Sodankäynnin kulttuuristumisesta

Kirjoittamiseni yhtenä juonteena on halu ymmärtää ja jäsentää nykyistä, sotien varjostamaa länsimaista todellisuutta. Sivuan lyhyesti Israelin informaatiovaikuttamista Gazan tuhoamissodassa, mutta muutoin jätän johtopäätösten tekemisen lukijalle. Kirjoitin ensimmäisen pidemmän esseeni ”Mahdottomuudesta” vuonna 2012 käsitellen kielen ja taiteen olemusta[3]. Pohdin myös taiteessa tapahtuneita reaktioita maailmansotiin ja Auschwitzia länsimaisen sivilisaation eettisenä nollapisteenä, joka laittaa valitsemaan: on sivilisaation kannalta elintärkeää, jatkaako holokaustin trauma elämäänsä taiteen vai tuhon muodossa[4]. Samoihin aikoihin suoritin myös yksittäisiä sotatieteen kursseja Maanpuolustuskorkeakouluun (kiitos yliopistojen välisen joustavan opinto-oikeuden). Nämä kaksi ajattelun ja kysymisen kiintopistettä, yhtäältä taiteen ja toisaalta sodan olemus, ovat siitä lähtien askarruttaneet mieltäni.

Nyt käsillä olevan artikkelini toisena lähtökohtana onkin kysymys, millä tavoin taiteen ja sodankäynnin diskurssit sivuavat toisiaan. Nimittäin, kommunikoitavuuden tai jaettavuuden kaltaiset ihanteet tulevat taidepuheen lisäksi vastaan myös sodankäynnin olemusta tarkasteltaessa. Toisilleen vieraiden paradigmojen sijaan sota ja taide ovat ennemminkin saman kolikon kaksi puolta: kun yksi puoli kääntyy esiin, toinen piiloutuu, mutta kolikko on edelleen yksi, samoista aineksista valettu. Sodankäynnin uusimmat teoriat haastavatkin kysymään, mitä taide sitten on, jos sota operoikin juuri siellä, mikä kuviteltiin taiteelle pyhitetyksi.

Sodan myyteistä

Luomismyyteissä toistuu tarina kosmisesta sodasta edellytyksenä maailman – eli tunnetun todellisuuden tai ainakin oman kulttuuripiirin – olemassaololle[5]. Näissä myyteissä voitettu vastustaja näyttäytyy itsessään välttämättömänä, peräti elämää ylläpitävänä voimana: hän kannattelee taivasta ja (maskuliinisen) hallitsija-jumalan istuinta, hän antaa ruumiinsa maailman rakennusaineiksi, hän pyörittää maailmanpylvästä ja synnyttää ajan ja kasvun. Myytit luomista edeltävien (usein feminiinisiksi miellettyjen) voimien alistamisesta osoittavat, että kyse onkin itse asiassa hierarkkisen järjestyksen syntymyytistä, kosmisesta perustelusta sille, miksi valta on yksillä ja uupuu toisilta.

Käsitys sodasta kehitystä ja voittajan etua ajavana muutosvoimana sai eurooppalaiset ihannoimaan sotaa ensimmäisen maailmansodan alla; joukkohautojen todellisuus osoittautui kuitenkin joksikin aivan muuksi kuin herooiset lupaukset sodan ja sotilaan mahdollisuuksista. Aki-Mauri Huhtinen ja Jari Rantapelkonen käyttävätkin termiä Mythic War kuvatessaan sotaan liitettyjä epätosia mielikuvia, erotukseksi sodan koetusta todellisuudesta (Sensory War)[6]. Myyttinen ei kuitenkaan ole yhtä kuin paikkaansa pitämätön, päin vastoin: myyteillä on kyky osoittaa hyvinkin tarkasti ne maailmankuvalliset, psyykkiset ja kulttuuriset rakenteet, joiden varaan vallitseva todellisuus on pystytetty. Esimerkiksi sodankäynnin merkitys modernin valtion synnylle[7] on osoitus myyttisten mallien kyvystä murtautua historiaan. Mary Kaldorin käyttämä jaottelu kuvitellusta ja todellisesta sodasta tavoittaakin mielestäni täsmällisemmin eron virheellisten oletusten ja faktisten olosuhteiden välillä[8].

Myytillistettyjä tarinoita on toki käytetty sodan legitimoinnin välineinä. Jatkosodan aikaisten Karjalan valloitusretkien yhtenä katalysaattorina toimi Suur-Suomi-aate, joka sai voimansa etnonationalistisista uskomuksista ja innoitusta jopa teosofisesta esoteriasta[9]. Tämän tekstin kirjoitushetkellä Venäjä hyödyntää pseudohistoriallisia myyttejä perustellessaan hyökkäyssotaansa Ukrainaan. Muinaisen Israelin kansan syntyhistoriaan liittyvien tarinoiden lumovoima[10] on osaltaan hidastanut länsimaiden halua tuomita nykyisen Israelin valtion ihmisoikeus- ja sotarikoksia Gazan sodassa ja vaikeuttanut palestiinalaisten kansanmurhan tunnistamista.

Sodasta legitiiminä väkivaltana

Taajaan siteeratun sotateoreetikko Carl von Clausewitzin mukaan sota on valtioiden välistä väkivaltaa tietyn poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Modernin valtion väkivaltamonopolin myötä myytit saivat väistyä pragmatiikan tieltä 1700-luvun lopulla, kun valtion etu sodan laillisena oikeuttajana syrjäytti teologiaan perustuvan jus ad bellum -oikeuskäsityksen. Valtion edun nimissä käytävät sodat toivat tarpeen luoda sääntöjä legitiimille sodankäynnille. Mary Kaldor toteaa, että raja yhteiskunnallisesti hyväksyttävän tappamisen ja yhteiskunnan kieltämän tappamisen välillä on ohut, ja eri aikakausina tämä raja on määritelty eri tavoin. Rajan määrittely on ollut välttämätöntä, jotta sota voitaisiin erottaa silkasta rikollisuudesta.[11]

Monien muiden medioituneiden nykysotien tapaan palestiinalaisten kansanmurha on tapahtunut länsimaisen yleisön silmien edessä. Korkean teknologian sotakoneistostaan huolimatta myös Israelin valtiolle on ollut tärkeää saada omiensa tuki teoilleen. Siviilien tappamista Gazassa on vaikea kääntää median välittämiksi kuviksi ’eettisestä’ sodankäynnistä[12], mutta Israelin asevoimien viestinnässä onkin keskitytty puhuttelemaan länsimaista yleisöä ’meiltä meille’ -tyylillä. Israelin valtion someviestintä on pyrkinyt vakuuttamaan kansainvälisen yleisön siitä, että Gazan sodan juurisyynä on Hamasin toiminta ja että Israelin oma toiminta on oikeutettua ja kansainvälisten sopimusten ja sodan oikeussääntöjen mukaista[13]. Näin Israelin valtion pyrkimykset osoittavat todeksi sen Hannah Arendtin huomion, että valta perustuu viime kädessä legitimiteettiin, ei väkivaltaan[14]. Israelin informaatiovaikuttamisesta sosiaalisen median alusta X:ssä Gazan sodassa vuosina 2023–2024 Pro Gradu -opinnäytteen (2025) kirjoittanut Taneli Jokinen esittää, että Hamasia demonisoimalla Israelin valtion viestintä loi vastakkainasettelua, jossa Hamas edusti yksiselitteisesti pahaa ja länsimaisille arvoille vierasta toimijaa (esimerkiksi saatettiin tähdentää, ettei Hamas hyväksy seksuaalivähemmistöjä) ja Israel puolestaan asemoitiin edustamaan demokratiaa, inhimillisyyttä ja muita länsimaisia arvoja. Israelin valtio pyrki siis etsimään sotatoimilleen oikeutusta länsimaisen yleisön silmissä samaistuttavuuden kautta.[15]

Sodan kuvasta

Sodan kuvalla viitataan kulloinkin voimassa oleviin ja yhteisesti jaettuihin käsityksiin siitä, miksi ja miten asevoimia ollaan valmiit käyttämään. Asevoimien käyttöperiaatteet riippuvat siitä, millaisiksi sotilaalliset uhkakuvat milloinkin koetaan.[16] Antti Pihlajamaa viittaa Clausewitziin todeten että ”sota ja se muoto, joka sodalle annetaan, pohjautuvat ajankohdan vallitseviin ajatusmalleihin, tunteisiin ja oloihin”[17]. Sodan kuvan perustana on siis yhtenäinen maailmankuva. Maailmankuvallisista eroista johtuen esimerkiksi länsimainen ja venäläinen sodan kuva poikkeavat toisistaan. Sodan kuvan määrittely on jo itsessään osa kansainvälisen politiikan kamppailua merkityksistä.[18] John Warden on todennut, etteivät sodankäynnin keskiössä ole panssarivaunut tai lentokoneet, tai edes taistelut, vaan sodankäynnin varsinainen ydin on taito saada omat tavoitteensa hyväksytettyä myös vastustajallaan niin, että ne tulevat myös hänen tavoitteikseen[19]. Paul Majkut erotteleekin sotilaallisen toiminnan piiriin kuuluvat taistelut sodasta, joka kuuluu poliittisen alueelle[20]. Poliittisen luonteensa vuoksi sotaa ei siis automaattisesti voita se, jolla on massiivisin tuhoamiskoneisto, vaan sodassa menestyäkseen on kyettävä siirtämään omat merkityksenantonsa yleiseen käyttöön.

Sodankäynnin kommunikatiivisesta luonteesta johtuen sodan voittaminen saattaa käydä mahdottomaksi, jos sodan osapuolet eivät jaa yhtenäistä sodan kuvaa. Tietoyhteiskuntien teknologisoituneet armeijat ovat usein ylivoimaisia teollisuusyhteiskuntien armeijoita vastaan, mutta paradoksaalisesti ne saattavat olla voimattomia sellaisia low-tech-joukkoja vastaan, jotka tulkitsevat sodan olemuksen toisin. Korkean teknologian sodankäyntikyvyt on rakennettu ensisijaisesti valtiollista vihollista vastaan, mutta sodankäynnin ’kolminaisuusopin’[21] mukainen voimankäytön logiikka pettää silloin, kun vastassa ei olekaan valtion asevoimat. Tällainen tilanne koettiin Somalian kriisissä 1990-luvulla. Siinä missä Yhdysvallat oli vielä Persianlahden sodassa esittänyt kansainväliselle medialle sarjan täsmäiskuja, ei Somaliassa ollutkaan vastassa selkeästi organisoitua vihollista, jota vastaan olisi voinut kohdistaa riittävän näyttäviä ja tehokkaita vastaiskuja.[22] Yhtenäisen sodan kuvan puuttuminen voi estää myös rauhantyön onnistumisen. Mary Kaldorin mukaan kyvyttömyys ymmärtää sodan muotoa, syitä ja sotivien ryhmittymien luonnetta oli syynä kansainvälisen yhteisön epäonnistumiseen sotarikosten estämiseksi Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä[23].

Se, etteivät suorituskyvyiltään ylivoimaiset sotavoimat välttämättä kykenekään noin vain voittamaan heikompiaan, haastaa teorian niin kutsutusta ’sodankäynnin vallankumouksesta’ (RMA, Revolution of Military Affairs). RMA -teorian mukaan sotateknologiset edistykset tarjoaisivat kehittäjälleen ylivoimaisen edun, ja siten sodan lopputuloksen pitäisi olla kiinni lähinnä siitä, kuka on onnistunut pääsemään kilpavarustelussa pisimmälle. Sodan poliittinen luonne mahdollistaa kuitenkin korkean teknologian etujen kiertämisen esimerkiksi siirtämällä sota taistelukentiltä kansalaisyhteiskuntien sisälle[24]. Tällöin voidaan puhua epäsymmetrisestä sodankäynnistä, mikä ulottaa sodankäynnin myös tiedonvälityksen ja jopa kulttuurin alueelle.[25]

Uudet sodat

Ei-kolminainen ja epäsymmetrinen sodankäynti liittyvät osaksi teoriaa nk. ’uusista sodista’. Uusien sotien voi nähdä kehittyneen kylmän sodan aikaisista matalan intensiteetin konflikteista, mutta kyse on myös erillisestä ilmiöstä, omine erityispiirteineen[26]. Uusien sotien käsitteen kehittäneen Mary Kaldorin mukaan 1700-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin käytyjä (eurooppalaisia) ’vanhoja sotia’ luonnehti valtiojohtoisuus ja ratkaisutaistelut sotakentillä. Tällöin myös ainakin teoriassa noudatettiin Geneven ja Haagin sopimuksia siviiliuhrien välttämisestä ja sotavankien kohtelusta.[27] ’Uusissa sodissa’ raja sodan, järjestäytyneen rikollisuuden ja laajamittaisten ihmisoikeusloukkauksien välillä hämärtyy ja eron tekeminen ulkoisen aggression tai maan sisäisen tukahduttamisen välillä vaikeutuu.[28] Kaldor toteaakin, että ’interventio’, ’rauhanturvaaminen’, ’rauhaanpakottaminen’, ’suvereniteetti’ ja ’sisällissota’ ovat kaikki kansallisvaltioon ja moderniin sotaan liittyvää käsitteistöä, jota on vaikea sovittaa uusien sotien tilanteisiin[29]. Kaldorin mukaan sodankäynnissä tapahtunut vallankumous ei liitykään teknologiaan vaan sodankäynnin yhteiskunnallisiin suhteisiin[30]. Myös Huhtinen ja Rantapelkonen toteavat teoksessaan Messy Wars (2008), että sodasta on tullut kaoottisempaa ja siviileille tuhoisampaa kuin korkean teknologian sodankäynnin ideologia antoi ymmärtää[31]. Jos 1900-luvun alun sodissa kuoli 1 siviili 8 sotilasta kohden, oli 2000-luvun alussa suhdeluku päinvastainen[32].

Kaldor huomauttaa, että siinä missä sissisota Mao Tse-Tungin tai Che Guevaran oppien mukaan pyrki valloittamaan ’sydämiä ja mieliä’, on uusien sotien tarkoituksena kylvää epävakautta, pelkoa ja vihaa[33]. Näin ollen uusissa sodissa ei pyritä niinkään luomaan suotuisia olosuhteita taistelijoille, vaan epäsuotuisat olosuhteet niille, joita taistelijat eivät voi hallita. Kaldor mainitsee väestönsiirron tekniikoina systemaattisen tappamisen, voimakeinoin toteutetut karkotukset ja alueen muuttamisen asuinkelvottomaksi, mikä voidaan toteuttaa joko siviilikohteita tuhoamalla, alueen historian ja kulttuurin riistämisellä tai tekemällä elämisen olosuhteet muutoin psyykkisesti mahdottomiksi. Kaikki nämä menetelmät voidaan Geneven sopimuksen (1948) mukaan tuomita kansanmurhana. Vanhojen sotien laittomasta ja epätoivotusta sivuvaikutuksesta, siviilien tappamisesta ja elämän edellytysten tuhoamisesta, on siten tullut olennainen osa taistelua uusissa sodissa.[34]

Sota taiteena?

Antti Pihlajamaa esittelee artikkelissaan ”Sodan perusolemus näkökulmana sodan kuvaan”[35] Jan Ångströmin ja J.J.Widenin seitsemän ehdotusta sodan ja sodankäynnin merkityksiksi[36]. Ångströmin ja Widenin listauksessa on sellaisia yleisesti jaettuja sodan määritelmiä kuten sota poliittisten tavoitteiden ajamisen välineenä, konfliktin ratkaisun muotona, kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisenä sekä kommunikaation muotona. Sodan ymmärtäminen itsensä toteuttamisen välineenä tulee lähelle edellä kuvattujen ’uusien sotien’ tarkoitusta identiteettien vahvistamiseksi ja luomiseksi[37]. Näiden lisäksi Ångström ja Widen ehdottavat, Pihlajamaan mukaan, että sotaa voisi lähestyä myös taiteena. Ehdotus on sikäli ilmeinen, että sotataito kääntyy englannin kielellä muotoon art of war. Nähtävästi kirjoittajakaksikko tavoittelee kuitenkin laajempaa horisonttia, perustelunaan se, ettei sodan olemusta tai siinä menestymistä voida selittää tyhjentävästi. Tämä selitysyrityksiltä karkaava piirre sitten liittäisi sodan taiteeseen, jossa, Pihlajamaan muotoilua lainatakseni, ”rationaalinen ajattelu ei välttämättä ole kaikki kaikessa, vaan myös intuitiolla on merkityksensä”.[38]

Arkikielessä rationaalisuudella tarkoitetaan usein järkiperäisyyttä vastakohtana tunteille ja intuitiolle. Tällöin saatetaan vaikkapa väittää, että ateistin tieteellinen perustelu maailmankuvalleen olisi rationaalisempi kuin jumaluskoisen ajatusmaailma. Tieteen termipankki kuitenkin täsmentää, että rationaalisuus viittaa henkilön uskomusjärjestelmän sisäiseen ristiriidattomuuteen ja siihen, että henkilön toiminta on sopusoinnussa hänen uskomustensa ja halujensa kanssa[39]. Rationaalisuus on siis sisäistä tarkoituksenmukaisuutta ja on sellaisena ominaista niin sotilaan, taiteilijan, tutkijan, insinöörin kuin enkeliterapeutinkin toiminnalle – intuitiivisuuden ohella. Kirjoittajat näyttävätkin sekoittavan taiteellisen toiminnan luoviin prosesseihin yleensä[40].

Tätä kirjoitusta taustoittaessani löysin arkistoistani kuvan 1930-luvulla julkaistusta Kenttäohjesäännöstä, jossa neuvottiin sotilaita veden saannin järjestämiseksi kenttäolosuhteissa. Ohje havainnollistaa intuitiivisuuden ja luovuuden merkitystä rationaaliseksi ymmärretylle toiminnalle: ”Jos miehistön joukossa on sellaisia henkilöitä (kaivonkatsoja), jotka omaavat kyvyn löytää pajuhaarukan avulla vesisuonia, on näiden apua käytettävä hyväksi”, ohjesäännössä linjataan[41]. Taiteen ja kulttuurin piirissä kehitettyjen luovien ilmaisumuotojen käyttökelpoisuutta sotilasorganisaatioiden välinepakissa havainnollistaa puolestaan Elina Hiltusen tuore väitöskirja (2025) science fictionin käytöstä sotilaallisessa ennakoinnissa[42]. Vaikka muun inhimillisen toiminnan tavoin myös sotataito edellyttää järjen ja objektiivisen tiedon lisäksi yhteyttä subjektiivisiin tunteisiin, intuitioon ja luovuuteen, ei se riitä tekemään sodasta taidetta. Sodan johtamisessa tarvittavien taitojen vertaaminen aristoteeliseen ’käytännölliseen viisauteen’, phronesikseen, osuukin paremmin kohdilleen[43].

Sodan käsitteistö kuitenkin lähestyy taiteen diskursseissa vaalittua kieltä ja keinoja etenkin uusimmissa sodankäynnin teorioissa; samat lyotardit ja merleau-pontyt vilahtelevat niin sotatieteissä kuin taidepuheessakin. Edellä luonnosteltujen uusien sotien kattokäsitteen alle voidaan laskea myös niin kutsuttu neljännen sukupolven sodankäynti, joka keskittyy vaikuttamaan havainnon ja arviointikyvyn väliseen suhteeseen, pyrkimyksenä saada sotatoimien kohde tekemään vahinkoa omille tavoitteilleen. Artikkelissaan ”Sodan usvaa jo viidennessä polvessa” Antti Paronen ehdottaa, että sodankäynnin viides sukupolvi tulee kohdistamaan vaikutusyritykset suoraan havaintoon ja sen oikeellisuuteen, tavoitteena estää vastustajaa edes tiedostamasta omaa tilannettaan. Erona aiempaan on siis se, että viidennen sukupolven sodankäynnissä hyökkäyksen kohde ei välttämättä missään vaiheessa edes tunnista uhkan olemassaoloa, eikä siten koe myöskään tarvetta puolustautumiselle.[44] Tulkitsen viidennen sukupolven sodankäynnin teorian heijastelevan siirtymää turvallistamisesta aseellistamiseen, samalla kun informaatiovaikuttamisesta on siirrytty kognitiiviseen vaikuttamiseen ja sodankäyntiin[45]. Havainnon logistiikasta ja kuvien ja informaation käytöstä sodassa kirjoittaneen Paul Virilion sanoin: sodassa maailma katoaa, ja sota ilmiönä katoaa maailman silmiltä[46].

Huhtinen ja Rantapelkonen jakavat sodan fyysisenä ja psyykkisenä ilmiönä kolmeen alueeseen: tavanomaiseen sotajoukoin käytävään sodankäyntiin, informaatioylivoimaan perustuvaan verkostoituneeseen sodankäyntiin ja sekavaan (messy) sodankäyntiin, joka pyrkii ideologiseen ylivoimaan[47]. Jälkimmäiseen liittyvät ne sodankäynnin muodot, joissa ei pyritä niinkään maa-alueiden valtaamiseen kuin psykologisen ja kulttuurisen ulottuvuuden haltuunottoon; edelleen kirjoittajat toteavat, että tällöin jopa ymmärryksestä ja empatiasta tulee sodankäynnin välineitä (weapons)[48]. Viidennen sukupolven sodankäynnin tavoin myös sekavien (messy) sotien teoreettinen kehys kiinnittää erityistä huomiota havainnon merkitykseen. Niinpä sotatieteilijöidenkin lukulistalle päätyy sellaisia ajattelijoita kuten havainnon fenomenologiasta kirjoittanut Maurice Merleau-Ponty, jonka mukaan suora yhteys objektin ja subjektin välillä ei ole mahdollinen, vaan havainto (perception) välittyy aina havaitsijan näkökulmasta (perspective) käsin[49].

Merleau-Pontyn opit ovat varsin tuttuja kaltaisilleni 2010-luvun tienoilla Kuvataideakatemiassa opiskelleille. Ilman teorioitakin jokainen mallipiirustusta harrastanut tunnistaa hankauksen havaitsijan ja havaittavan kohteen välillä. Nämä tutut, varsin harmittomilta tuntuvat silmän ja käden työskentelyyn liittyvät pulmat näyttäytyvät uudessa valossa, kun ne esitetään piirustussalin tai taideteoreettisen luennon sijaan kaiken aseellistavan sodankäynnin kontekstissa. Kun kolikko kääntää esiin pimeän puolensa, alkaa kaivata sitä turhanpäiväisyyden auraa, joka havainnon harjaannuttamisen kaltaisille ’pehmeille’ pyrkimyksille annettiin silloin, kun rauha oli rauhaa ja sota siellä jossakin.

Ångströmin ja Widenin ehdotusta sodasta taiteena voisi kääntäen tulkita myös väitteeksi taiteen kuolemasta. Tuleeko taide siis häviämään, koska politiikka, talous, turvallisuus ja sodankäynti muistuttavat yhä enemmän taidetta? Kirjoittaessani alussa mainitsemaani tekstiä ”Mahdottomuudesta” (2013) luin Jean-François Lyotardin esseetä ”Estetiikan tila ylevän jälkeen” (1988/2001). Lyotard varoittaa sekoittamasta kahta rekisteriä, taiteellista työskentelyä ja kulttuuritoimintaa; samannäköisyydestä huolimatta kumpikin noudattaa omaa lakiaan[50]. Sota ja politiikka ovat kulttuuriin sidottua toimintaa, joten ne voivat saada kulttuurista lainattuja muotoja, mutta eivät kykene ottamaan haltuun sitä aluetta, missä taide tulee todeksi.

Taiteen kuoleman kiistää viimeistään Gilles Deleuzen huomautus, ettei taide tule kommunikaation alueelta. Tästä voisi johtaa, ettei taide kykene kuolemaan, koska se ei ole koskaan elänytkään – ei ainakaan sillä jaetun ja yhteismitallisen kielen alueella, joka mahdollistaa kommunikoinnin. Nimittäin, Deleuzen mukaan kommunikaatio on pohjimmiltaan informaation välittämistä, ja informaatiossa on kyse tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa voimassa olevasta kontrollijärjestelmästä. Informaatio on puolestaan käskyjen välittämistä, jolloin vastaanottajan oletetaan uskovan nämä käskyt, tai ainakin käyttäytyvän niin kuin uskoisi. Näin hahmoteltu kommunikaation perusolemus pätee niin sodankäyntiin kuin trumpilaisiin poliittisen itseilmaisun muotoihinkin, mutta ei taideteokseen, jolla ei Deleuzen mukaan ole mitään tekemistä kommunikaation tai informaation välittämisen kanssa. Sitä vastoin taiteella ja vastarinnalla, ihmisen kamppailulla näitä informaation kontrollijärjestelmiä vastaan, on kyllä paljonkin tekemistä keskenään[51]. Taide on tapahtunut, ja tulee aina tapahtumaan sillä rajalla, missä kommunikaatio murtuu ja yksityinen kieli asettuu ristiriitaan vallalla olevan kielen kanssa[52].

Teksti: Savu E. Korteniemi

Korteniemi on kuvataiteilija (KuM) ja vapaa kirjoittaja.

Lähteet

Deleuze, Gilles 2005. Haastatteluja. Toim. & suom. A. Helle & kumpp. Helsinki: Tutkijaliitto.

Fyrqvist, Minna-Maria 2016. Teosofien Suur-Suomi. Helsinki: Teos.

Hakala, Juha T. 2012. Luova prosessi tieteessä. Helsinki: Gaudeamus.

Hiltunen, Elina 2025. Sodasta ajassa ja tulevaisuudessa: science fictionin käyttö sotilaallisessa ennakoinnissa. Maanpuolustuskorkeakoulu. www.doria.fi/handle/10024/193391

Huhtinen, Aki & Rantapelkonen, Jari 2002. Imagewars. Beyond the Mask of Information Warfare. Helsinki: Marshal of Finland Mannerheim’s War Studies Fund.

Huhtinen, Aki & Rantapelkonen, Jari 2008. Messy Wars. Helsinki: Finn Lectura.

Jantunen, Saara 2015. Infosota. Helsinki: Otava.

Jokinen, Taneli 2025. Israelin informaatiovaikuttaminen X:ssä Gazan sodassa 2023–2024. Pro Gradu-opinäyte. Maanpuolustuskorkeakoulu 2025.

Kaldor, Mary 2001. Uudet ja vanhat sodat. Järjestäytynyt väkivalta globalisaation aikakaudella. Helsinki: Kustannus Oy Taifuuni.

Kenttäohjesääntö II, Teknillinen osa 1931.

Kertész, Imre 2003. Kieli maanpaossa – kaksi juhlapuhetta. Helsinki: Otava.

Laitinen, Kari & Huhtinen, Aki-Mauri 2021. Kansallinen turvallisuus murroksessa. Jyväskylä: Docendo.

Lyotard, Jean-François 2001. ”Estetiikan tila ylevän jälkeen.” Nuori voima 4–5/2001, 24–27.

Palokangas, Marko (toim.) 2022. Sodan usvaa. Sodankäynti muutoksessa. Maanpuolustuskorkeakoulu.

Raitasalo, Jyri & Sipilä, Joonas (toim.) 2008. Sota – teoria ja todellisuus. Näkökulmia sodan muutokseen. Maanpuolustuskorkeakoulu.

Rantapelkonen, Jari (toim.) 2018. Tuleva sota. Tulevaisuuden sodan tulevaisuus. Maanpuolustuskorkeakoulu & Edita.

Stewart, Timo R. 2022. Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Virilio, Paul 1989. War and Cinema. The Logistics of Perception. Engl. P. Camiller. London: Verso.

Viitteet

[1] Kaldor 2001, 154.

[2] Maanpuolustuskorkeakoulu 2022, 29. (Alk. Mark Galeotti: The Weaponisation of Everything. The Field Guide to the New Way of War. Yale University Press 2022.)

[3] Essee on julkaistu osana kuvataiteen maisterin kirjallista opinnäytettäni (Kuvataideakatemia 2013). Ensimmäisen kerran teksti on julkaistu Kuvataideakatemian ylioppilaskunnan Kuvas 2013 -lehdessä.

[4] Ks. Kertész 2003, 19.

[5] Vrt. ”Kivet, kannot, tähdet– Mahdottomia esineitä ja muita mielikuvia” (2024) -artikkelini luku ”Järjestyksestä”.

[6] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 64.

[7] Kaldor 2001, 16.

[8] Kaldor 2001, 35.

[9] Ks. Fyrqvist 2016.

[10] Ks. Stewart 2022.

[11] Kaldor 2001, 28–31.

[12] Vrt. Kaldor 2001, 14: ideaalina, ’mediaystävällisenä’ sodankäyntinä on pidetty täsmällisesti kohdistettuja ilmapommituksia; näillä mielikuvasodilla ei ole kuitenkaan yhteyttä sotien koettuun todellisuuteen, joissa kärsijöitä ovat sotilaiden sijaan yhä useammin siviilit.

[13] Jokinen, 2025, 57–58.

[14] Kaldor 2001, 155. (Alk. Hannah Arendt: Reflections of Violence, 1979, 50–51.)

[15] Jokinen 2025, 69–70.

[16] Raitasalo & Sipilä (toim.) 2008, 329.

[17] Antti Pihlajamaa: ”Sodan perusolemus näkökulmana sodan kuvaan”. Teoksessa Palokangas (toim.) 2022, 9.

[18] Raitasalo ja Sipilä (toim.) 2008, 7–10.

[19] Martti Lehto: ”Ilmasota 2030+”. Teoksessa Rantapelkonen (toim.) 2018, 167. (Alk. John Warden: The Air Campaign: Planning for Combat. National Defense University Press, Washington DC 1988.)

[20] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 144.

[21] Sodankäynnin kolminaisuudella viitataan valtioon (hallitukseen), asevoimiin ja kansaan sodankäynnin toimijoina. Uusien sotien kattokäsitteen alle luetaan myös ei-kolminaiset sodat (non-trinitarian war), jotka eivät noudata tätä clausewitziläistä normatiivista jakoa.

[22] Raitasalo & Sipilä (toim.) 2008, 43–46.

[23] Kaldor 2001, 79.

[24] Raitasalo & Sipilä (toim.) 2008, 51.

[25] Raitasalo & Sipilä (toim.) 2008, 91.

[26] Kaldor 2001, 13.

[27] Raitasalo & Sipilä (toim.) 2008, 92.

[28] Kaldor 2001, 13.

[29] Kaldor 2001, 154

[30] Kaldor 2001, 14.

[31] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 9

[32] Kaldor 2001, 20.

[33] Kaldor 2001, 20.

[34] Kaldor 2001, 135–137.

[35] Palokangas (toim.) 2022, 7–14.

[36] Palokangas (toim.) 2022, 12.

[37] Ks. myös Kaldor 2001, 17–18

[38] Palokangas (toim.) 2022, 12–13.

[39] https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:rationaalisuus

[40] Ks. Hakala 2012.

[41] Kenttäohjesääntö II, Teknillinen osa (1931). Kyseinen ohjeistus on merkitty numerolla 171.

[42] Hiltunen 2025. Ks. myös Hiltusen haastattelu Tiedeykkösessä 23.1.2026.

[43] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 67.

[44] Palokangas (toim.) 2022, 40–41.

[45] Laitinen & Huhtinen 2021, 113–114.

[46] ”The world disappears in war, and war as a phenomenon disappears from the eyes of the world.” Lainattu teoksessa Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 45.

[47] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 60.

[48] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 62.

[49] Huhtinen & Rantapelkonen 2008, 43.

[50] Lyotard 2001, 24.

[51] Deleuze 2005, 68–69.

[52] Kertész 2003, 11.