Katselen noin sata vuotta vanhaa Daniel Nyblinin valokuvaa Kaarlo Bergbomista, Kansallisteatteria edeltäneen Suomalaisen teatterin ja Kansallisoopperaa edeltäneen Suomalaisen oopperan perustajasta.
Bergbom istuu korkeaselkäisellä tuolilla oikea käsi ajattelijamaisesti ohimolla ja vasen polvella. Hieman pyylevää vartta kiristävässä napitetussa liivissään ja muhkeissa viiksissään Bergbom näyttää hyväntahtoiselta piisamirotan ja torahampaattoman mursun risteytykseltä. Kuvassa hänen päänsä yläpuolella oikealla on ajan merkki, jonkinlainen iso reikä tai tahra. Se on kuitenkin pienimpiä ongelmiani tällä hetkellä.
Olen toimittanut monitieteisen tutkimuksellisen antologian Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat, joka pyrkii lähestymään aihepiiriään rakentavalla tavalla kriittisesti. Kirjoitus- ja editointityössä kahdentoista hyvin erilaisen kirjoittajan neljäntoista pitkän artikkelin kimpussa oli oma loputtomalta tuntunut urakkansa, mutta loppupeleissä kuvien hankkimisesta muodostui paitsi salapoliisitarinoiden aineksia myös farssinomaisia piirteitä sisältänyt mutkainen tie, jolla vielä taittovaiheessakin ollaan.
Michel Foucault’n ja Roland Barthesin ajatukset tekijän, riippumattoman taiteilijayksilön tai ”neron” kuolemasta nykykulttuurissa saivat aivan uusia ulottuvuuksia prosessissa, jossa enemmän tai vähemmän kuuluisien valokuvaajien otoksilla kuuluisista tai tunnetuista taiteilijoista tuntui olevan täysin omalakinen, uudenlaisiin tekijyyksiin liittyvä elämä. Esimerkiksi Bergbomin kuvan käyttöä valvoo Suomen Teatterimuseo.
Jos katsotaan valokuvan tahraa esimerkkinä kaikesta teokseen ja sen tekemiseen, katsomiseen ja kokemiseen liittyvästä kitkasta, hankauksesta ja sotkusta, Bergbomin kuvan läiskä symboloi sekä taideteoksista että taiteilijoista otettujen valokuvien ja niiden tekijänoikeuksien sotkuista eksistenssiä että käsillä olevaa laajempaa aihepiiriä.
Keskeisimpiin valokuvien käyttöä koskeviin kysymyksiin kuuluu, kenen hallussa tekijänoikeudet ovat, millaisin ehdoin kuvia voi käyttää ja mitä niiden käytöstä pitää maksaa. Kun on kyse kansainvälisistä aineistoista ei kannata unohtaa, että tekijänoikeuslainsäädäntö on joka maassa erilainen. Suomessa se on joiltain osin myös hämärä: julkistettuihin valokuvateoksiin tai valokuviin liittyy ns. kuvan vapaa sitaattioikeus arvostelevan tai tieteellisen esityksen yhteydessä, nimenomaan silloin kun kuva liittyy kiinteästi tekstiin eikä ole vain kuvittava.
Lehdistökuvat ovat tunnetusti vapaita tässä mielessä. Käytännön tasolla kaikkien muiden julkaisujen kohdalla luvat on kuitenkin erikseen kysyttävä ja käytännöt perustuvat sopimuksiin kuvaajien, kuvattavien, heidän perikuntiensa ja erilaisten instituutioiden välillä. Jokainen tekijänoikeuskysymys on siis tapauksena uniikki. Vaikka tekijänoikeuksista ei tieteellisessä julkaisussa tarvitsisikaan maksaa, kuvamateriaali sinänsä maksaa useimmiten jotain. Kuva voi olla joskus ilmainen myös siinä tapauksessa, että jostain löytyy elossa oleva, luonteeltaan sivistysmyönteinen valokuvaaja.
Akateemisessa maailmassa tekijänoikeuksiin näyttää liittyvän paljon erilaisia, vapaan intellektualismin ja akateemisen vapauden ideaaliin verhoutuvia luuloja ja myyttejä. Vastaani tuli mm. uskomus, jonka mukaan minkä tahansa kuvan voisi Suomen lain mukaan julkaista, mikäli se on tarpeeksi pieni (eräänlainen Pikku Myy -logiikka siis: tarpeeksi pienessä koossa Myy alittaa noteeraamiskynnyksen siinä missä hänen hahmoonsa liittyvät luovat subjektitkin).
Toinen varsin yleinen uskomus on, että kuvia voi imuroida vapaasti internetistä tai skannata vapaasti kirjoista julkaistavaksi tai painettavaksi missä yhteydessä tahansa (todellisuudessa internetissä on varsin vähän ilmaista kuvamateriaalia ja suurin osa on myös painokelvotonta liian matalan resoluution takia). Kolmas hyvin yleinen uskomus on, että kuvat periaatteessa toimittuvat paikoilleen itsestään, ja erilaisten rahasta ja oikeuksista niuhottavien tekijöiden ja tekijyyseksperttien pitää vain ymmärtää olla tekemättä mitään.
Tosiasiassa raha tuntuu näyttelevän visuaalisten hengentuotteiden tekijänoikeuskysymyksissä joskus tekijyyttäkin tärkeämpää roolia – eivätkä tekijät välttämättä ole hiljaa. Esimerkiksi Suomen Pankki maksoi vuonna 1994 jälkikäteen ennätyssuuren 100 000 markan (nykyrahassa lähes 17 000 euron) tekijänoikeuskorvauksen valokuvaaja Margit Ekmanille. Pankki oli lanseerannut lupaa kysymättä kirjailija Väinö Linnan kuvalla varustetun 20 markan setelin, jossa graafikko oli käyttänyt piirroksensa pohjana peilikuvaa Ekmanin alun perin ottamasta valokuvasta (ks esim. HS 28.9.2006).
Vaikeimmillaan tekijänoikeuskysymykset ovat silloin, kun jäljet johtavat jäljettömiin tai kulkevat monen mutkan kautta. Olen jahdannut mm. Robert Doisneaun kuvaamia Picasson silmiä New Yorkin, Lontoon ja Italian kautta löytääkseni ne lopulta Helsingistä. Kohtaamistani tapauksista ajatteluttavin on 1900-luvun tunnetuimpiin lukeutuvan valokuvaajan, Brassaïn ottama valokuva Giacomettista ateljeessaan.
Kärsivällisen kalastelun ja neuvottelun jälkeen selvisi, että Art Gallery of Toronto toimittaa kokoelmissaan olevan kuvan digitaalisena, mutta julkaisulupa on pyydettävä faksilla Pariisista tekijänoikeuksien haltijalta: Brassaïn leskeltä, madame Gilberte Brassaïlta.
Kuvaa tarvittiin taidehistorioitsija Tomas Träskmanin artikkeliin, mutta tämän sinnikkäistä faksausyrityksistä huolimatta madame pysyi vaiti. Olisiko kyseessä kieliongelma? Torontossa ei tiedetty madamen kielirepertoaarista, mutta kannustettiin kovasti jatkamaan faksaamista. Träskman ryhtyi kuitenkin googlaamaan ja selvitti, että madame poistui keskuudestamme jo vuosi sitten.
Uusi jälkiä seuratessani (mm. The Daily Telegraph 5.9.2006, The New York Times 30.9.2006 ja International Herald Tribune 5.10.2006) selvisi, että Pariisissa pidettäisiin 2.–3.10.2006 suuri Brassaï-huutokauppa, jonka tuoton arvioitiin sijoittuvan 2,5 miljoonan ja 3,8 miljoonan dollarin haarukkaan. Jäämistön pääjärjestelijänä hääräili madame Brassaïn ennen kuolemaansa auktorisoima, Ranskan opetusministeriön vaikutusvaltainen valokuvatarkastaja Agnès de Gouvion Saint-Cyr – tunnettu myös lempinimellä ”Madame Photo”.
Kaikki odotukset ylittänyt huutokauppa tuotti 5,3 miljoonaa dollaria eli 4,2 miljoonaa euroa. Hämmästyttävää kyllä, madame Brassaï asui ennen kuolemaansa vaatimattomasti ja ahtaasti: pienen Pariisin asunnon täytti hänen aviomiehensä jäämistö pursuilevine valokuvalaatikoineen.
Entä miten kävi Giacomettille ateljeessaan? Art Gallery of Toronto veloittaa hänestä digitoituna 150 Kanadan dollaria (106 euroa), ja pariisilainen kuvatoimisto Agence photo RMN puolestaan 128 euroa puolen sivun kuvan julkaisemisesta – ei tehdystä työstä tai kuvamateriaalista vaan siksi, että tekijänoikeudet ovat siirtyneet heidän hallintaansa.
Mitä tapahtui valokuvan tekijyydelle? Onko se kenties jotenkin tahriintunut kovin monien välikäsien sormeilussa? Jos näin on, tätä on vaikea nähdä, sillä muuttuessaan kovin monikerroksiseksi tekijyys ei ole enää transparenttia. Mutta materiaalista tai ei, kaupan se on.
Teksti: Taava Koskinen