskus ollut – paikkaan, jossa hän on nyt. Hänellä on nuoruudestaan hyvin vähän valokuvia, joten hän on ymmärtänyt dokumentoinnin arvon. Valokuvien lisäksi hän dokumentoi nykyisyyttään monilla muillakin tavoilla: hän pitää päiväkirjaa, kirjoittaa runoja unistaan sekä pitää podcastia nimeltä Avajaisvieras. Podcastissa Majakka vierailee nimen mukaisesti taidenäyttelyiden avajaisissa ja jututtaa näyttelyn järjestänyttä taiteilijaa ja pääsee näin tutustumaan uusiin ihmisiin ja jakamaan heidän kanssaan onnistumisen tunteita.
Nykyisyys
Ja näin palaan taas kokemusten jakamisen tärkeyteen. Kun omat muistot saavat yleisön, ne muuttavat muotoaan. Siksi en ole tälläkään hetkellä baarissa ystävieni kanssa tekemässä niitä juttuja, joista nyt kirjoitan tai joita käsittelen näyttelyissäni – aivan kuten Majakka, joka dokumentoi nykyistä elämäänsä monin eri tavoin samalla, kun istuu työhuoneella maalaamassa kymmeniä bilettäviä hahmoja reliefeihinsä. Sillä menneisyyden hetkien pitää saada yleisö, jotta ne on mahdollista yhteenkuuluvuuden kautta käsitellä ja hyväksyä osaksi omaa, elettyä elämää.
Yhdellä Nuoret 2023 -näyttelyn Bimbo Summit -teoksen hahmoista on niskassa tatuointi, jossa lukee: ”Oh no, love, you’re not alone.” Sitaatti on David Bowien kappaleesta Rock ’n’ Roll Suicide, jota olen itsekin kuunnellut paljon. Vuonna 2001, pienessä opiskelija-asuntolan huoneessani Sheffieldissä, kuuntelin kappaletta kasetilta samalla polttaen savukkeita puoliksi ikkunasta roikkuen. Ajattelin silloin, että niin kauan, kun joku jossain kuuntelee samaa biisiä, minä en voi olla koskaan yksin.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Athanasía Aarniosuo on nostalgian ja identiteetin teemojen parissa työskentelevä taiteilija, kuraattori ja taidejournalisti. Hänen muistoissaan sekoittuvat teini-iän tunne-elämä, musiikki, bändit, Ateenan ja Glasgow’n kadut ja klubit sekä lapsuuden lauttamatkat Kykladeille.
Teokset kuvissa: Maisa Majakka
Maisa Majakan teoskokonaisuus on esillä Nuoret 2023 -näyttelyssä Taidehallissa 28.5.2023 asti.
Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos
Viitteet
[1] Majakka, Maisa. Kaikki nuoret tyypit. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia; 2022.
[2] Viittaan tässä samassa teemanumerossa julkaistuun tekstiin ”THEN – Kun brittipop Suomeen tuli”.