Nykyään tuntuu, että sitä tekevät kaikki: taiteentutkimusta. Joten on melkoisen helppoa vastata, että tekee työkseen nykytaiteentutkimusta. Ja samalla, kun tämän määritelmän itsestään antaa, odottaakin jo seuraava kysymys. Mitä oikein tutkit? Silloin vasta muistaa, että olisi pitänyt vastata toisin. Koska melkein samaan hengen vetoon kuulee jo kysyjän antaman vastauksen: ei tarvitse kertoa, en siitä kuitenkaan mitään ymmärrä. Tällöin huomaa oman perspektiiviharhan: ettei taiteen tutkimusta sittenkään niin kovin moni tee, eikä erityisesti nykytaiteen tutkimusta.
Sen sijaan, että avaisin tänä aamuna koneeltani nykytaidetta käsittelevän väitöskirjani yhden luvun – luvun Markus Copperin teosten äänellisyydestä psyyken fantasiafiguurien näkökulmasta – ja jatkaisin sen työstämistä eilisillasta, alan pohtia sitä, mitä oikeastaan teen, ja missä olen osallisena, kun teen nykytaiteen tutkimusta.
Tällä hetkellä harjoittamani psykoanalyyttinen taiteentutkimus on omiaan tällaiselle itsereflektiolle ja oman tutkimusnäkökulman tai äänen etsimiselle taiteen tarkasteluun liittyen. Rauhoitan kuitenkin nykyisen tutkimukseni toistaiseksi ja asetun avoimempaan näkökulmaan pohtimaan tilannetta, minkälaisessa tilanteessa nykytaiteen tutkija toimii, ja missä tutkimus tapahtuu.
Akateemisesta vinkkelistä katsottuna ensin pitäisi kaiketi vastata kysymykseen mitä nykytaide on, että voisi jatkaa kirjoittamista siitä, mitä sen tutkimus on. Institutionaalisesti tarkasteltuna Nykytaiteen museossa on tehty selkeä aikarajaus vuoteen 1960, jonka jälkeen ensimmäiset yksityisnäyttelynsä pitäneet taiteilijat lasketaan nykytaiteen kokoelman piiriin. Aikarajaukset ovat usein historiallisia rajauksia tiettyyn aikajaksoon, joka on tullut myöhemmin merkitsemään suhteellisen yhtenäistä periodia, tai se on sellaiseksi määritetty.
Nykytaiteen kohdalla aikarajauksessa on kyse käytännön museoteknisestä ja -poliittisesta rajauksesta, jossa sen toinen pää, tulevaisuus, on vielä avoinna. Uskon, että tätäkin yksittäistä rajausta tullaan päivittämään tulevaisuudessa: nykyisestä tulee mennyttä, hetkeksi unohdettua ja uudelleen muistamisen kautta taas klassikoksi määrittyvää. Museon kohdalla tiukan aikarajauksen jälkeen tulee joukko taidekokoelman keräämiseen ja näytteille asettamisen ajankohtaisuuteen liittyviä näkökulmia sekä taiteelliseen laatuun liittyviä arvostelmia ja rajauksia.
Omassa tämän hetken tutkimuksessani tarkastelen 1990-luvun loppupuolen taidetta aina nykyhetkeen saakka. Näin ollen en ole varmistanut aiheeseeni ajallista etäisyyttä ja etäisyyden suomaa turvallista historiallista välimatkaa. Yhtälailla voidaan sanoa, että saan aikalaisuudesta etumatkaa yhteiseksi oletetun elämismaailman kautta – ainakin periaatteessa. Käytännössä taiteilijoiden ja teosten syntyaika ja ympäristö ovat tuttuja ja osin samoja, ja silti heidän lähestymistapansa elettävään aikaamme ei kuitenkaan putoa tutkijan syliin annettuna. Tässä kai yksi toiseuden tematiikan kriittisistä pisteistä. Tarkasteluhorisontti ja näkökulma tuottavat erilaisen tulkinnan samasta kohteesta ja ajasta.
Omasta näkökulmastani nykytaide on aikalaistaidetta, jonka kautta taiteilija muokkaa sekä visuaalisessa, auditiivisessa, kinesteettisessä että käsitteellisessä mielessä sitä kulttuuria ja elämismaailmaa, jossa elämme ja käsityksiämme siitä. Toki nykytaide tarjoaa tarkasteltavaa myös lähiaisteille, eikä jätä makua ja hajuaisteja yksin gastronomisille nautinnoille tai kosmetiikkateollisuudelle. Nykytaide saattaa siis arkea toisenlaiseen ulottuvuuteen. Se on rajausten ja näkökulmien ottamista yhtälailla kuin taiteentutkimuskin.
Rajaus aikalaistaiteessa ei liity taiteen tekemisen tekniikoihin tai ilmaisumuotoihin, eikä siihen, mikä on nousussa tai laskussa tai muuten kuuminta hottia galleristien tai kuraattorien mielestä. Määritelmä on diskursiivinen, vaikka se ei ota kantaa siihen, mitä nuo nykytaiteen diskurssit kulloinkin ovat. Ne ovat valittavia, samoin kuin tutkimuksellinen näkökulma yhtenä noista nykytaiteen tuottamisen ja hengissä pitämisen puhetavoista.
Jos taas palataan arvottamiseen tai laadulliseen kuvailuun, nykytaide on luonteeltaan kyselevää, kriittistä, ennakoimatonta, kantaaottavaa, osallistuvaa – jopa sopimatonta. Sen pyrkimyksenä on kurottaa tulevaisuuteen ja siten hetkeksi unohtaa aiemmat määrittelyt. Taiteilijat pyrkivät toimimaan avoimissa tilanteissa ennen niiden kesyttämistä – institutionaalista hyväksyntää ja teoreettista määrittelyä.
Nykytaide on epävarmuuden sietämistä ja toimimista sen pohjalta. Siitä muodostuu sen uutuus, autuus ja tuoreus, jos noita arvoja tähän kaivattiin. Tutkimuksen tehtäväksi jää noiden taiteena esitettyjen näkökulmien avaaminen ja esitteleminen ehkä vieläkin toisenlaisesta näkökulmasta: fenomenologisesta, psykoanalyyttisestä, feministisestä, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen, taidesosiologian jne. perspektiivistä tai eri metodeja yhdistelevästä poikkitieteellisestä tarkastelukulmasta.
Myös tutkimus käsitteenä on laajentunut nykytaiteen kentällä. Se ei rajaudu enää yliopistolla tehtävään tutkimukseen, joka sielläkin on varsin uutta tai rajautunutta, jos sitä tarkastellaan viime vuosien väitöskirjojen tasolla tai vaikkapa henkilökunnan määrässä, joka on keskittynyt nimenomaan nykytaiteen tutkimukseen ja opettamiseen.
Muutosvaihe on kuumimmillaan nykytaiteen tutkimuksen ja jatkokoulutettavien määrän nopeasti lisääntyessä. Toki aikalaistaidetta on tarkasteltu yliopistoissa kautta aikojen, mutta aikoinaan tehtyä tutkimusta on vaikea mieltää enää nykytaiteen tutkimukseksi. Tosin samoja entisiä nykytaiteilijoita, edelfeltejä, enckellejä ja schjerfbeckejä jatkotutkitaan edelleen nykynäkökulmista ja näin ne tuotetaan uusina.
Kulttuurialalla tuntuu siltä, että tutkimusta tekevät ihan kaikki: niin taiteilijat taiteellisen tutkimuksen muodossa, kulttuuritoimittajat ja taiteesta kirjoittajat, näyttelyiden tekijät kuin taiteen tuottajat yhdessä taidekorkeakoulujen ja yliopistojen opettajien ja tutkijoiden kanssa. Tehdään tutkimusta, kartoitusta, taustatutkimusta; selvitetään, haastatellaan, kysellään; analysoidaan, arvostellaan, kirjoitetaan; luokitellaan, luetteloidaan, arkistoidaan; seurataan ja raportoidaan. Ja parhaimmillaan luetaan jo tehtyä tutkimusta, hyödynnetään ja sovelletaan sitä työssä taiteen kentän arjessa näyttelyitä, seminaareja, esityksiä, paneelikeskusteluja, julkaisuja ja kilpailuja tehdessä ja järjestettäessä.
Näin nykytaiteen tutkimus liitännäisenä on osa erilaisia taidemaailman käytäntöjä kuten opetusta, tiedotusta, informoivaa kirjoittamista, näyttelyiden järjestämistä ja julkaisujen tekemistä, kokoelmien kartoitusta. Nykytaiteen tutkimus on eräänlainen nykytaiteen kentän toimintojen reunaehto tai sateenvarjo, niiden varmistaja tai virallinen leimasin ja takuu tekemisen pätevyydestä ja tieteellisyydestä.
Nykytaiteen luonteeseen kuuluu muuttuvuus ja ennakoimattomuus. Sama heijastuu nykytaiteen tutkijan rooliin. Tämä ei seuraa aina nykytaiteen olemuksesta, vaan yhtä lailla myös nykytaiteen tutkimuksen asemasta ja roolista yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nykytaiteen tutkimusta voi mielestäni ajatella positiona, sarjana positioita, ei niinkään urana tai ammattina, jossa voisi pysyä aloillaan vuodesta toiseen. Se on siis aallon harjalla nykyisessä työkaaren kehityksessä.
Nykytaiteen tutkimus on sarja vaihtuvia ja vaihdettavia positioita: edellisenä päivänä nykytaiteen tutkija, tänään kuraattori, huomenna kulttuurivirkailija, ylihuomenna opettaja. Joskus huomaa olleensa kaikissa rooleissa jopa saman päivän aikana. Oma asema tulee määritellä kerta toisensa jälkeen: mistä positiosta puhun? tai mistä positiosta käsin toimin? tai kenelle tutkimusta teen? Se määrittää myös käyttämäni kielen ja esitystavan.
Toki vaihtuvissa asemissa säilyy kyselevä ja taustoittava aspekti mukana; miksi joku on tehty, miten se on tehty, minkälaiseen kysymyksenasetteluun se liittyy, onko sillä yhteys johonkin ajankohtaiseen tutkimukselliseen tai päivän(kulttuuri)poliittiseen keskusteluun jne. Ja aina jää vastattavaksi, miten itse päätyi tarkastelemaan kyseistä kohdetta tai aihepiiriä. Se on sitä tutkimuksen taustavarjelua ja varmistamista, samaa, mihin toiset myöhemmin käyttävät itse tutkimustuloksia tehdessään jotakin soveltavaa taiteen kentällä.
Tarkoitukseni ei ole tässä vaiheessa ryhtyä varjelemaan tutkimusta tai tekemään määritelmää sen oikeaoppisuudesta tai siitä, missä sitä pitäisi tai tulisi tehdä ja kenen toimesta. Museot ovat yliopistojen rinnalla tutkimusinstituutteja. Perinteisesti ajatellaan, että museoissa tehdään kokoelmiin liittyvää perustutkimusta ja yliopistolla puolestaan aineiston tarkasteluun valitaan teoreettinen näkökulma ja asioita tarkastellaan syvemmin. Nykytaiteen kuratoinnissa taas tarvitaan intuitiota ja näkemystä, jossa eniten auttaa vilpitön kiinnostus aiheeseen. Siinä asiantuntemus on hankittu vuosien aikana taiteen seuraamisella ja linkittymisellä taidekentän eri toimijoiden kanssa.
Nykytaiteen tutkimuksessa tarvitaan sekä nykytaiteen kentän tuntemusta – tulkoon se sitten kriitikon työn kautta, osallistuvasta taiteentutkimuksesta, opetustyöstä taidekouluissa tai kuraattoripositiosta – että teoreettisia lähtökohtia ja kriittistä ajattelua ympäröivän todellisuuden hahmottamiseen. Erilaiset tutkimustavat, asteet ja asenteet, lähtökohdat ja strategiat rikastuttavat nykytaiteen kenttää ja tuottavat siihen ja siitä tietoa, ymmärrystä ja oivalluksia mitä moninaisissa muodoissa. Ja näin tulee tapahtumaan myös tulevaisuudessa.
Nykytaiteen kenttä ja tutkimus laajenevat ja varioituvat entisestään. Ja toivottavasti myös tutkimukselliset intressit ja tulokset alkavat myös näkyä tutkimusta hyödyntävissä ”jatkotuotteissa” ei vain tieteellisinä leimasimina vaan ajattelutapana, näkökulmina ja osallisuutena jo projektien alkuvaiheista lähtien.
Uskon, että lähivuosina jako perinteisen museo- ja yliopistotutkimuksen rajoista limittyy ja tulee uudelleen arvion kohteeksi. Silloin toivottavasti myös ns. hiljainen tieto tutkimuksen ja museotyön arjesta tulee artikuloitua erilaisten kulttuurien kohdatessa. Se tuottaa jo sinällään uutta tietoa. Tämä tapahtuu väistämättä uuden koulutusrakenteen myötä, jossa tohtoreita tulee yhä enemmän.
Uusi tutkijasukupolvi yrittää löytää paikkansa tutkimuksen sekä nykytaiteen tuottamisen ja esittämisen kentällä. Suuret ikäluokat siirtyvät vähitellen eläkkeelle ja nyt koulutettava tutkijasukupolvi siirtyy toisella tapaa aktiiviseksi. Toki aktiivisiahan me olemme olleet koko ajan! Toisaalta positioiden ketjuuntuminen ja pätkätyötodellisuus tulevat jatkumaan kentän postien uusjaosta huolimatta.
Viime aikoina minut on pysäyttänyt ajatus englantilaisen visuaalisen kulttuurin tutkijan Irit Rogoffin artikkelista ”Mikä teoreetikko on?”. Kirjoitus alkaa: ”Teoreetikko on se, jonka teoria on vapauttanut, avannut.” Tutkijan kammiosta tarkasteltuna välillä tuntuu siltä, kuin tuota päivää saisi odottaa. Toki teoria saattaa vapauttaa viikoittain jopa päivittäin, ainakin näin kirjoittamisprosessin aktiivisina aikoina. Ja samalla se vetää takaisin noihin kysymyksen asetteluihin, jotka teoria avasi.
Avautumisen hetket voi huomata tekstin kulkemisena, ajatuksen selkeytenä ja uudella tavalla yhdistyvinä näköaloina Se mitä kutsuin äsken sarjaksi erilaisia nykytaiteen tutkimuksen positioita on myös yksi avain vapauteen. Silloin teoreetikon avautuminen tapahtuu osallistumisen kautta erilaisiin nykytaiteen julkaisu- ja näyttelyhankkeisiin sekä keskusteluihin, joissa teoria saa uuden ulottuvuuden: jaettavuuden. Sen kautta teoria vapauttaa ja avaa toimimaan.
Teksti: Leevi Haapala
Kirjoittaja on taidekirjoittaja, kuraattori ja nykytaiteentutkija, joka valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon taidehistorian oppiaineeseen otsikolla: ”Kauhistuttava nykytaiteessa. Nykytaide mahdollisuutena oudon ja vieraan kohtaamiseen.” Keskeisinä tarkastelussa on valikoima teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Eija-Liisa Ahtila, Hans-Christian Berg, Markus Copper, Liisa Lounila ja Salla Tykkä.
Kirjallisuus
Irit Rogoff, ”Mikä teoreetikko on?”, Kanssakäymisiä. Osallistuvan taiteentutkimuksen askelia. Toim. Taru Elfving ja Katve-Kaisa Kontturi. Taidehistoriallisia tutkimuksia 32, Taidehistorian seura, Helsinki 2005.