Rauhallinen koti-ilta pari vuotta sitten. Valmistan keittiössä teetä, TV pauhaa olohuoneessa. Äkkiä epämääräinen äänimuhju jäsentyy ja terävöityy tutuksi sävelmäksi, ja minut valtaa epäusko. Sävel on kyllä oikea, mutta se soi väärässä ajassa ja paikassa – kuin seisoisin yhtä palaa vaille valmiin maisemapalapelin äärellä kädessäni pahvinkappale jostain aivan toisesta maisemasta.
Kiiruhdan olohuoneeseen katsomaan, mistä on kysymys. TV-ruudulle ilmestyy teksti: ”Kaikki housut, ota kolme maksa kaksi!”, jonka myös möreä miesääni spiikkaa. Tämä tarkoittaa, että miestenvaatteita kaupittelevalla Dressmann-myymäläketjulla on taas uskomaton alekampanja käynnissä. Mainoksen taustalla soi yksi tärkeimmistä henkilökohtaisista nuoruuden anthemeistani, brittiläisen indie-popyhtye The Charlatansin kappale.
Jähmetyn niille sijoilleni tuntemaan tukevaa keski-ikää. Ruudulla ruskettuneet, valkohampaiset mallimiehet kaulailevat toisiaan hyvin istuvissa pusakoissa ja chinoissa. Samaan aikaan minun sisäänpäin kääntyneiden silmieni editse virtaa ihmisiä raitapaidoissaan ja Adidaksen Gazelle-tennareissaan, kaikilla on puuhelmet ja pinnejä sotkuisessa tukassa. Keikkabussin homeenhaju, festareiden ihmismeri ja koira raumalaisen puutalon yläkertabaarin tanssilattialla. YO-talon pop-disco, äänitysstudion kelanauhurin naksahdus ja se yksi, Turku-hallin aulassa vaihdettu katse, joka muutti koko loppuelämäni suunnan.
”Äiti, onks kaikki hyvin?” kysyy paikalle ilmaantunut 10-vuotias poikani hiukan levottomana.
Lapsikulta, on ja ei ole. Sinun äitisi potee nyt hetkellisesti koti-ikävää paikkaan, jonne musiikki voi luotijunaakin nopeammin ihmisen kiidättää.
Miksei Nirvana?
Nykytutkimuksen valossa voidaan todeta, että taidemuodoista musiikki ylipäätään kommunikoi ihmisaivojen kanssa aivan poikkeuksellisella tavalla. Nimenomaan nuoruudesta tuttua musiikkia on hyvin tuloksin hyödynnetty esimerkiksi muistisairaiden hoidossa.
”Musiikki pääsee suoraan aivojen primitiivisimpiin kerroksiin”, toteaa musiikkikasvatuksen yliopistolehtorina toimiva Kaarina Marjanen Tampereen yliopiston haastattelussa vuodelta 2021.[1] ”Kautta ihmiskunnan historian, kaikissa ihmisyhteisöissä on tunnistettu, että musiikki on meissä sisäänrakennettuna”, Marjanen jatkaa.
Mitä nostalgiaan tulee, yksi nuoruudessa soinut musiikki ei kuitenkaan välttämättä aiheuta keski-ikäisessä minussa samanlaista aavesärkyä kuin jokin toinen. Henkilökohtaisessa, erittäin epävirallisessa case studyssani olen verrannut Dressmannin mainoksessa soinutta The Charlatansia Nirvanan musiikkiin.
Tämän perusteella jaottelen nostalgia-mittarini värähtelyyn vaikuttavat variantit seuraavasti:
- musiikin ”löytymisen” tapa
- kyky/kykenemättömyys arvioida musiikkia objektiiviisesti
- musiikkiin liittyvät ihmiset eli viiteryhmä
- musiikin aiheuttamat seuraukset.
Nirvana oli kaikkialla, siltä ei oikeastaan voinut välttyä. Washingtonin osavaltion Aberdeenista ponnistavan grunge-yhtyeen maailmantuska säesti lähes meidän kaikkien 1990-luvun alussa teinivuosiamme viettäneiden (länsimaalaisten) aikuistumiskokemusta.
Mitä nostalgiaan tulee, yksi nuoruudessa soinut musiikki ei kuitenkaan välttämättä aiheuta keski-ikäisessä minussa samanlaista aavesärkyä kuin jokin toinen.
Minunkin vantaalaislukiossani se yhdisti muun muassa mustafarkkuiset hevarit, skeittarit NOT-lippiksissään, väärillä papereilla yökerhoissa pyörivät discohileet, hopparit, MTV:n 120 Minutes -ohjelmaa valvovat indie-kakarat ja vegevallankumousta ruokalan nurkassa herne-maissi-paprikaa mussuttamalla aloittelevat hipit. Tyypillisesti omiin porukoihinsa vetäytyneet teinit eivät juuri seurustelleet keskenään tai varsinkaan piitanneet toistensa musiikeista, mutta Wanhojen tanssien jatkoilla moshasimme ja huusimme silti kaikki yhteen ääneen Nirvana-solisti Kurt Cobainin kanssa: ”Here we are now, entertain us!” niin, että juhlakampaukset saivat kyytiä.
Voin vilpittömästi sanoa rakastavani Nirvanaa ja Kurt Cobainia sellaisella mutkattomalla tavalla. Nirvanan musiikki on mielestäni ajatonta, nerokasta ja raivossaan aina tuoretta. Mitä enemmän perehdyn Kurt Cobainin sanoituksiin ja henkilöhistoriaan, sitä enemmän fanitan hylkiöpojasta vaihtoehtoisen rockin ikoniksi nousseen, mielipuolisen suosion silmään ajautuneen moniongelmaisen mutta ilmeisen humaanin taiteilijan lyhyeen jääneen elämän tekeleitä.
The Charlatans livahti puolestaan elämääni sivuovesta Baba Lybeckin juontamana, kun maikkarin No TV -ohjelmassa esitettiin Then-biisin musiikkivideo vuonna 1991. Biisissä ei tapahtunut yhtään mitään, se junnasi järjettömänä paikallaan, mutta samaan aikaan syöksyi eteenpäin kuin moottorivene keula pystyssä. Videolla laulaja tanssi oudosti verkkatakissaan nykien ja tapaili sanoja leuka ojossa, silmiä ei näkynyt mustan moppitukan alta. Huulet sen sijaan olivat valtavat, turpeat ja kutsuvat. Rumpali paiskoi menemään kulmikasta komppia, ja urkuri rääkkäsi koskettimia kuin henkien riivaama gospelkanttori. Biisi osui johonkin minussa kuin satojen volttien sähköisku.
Tietoa tästä musiikista oli internetiä edeltävänä aikana vähänlaisesti saatavilla. Vaihtoehtomusiikin äänitorven, Melody Maker -lehden tai NME-lehden saadakseen piti matkustaa paikallisjunalla Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. Äiti suostui tarkoin ohjeistettuna tuomaan Tukholman työmatkalta minulle The Charlatansin ensimmäisen albumin CD:nä. En ole varma, onko tuo musiikki millään ”objektiivisella” tavalla mitattuna varteenotettavaa, mutta se oli minun musiikkiani. Sellaista, joka pakenee järkeä ja analyysia, operoi niitten sijaan juuri emootion alueella. Olin musiikista mustasukkainen ja jaoin salaisuuden vain muutaman tarkoin valitun ystävän kanssa.
Viiteryhmästä ja seurauksista
Palatakseni bullet point -listani kahteen viimeiseen kohtaan oma nostalgiavellontani ei liity pelkästään musiikin kuunteluun ja fanittamiseen. Olen myös itse soittanut ja laulanut pop-kokoonpanoissa vuodesta 1993, ja sekin on kyllä The Charlatansin syytä.
Yhtyeen oli nimittäin tarkoitus esiintyä Ruisrockin yhteydessä järjestetyissä Typpihappobileissä Turku-hallissa kesällä 1991. Oikukkaat britit kyllä saapuivat paikan päälle, mutta jättivät jostain typerästä kukkoilusyystä esiintymättä. Turku-hallin käytävillä haahuili sinä kesäyönä kourallinen eri puolilta Suomea saapuneita, pettyneitä nuoria, jotka eivät vielä tienneet tulevansa piakkoin sullotuksi brittipoppari-lokeroon. Minä sullouduin ystävättäreni ja kahden entuudestaan tuntemattoman moppitukkaisen tuusulalaispojan kanssa sinapinväriseen Toyotaan Turku-hallin parkkipaikalla. Vaihdettiin lankapuhelinnumeroita ja suudelmia. Taisin nukahtaa, ja kun havahduin hereille, olikin kulunut kaksi vuotta ja olin itse esiintymässä lavalla, noiden samaisten tuusulalaispoikien kanssa perustamamme The Pansies -yhtyeen ensimmäisellä keikalla.
Voi minun silloin niin hermostuneita tikkukäsivarsiani! Niillä ei tuntunut olevan mitään kohtaa, johon asettua, ja minä hetkenä hyvänsä olisi pitänyt alkaa laulaa mikrofoniin. Pojat tekivät viimeisiä asetuksia omilla paikoillaan lavalla. Tommi sääti hi-hatin korkeutta, Marko tarkisti basson vireen, Sam asetteli kitaran hihnaa harteelleen ja sanoi omaan mikrofoniinsa: ”Tsöh tsöh.”
Kolme biisiä Järvenpään taiteiden yössä keskellä päivää. Olimme harjoitelleet keikkaa varten viikkotolkulla. Minä olin luvannut itselleni ja valehdellut jo ennen The Pansiesiä muissa bändeissä soittaneille pojille, että selviäisin siitä. Minun tarvitsi laulaa vain ensimmäinen kappale, muissa soittaisin tamburiinia ja sähköpianoa. Vaan kun nyt katsoin pianon koskettimia, en ymmärtänyt niistäkään mitään. Edessäni olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka laatikollinen ruokailuvälineitä tai minulle käsittämättömiä työkaluja.
Tommi laski alkutahdit rumpukapuloilla, intron ensimmäinen kierto. Intron toinen kierto. Avasin suuni, mutta sieltä ei tullut mitään. OK, otetaan vielä kolmas kierto. Nelj… Pojat katsoivat minuun kummissaan instrumenttiensa takaa, Sam muodosti huulillaan kysymyksen ”Kaikki OK?”.
Noin viisivuotias lippispäinen poika parkkeerasi lavan eteen kohdalleni ja alkoi suurella antaumuksella kaivaa nenäänsä.
”Keskity!” komensin itseäni: ”Tuossa on C, siinä on alku nuottien. Ajattele Suzanne Vegaa. Muista, miten coolisti Juliana Hatfield asteli Lemonheadsin keikalle kuiskaamaan, hymisemään ja kirkumaan omat stemmansa.”
Sam katsoi edelleen minua alkaessaan laulaa osuuksiani omaan mikkiinsä. Katsoin takaisin häneen, otin sanoista kiinni. Kurkustani tuli jotain pientä, mutta jotain kuitenkin.
”Sehän meni hienosti!” hymyili tapahtuman juontajana toiminut elähtänyt hippi tullessani lavalta ja kosketti alaselkääni aivan liian intiimisti. Vitut meni. Juoksin vessaan oksentamaan. ”Tätäkö minä haluan?” kyselin itseltäni. Ja minä halusin, ensin salaa, sitten ääneen. Jo 10-vuotiaana olin laulanut huoneeni peilin edessä hiuskihartimeen Madonnaa ja Belinda Carlilea. Laulaminen ei meillä Vantaalla kuitenkaan tuntunut realistiselta uravalinnalta, lapsellista höpsötystä se oli. Minusta tulisi palkanlaskija äitini tapaan. Korkeintaan opettaja tai kukkakauppias, joka vapaa-ajallaan harrasti edelleen pianonsoittoa ja runojen kirjoittamista. Ihan hyvän tulevaisuudennäkymän äärellä Vantaa silti epämääräisellä tavalla myös ahdisti. Mitä tulee nuorisokulttuuriin, se tuntui pääosin olevan yhtä lätkämatsia, pillurallia, Guns ’N’ Rosesin machoörvellystä tai Dr. Albanin älyvapaata tusinapoppia.
Sitten tosiaan tapasin nämä Kellokosken sankarit Turun Typpihappobileissä. Pian he johdattivat minut kotipaikkakuntansa ruukkialueelle, missä heillä oli treenikämppä. Yhdessä me upposimme The Charlatansin psykedeliaan ja Ride-yhtyeen kitarasotkuun kuin Obelix taikajuomapataan. Minä koitin mikrofonin ääreen uskaltautuessani hönkiä siihen eteerisesti kuin Slowdive-bändin shoegaze-jumalatar Rachel Goswell. Kirpputoreilta etsittiin sellaisia raitapaitoja kuin Blurin tyypeillä oli. Musiikkivideoiden pysäytyskuvista opeteltiin kitaraefektien nimiä ja nuppien asentoa. Kaikkien piti olla vähän androgyynejä ja vihata urheilua. Paitsi, jos se oli jalkapalloa. Ajan mittaan pääsin lavakammostani ja opin nauttimaan paitsi musiikin tekemisestä yhdessä myös esiintymisestä.
Laulaminen ei meillä Vantaalla kuitenkaan tuntunut realistiselta uravalinnalta, lapsellista höpsötystä se oli. Minusta tulisi palkanlaskija äitini tapaan. Korkeintaan opettaja tai kukkakauppias, joka vapaa-ajallaan harrasti edelleen pianonsoittoa ja runojen kirjoittamista.
Treenikämppämme ulkopuolella tapahtui asioita 1990-luvun ensivuosina. Estonia upposi ja maailmalla – yllättäen – sodittiin. Päästiin ja ei päästy opiskelemaan. Oli säätöjä ja seurustelua. Muutettiin yhteen poika- ja tyttöystävien kanssa. Yksi meistä kieputti taikinaa Kotipizzassa, toinen myi levyjä Anttilassa. Itse tein töitä esimerkiksi toimistoapulaisena ja bingoemäntänä. Interrailattiin. Juotiin ja poltettiin, harvemmin syötiin. Ajettiin Ruissiin, Provinssiin ja jopa Roskildeen saakka. Nukuttiin, missä sattuu.
Kaikki oleellinen tuntui kuitenkin tapahtuvan niissä laiskoissa, valuvissa iltapäivissä treenikämpällä. Yhden kappaleen jamitus saattoi kestää vartin, puoli tuntia. Pääsin osaksi salaista riittiä, astuin portaalin läpi toiseen ulottuvuuteen, jossa meistä tuli yksi entiteetti musiikin sisällä. Biisien soittamisen välissä kuuntelimme esikuviemme biisejä, vedimme kaljaa tai kämpän saastaisella keittimellä valmistettua kahvia. Se sai ilman päihteitäkin näkemään seiniä koristavien Stone Roses -julisteiden abstraktit öljyväriroiskeet ihmiskasvoina ja muina kuvioina. Tupakoimme, heittelimme pihalla frisbeetä ja huonoa, mutta sanankäänteissään nokkelaa huulta. Olin tullut kotiin.
The Only One I Know
Charlataanien lisäksi musiikkihistoriaani kuuluu tietenkin liuta muitakin tärkeitä yhtyeitä ja artisteja, joihin jokaiseen liittyy omat muistonsa. Jokainen niistä selittää osaltaan sitä, miksi olen tässä kirjoittamassa juuri tätä juuri näillä sanoin. Isäni soitti nuoruudessaan kitaraa rautalankayhtyeessä ja perusti myöhemmin musiikkiliikkeen, jonka laareista olin jo pikkutyttönä ensimmäiset Nicolen, Nicca Costan ja Madonnan levyni napannut. Ennen niin kutsuttuja britti-pop-yhtyeitä minulla oli ollut ainakin hard rock -vaihe (varhainen Kiss, Def Leppard), hip hop -vaihe (Salt ’N’ Pepa, De La Soul) ja oldies-but-goldies-vaihe (Pink Floyd, David Bowie ja Clifters). Aloin leffafriikiksi 14-vuotiaana ja etsin latteaan vantaalaiselämääni maalailevan eskapistista, ”elokuvamaista” musiikkia. Depeche Mode löytyi levykaupan koekuuntelun kautta täyttämään tuota aukkoa.
Kangastuksessa on läsnä koko nuoruuden mielenmaisema, joka on vuoroin yksinäinen Atacaman autiomaa ja Waterloon kaoottinen sotatanner. Törkeä joukosta erottautumisen ja siihen sulautumisen paineen ristiaallokko. Oman jutun haparoiva ja vimmainen etsiminen.
Antakoon The Charlatans kohdallani kuitenkin kasvot ja soundin sille vatsanpohjaa kouraisevalle kokonaisvaltaiselle tunteelle, joka erottaa utuisen nostalgiakangastuksen kaksiulotteiseksi jäävistä, valokuvamaisista muistoista. Kangastuksessa on läsnä koko nuoruuden mielenmaisema, joka on vuoroin yksinäinen Atacaman autiomaa ja Waterloon kaoottinen sotatanner. Törkeä joukosta erottautumisen ja siihen sulautumisen paineen ristiaallokko. Oman jutun haparoiva ja vimmainen etsiminen. Sen löytyminen. Toisten samanmoisten löytyminen. Viiteryhmän sisällä solmitut ystävyys- ja rakkaussuhteet.
Sitä paitsi The Charlatans tuntuu seuraavan minua nyt keväällä 2023 kaikkialle. Avasin pari viikkoa sitten TV:n ja siellä, sunnuntain prime timessa, moppitukkansa valkeaksi värjännyt ja 75-vuotiaalta mummulta näyttävä yhtyeen solisti Tim Burgess muisteli nuoruutta ja huumehöyryisiä levyäänityksiä legendaarisessa Rockfarm-studiossa Englannin maaseudulla. Jäin miettimään, kuinka indiestä on monin paikoin tullut mainstreamia ja kuinka paljon enemmän, järjettömästi, tietoa mistä tahansa on käden ulottuvilla. Toki yhtye on aina ollut kotimaassaan suurempi ilmiö kuin piskuisessa Suomessa, jossa eivät mokomat ole vieläkään koskaan esiintyneet.
Oli miten oli, ihanaa on se, että The Charlatans soittaa ja keikkailee edelleen yhdessä (vaikka kaksi heistä on jo poissa). Niinhän mekin vanhalla ysäriporukalla teemme, sillä mitään tavattoman paljon mahtavampaa ei mitä ilmeisimmin ole tullut tilalle. Eräs nykyisen, Treemer-nimisen yhtyeemme biisi kulkee muuten vitsikkäästi työnimellä Dressmann – olimmehan sen syntyaikoihin kukin tahoillamme rekisteröineet The Only One I Know -kappaleen soineen vaateliikkeen mainoksessa. Mietimme huvittuneina, josko juuri tässä olisi meidän life goalimme. Olisihan se nyt jotakin, jos indie-julkaisumme soisi 30 vuoden päästä jossain taustamusiikkina, aiheuttaen jossa kussa entisessä nuoressa haikean hyviä viboja!
Teksti: Mia Keurulainen
Mia Keurulainen on 48-vuotias helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja muusikko. Hän soittaa ja laulaa dreampop-yhtye Treemerissä ja työstää soolomusiikkia artistinimellä Waver. Tekeillä on musiikkiteemainen esseekokoelma. Motto: ”Jos niin kyllä.”
Kuvat: Yorgos Apostolopoulos
Viitteet
[1] Tampereen yliopisto. ”Musiikki on ihmisenä olemisen ydintä”. 21.12.2021. Haettu osoitteesta https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/musiikki-ihmisena-olemisen-ydinta 8.5.2023.