”Täytyy yleensä tyytyä siihen, että hänessä [lapsessa] herää jonkinlainen aavistus siitä, että sanoilla kuvatun asiallisen sisällön takana taideteoksessa on jotakin muuta, sellaista, jonka voi vain tuntea ja joka onkin pääasia.” Näin kirjoitti Alfred Lichtwark klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Taideteoksia oppimassa, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1926.
Hampurin taidehallin ensimmäinen johtaja, pedagogi ja taidehistorioitsija Lichtwark (1852–1914) halusi saattaa lapset taideteosten äärelle. Hän pohti pienten katsojien mahdollisuuksia vastaanottaa taidetta, ymmärtää näkemäänsä.
Nyt, lähes satakunta vuotta Lichtwarkin teoksen julkaisemisesta taidetta tehdään, katsotaan ja tulkitaan tavoilla, joita saksalainen valistaja ei olisi osannut ennustaa. Peruskysymys on kuitenkin edelleen sama. Mitä meissä tapahtuu, kun kohtaamme taideteoksen?
Kokemuksen puolesta
Lichtwarkin ideaalimaailmassa lapseen – tulevaan taiteentuntijaan – tulee vaikuttaa jo varhain, siinä vaiheessa kun ”huonot tottumukset eivät vielä ole saaneet jalansijaa hänen sielussaan”. Taide tarjoillaan asteittain, ensin helposti avautuvat ja tutuimmat teokset, sitten vaikeammat ja moniselitteisemmät. Aina kannattaa aloittaa paikallisesta aikalaistaiteesta, jonka voidaan olettaa sisältävän jotain tuttua ympäröivästä maailmasta olipa kyse sitten aiheesta tai ilmaisutavasta.
Lapselta Lichtwark edellyttää heittäytymistä katsomistilanteeseen. Hän kirjoittaa, että lapsen ”täytyy oppia niin tarkoin kuin suinkin tekemään selkoa siitä, mitä taiteilija on tahtonut ilmaista”. Pieninkään yksityiskohta ei saa jäädä huomaamatta, kaikesta voidaan keskustella, kaikki on tärkeää.
Taiteen ymmärtäminen lähtee liikkeelle henkilökohtaisesta havainnoinnista, joka tässä tapauksessa tapahtuu taiteesta kertovan opettajan ohjauksessa. Teosta voidaan verrata toisiin taideteoksiin, mutta yleistämistä on kuitenkin varottava. Myös ”kuluneet lauseparret” ja ”ylimalkaiset määritelmät” ovat taiteelle vain haitaksi. Erityisesti Lichtwark varoittaa opettajia muokkaamasta lasten taidekäsitystä tyrkyttämällä heille omia mielipiteitään. Katsomistilanteen tulee pysyä avoimena ja teoksen äärellä tulee viipyä mahdollisimman pitkään. Taiteesta pitää voida ajatella mitä haluaa.
Taide ja tieto
Arkikielessä puhumme taideteosten tulkinnasta. Kierrämme näyttelyissä ja mietimme mitä teos minulle sanoo. Katsomiskokemus yhtyy vuosien varrella karttuneeseen tietoon… satoihin näyttelyihin, luettuihin artikkeleihin, monografioihin, teoreettisiin tutkimuksiin sekä keskusteluihin taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa. Se yhtyy myös henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tunnetiloihin.
Mutta millaista tietoa taideteos tuottaa? Vanhemman taiteen tutkijalla on käytössään runsas paletti arkistomateriaalista teoreettiseen kirjallisuuteen. Vain taiteilija itse on tavoittamattomissa, eikä intentioiden perään enää voida kysyä. Tutkijalta edellytetään pyrkimystä objektiivisuuteen, tilaan, joka on lähinnä oletettua totuutta.
Aikalaistaiteemme tutkija on synkroniassa nykyhetken kanssa. Hän kirjoittaa siitä, mitä hän näkee, kokee. Tulkinta on ensitulkintaa, teorian kirjoittaminen uuden aloittamista. Vasta vuosikymmenten myötä tulkintojen päälle kasautuu kerroksia, uutta tekstiä, uusia näkemyksiä.
Nykytaiteen tutkijaa voisi verrata kätilöön, joka lapsenpäästön sijaan tekee näkyväksi näkymätöntä: antaa sanallisen muodon teoksissa väriseville maailmoille, avaa yhteyksiä, osoittaa syitä.
Tiedon jakaminen
Mustekalan käsillä oleva numero käsittelee aikalaistaiteestamme kertomista, sen tutkimista, katsomista ja välittämistä. Taide on olemassa vain silloin, kun se kohtaa vastaanottajansa: katsojan ja kokijan. Taiteesta tulee voida puhua ja kirjoittaa. Sitä pitää voida välittää sanoin ja kuvin.
Mikään ei ole kuitenkaan yksioikoista tai itsestään selvää, kuten kirjoittajamme Minna Turtiainen, Leevi Haapala, Taava Koskinen, Juha-Heikki Tihinen ja Irmeli Hautamäki tuovat artikkeleissaan esiin.
Katu on kaksisuuntainen kuten Lichtwark kirjoitti: ”taideteosta tarkasteltaessa pitäisi tarvittava tieto ja syvällisempi käsitys saada johtamalla muodostetuksi eikä ilman muuta omaksutuksi. … Vasta silloin se kantaa hedelmää.”
Teksti: Susanna Pettersson