No niin siitä kun se antau ne ainekset. Hänellä kolme osran jyvöä ta siitä talvilampahan piälakkata, kesäoinahan otša. Niistä villat siitä siihen vanou, niin siitähän se itše se seppo Ilmarini istuutuu, panou ne aineet hiillokseen, panee ne äijät hiilellä palamah, ta istuu lietšomah, itše Ilmarini lietšomah rupeu siitä sitä tulta, lietšou päivän, lietšou toisen, lietšou kohta kolmannenki.
Jo peänä kolmantena kurkistihi katšomahan mitä tunkeutuu tulesta, kuta kulta kuumoksesta. Miekka tungetse tulesta, teräs kulta kuumoksesta. Ilmarinen siitä sen pilkkou kolmeksi palaksi, viillöy viieksi palaksi. Ta pani jälellä sinne tuleh, vielä lisyä tulta korventumah. —
Panou tulet lietšomahan, vesipuuskat viäntämähän,
lietšou itä, lietšou länsi, pohjonen kovin porottau,
lietšou päivän, lietšou toisen, lietšou kohta kolmannenki
kurkistipa katsomahan, mitä tunkeutuu tulesta, kuta kulta kuumoksesta
ta sampo tungetse tulesta, kirjokansi kuumoksesta.
Siitä vasta kun tuulipuuskat oikein lietšou niin siitä vasta piäsi se sammon, se siitä viiään se sampo Pohjolan kivivuoreh, yheksän sylen syvyö pannah peittoon jotta sitä ei ni kertoa keltään, ei tietoa jotta se on tullu.
Sehän siinä on hyvä kun päivän lietšou syötäviä, toisen päivän myötäviä, kolmannen kotipitoja. Se on niin hyvä se sampo jotta äijän suo ilman mitäki.
Vienankarjalainen runolaulaja Santra Remsujeva (1914–2010)
laulaa Sammon taonnasta Vuokkiniemessä joulukuussa 2009.[1]
Translitterointi: Savu E. Korteniemi
Esineistä
Teelajitelman nimi on Magic Box – All is revealed. Eri makujen luvataan vahvistavan yhteyttä elementteihin ja energiakeskuksiin. Ilman elementti maistuu fenkolille, kardemummalle ja appelsiinille. Teepussin lappuun kirjoitettu ajatelma lupailee suuria: Tee ensin se mikä on välttämätöntä, sitten se mikä on mahdollista, ja yhtäkkiä teet mahdotonta. Aikamoista! Tällaisesta taikalaatikosta olenkin aina haaveillut.
Aloitetaan niistä välttämättömyyksistä ja katsotaan, millaisiin mahdottomuuksiin tässä vielä päädytään. Onko siis jotain, mikä välttämättä erottaa kuvanveiston vaikkapa maalaustaiteesta? Yksi eroavaisuus löytyy kuvanveiston juurista, jotka länsimaisittain palautuvat vähän eri kohtaan kuin maalaustaiteen historian. Siinä missä maalaus on pyrkinyt luomaan illuusion todenkaltaisuudesta, eivät kolmiulotteiset artefaktit niinkään esitä (representoi) kohdettaan, vaan ne ovat yhtä kuin kohteensa. Länsimaisen kuvanveiston historia tavataankin aloittaa kreikkalaisten votiiviveistosten kaltaisista jumaluuden läsnäolon paikoista. Tosin tässä kohtaa valveutunut lukija huomaa, ettei erotteluni aivan pidä paikkaansa, vaan esimerkiksi kristilliset ikonit rikkovat edellä esitetyn jaon. Kuvanveiston varhaisissa esimerkeissä veistosten kolmiulotteisuuskin kyseenalaistuu; olkoonkin että millä tahansa aineellisella objektilla on pituutensa, korkeutensa ja syvyytensä, niin esimerkiksi Kreikan arkaaisen kauden veistosten tilallisuus lähentyy maalauksen tapaa arvottaa kahta ensin mainittua ulottuvuutta kolmatta tärkeämmäksi. Jos maalaus saattaakin eksistoida kuin veistos ja veistos toimia kaksiulotteisena kuin maalaus, niin ehkäpä kuvanveiston ydin ei ole taiteellisten tuotosten materiaalisessa olomuodossa lainkaan.
Minulle kuvanveisto on maailmassa olemista: ajattelua ja ilmaisua aineen, ajan ja avaruuden asettamien ehtojen piirissä. Kuvanveistäjyys siis määrittää taiteilijana olemisen tapaani silloinkin, kun työskentelyni lopputuloksena on muuta kuin kuvanveiston menetelmin toteutettuja asioita – esimerkiksi mustekynäpiirustuksia hiekoitusmurskeesta tai vesivärein laveerattuja viipalekuvia vähän isommista kivistä. Suomen kielen sanoilla ’kuvanveisto’ ja ’veistos’ on etymologisen viehätyksensä lisäksi myös hankaluutensa, sillä sanat ohjaavat huomion liiaksi tekemisen tapaan. Veistoksen sijaan haluankin tällä kertaa kirjoittaa esineistä.
Tarkoitan esineellä minkä tahansa kappaleen tai olion tila-aika-avaruuteen sijoittuvaa äärellistä olemusta. Esineet ovat pään päällä tuikkivan tähden kaltaisia: sen valo välittyy meille materiaalisen todellisuuden läpi. Me katsomme tähteä, mutta tähti tuskin katsoo meitä. Omalta paikaltamme sijoitamme tähden pisteeksi taivaankanteen, sanomme että se on ylhäällä ja me alhaalla. Tuo tähti on mitä ilmeisimmin olemassa, vaikka emme tietäisikään mikä se on, ja miksi. Oman kokemuksemme perusteella emme voi saada varmuutta, onko meille tuikkiva piste aineellinen niin kuin mekin, vai onko tähti vain tyhjyyteen purkautunut silmäpako, tyhjyyttä itsekin.
Niin kuin tähdet, myös esineet ovat syntynsä jälkeen väistämättä olemassa, riippumatta siitä tiedämmekö me niiden olemassaolosta, tai mitä ajattelisimme jos tietäisimme. Esineet ovat sitä, mitä todellisuudesta jää jäljelle, kun ajatus katkeaa ja nimet unohtuvat. Esineiden tila ja aika voi toteutua näkyvässä ja aineellisessa maailmankaikkeudessa, mutta se ei ole välttämätöntä. Nimittäin, on myös sellaisia esineitä, jotka syntyvät sanoista. Tällaisten esineiden laatijoille mahdottomuus on vain yksi loogisen ajattelun muoto (tosin epäilen, ettei se teepussi aivan tätä tarkoittanut).
Mahdottomien esineiden arkkityyppinä voisi pitää sampoa, josta vienankarjalainen runonlaulaja Santra Remsujeva lauloi minulle ja ystävilleni Vuokkiniemessä eräänä joulukuisena päivänä vuonna 2009 (Santran kohtaamisesta, suullisesta runosta ja esineiden kautta rakentuvasta merkityksen annosta myös Kaltiossa 1/20 julkaistussa artikkelissani Aino-tarusta Anni-tyttöön). Sampo-myyttiä ympäröivien, materiaalisen ja tilallisen muodon saavien mielikuvien verkkoon kietoutuu myös kysymyksiä aluista ja lopuista, ikuisuudesta ja rajallisuudesta, resursseista ja vallasta. Nämä kysymykset ovat läsnä silloinkin, kun suuntaan omalle työhuoneelleni työstämään puusta, aaltopahvista tai kuplamuovista olevaisuuden vähäisempiä toisintoja.
Vienan sampo
Sammon ulkonäköä ei juurikaan runolauluissa kuvata, mikä on houkuttanut esittämään enemmän tai vähemmän loogisesti perusteltuja ehdotuksia sille, mikä sampo ”todella” on. E. N. Setälän teosta Sammon arvoitus (1932) voikin lukea sampo-kuvitelmien kulttuurihistoriallisena esityksenä. Yllättävimpiä tulkintoja ovat sampo laivana, aurinkona, lentävänä sammakkona, fallos-symbolina (jolloin Pohjola on yhtä kuin perä eli ”se ruumiinosa, jolla ihminen tavallisesti istuu”), kahden kilpailevan heimon välisenä liittosopimuksena tai vähän henkevämmin ihmisen aurinkoruumiina tai taideteoksen vertauskuvana, ”runoilijan ihanimpana ajatuksena”.
Sammon lukuisat selittämisyritykset heijastavat kirjoitetun ja suullisen kulttuurin eroa. Länsimaiselle kulttuurille ominainen lukittujen merkitysten etsintä on vierasta suullisille ja kirjoituksettomille kulttuureille, joille sanaselityksiä olennaisempaa on, mihin näitä sanoja voi käyttää. Esimerkiksi Vienan Karjalassa sampo-runostoa on käytetty kevätkylvöjen riittitekstinä[2]. Runojen sampo ei tyydy vain yhteen hahmoon, mutta vienankarjalaisten laulajien omissa tulkinnoissa sampo mieltyy usein jonkinlaiseksi ihmemyllyksi, joka on hyvä antamaan kaikkea, mitä ihminen vain saattoi tarvita.
Mylly-mielikuvilla vaikuttaa olevan yhteys skandinaavien Grotti-myllystä kertovaan taruun. Snorri Sturlusonin mukaan Tanskan kuningas Fródi hankki jättiläisten jauhinkivet ja osti orjikseen kaksi jättiläisnaista, jotka jauhoivat Fródille kultaa, rauhaa ja onnea. Koska kuningas ei antanut orjilleen mahdollisuutta lepoon, lauloivat jättiläisnaiset Grottasǫngr-laulun tuhotakseen Fródin. Merikuningas Mýsingr varasti myllyn ja pakotti orjat jauhamaan hänelle suolaa. Jättiläiset jauhoivatkin suolaa niin paljon, että laiva lasteineen upposi tehden meren suolaiseksi.[3] Vastaavasti sammon ryöstöä ja mereen uppoamista on käytetty selityksenä sille, miksi maa on köyhä ja meri rikas[4]. Vienankarjalaiset eivät tosin haaveilleet muiden orjuuttamisesta, sillä sampo tuottaa elämän hyvyyttä ilman ulkopuolista voimanlähdettä.
Santra Remsujevan laulama runo on jatkumoa varhaisemmille vuokkiniemeläisille sampokuvauksille, joita Lotte Tarkka käsittelee artikkelissaan Luonto, tuonpuoleinen ja resurssien rajat.[5] Vuokkiniemessä samporunoa on tulkittu eräänlaiseksi niukkuuden syntymyytiksi. Eletyssäkin todellisuudessa runsaus oli toisaalla, esimerkiksi kalaisan Jäämeren rannikolla, jossa paikalliset kävivät palkkatöissä. Meren tarjoaman rikkauden lähde paikannettiin jonnekin pohjoisen meren tuolle puolen: ”Se on Jeämeren takana. Sieltä se on tännekin rikkaus soatu. Jos olis kaikki soatu, niin olisi rikas moa.”[6] Sammon taontaan liitettiin toiveita rajattomasta rikkaudesta, mutta rikkoutuneena sammosta tulikin rajoitetun hyvän symboli. Rajallisuuteen sisältyi kuitenkin kasvun ja vuodenkierron mukana tapahtuvan uudistumisen mahdollisuus.[7]
Resurssien rajallisuuden lisäksi vienalais-vuokkiniemeläisissä sampo-tulkinnoissa tulee esille sammon kaksinainen olemus sekä luontona että kulttuurina. Tietäjä Riiko Kallion piirustuksessa[8] vuodelta 1921 sampo esitetään varsin teknisenä laitteena: jos tämä mylly tuottaakin elintarpeita itsestään, niin ei sentään ilman hammasrattaistoa! Vienan sampo on tekemällä tehty esine, mutta samalla siinä on jotain varsin elollista. Runolauluissa ja loitsuissa elävää ei luoda vain synnyttämällä, vaan myös työtä tehden, usein nimenomaan takomalla. Jännite itsestään kasvaneen eliön ja käsin tehdyn esineen välillä tulee näkyviin myös Santra Remsujevan laulamassa runossa, jossa sampo taottiin elollisperäisistä aineksista: lampaanvillasta ja hedelmällisyyttä ja elinvoimaa symboloivista ohranjyvistä.[9] Mahdottomista, lähes olemattomista aineksista takominen paikantaa runon tapahtumat myyttiseen maastoon, mutta vie ajatukset myös luonnollisen kasvun ihmeeseen: mitättömimmästäkin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Ehkäpä puu voi kasvaa niinkin suureksi, että se kykenee kannattelemaan koko maailmaa.
Kivet ja kannot
Davidin psalttarin suomennoksen esipuheessa vuodelta 1551 Mikael Agricola luetteloi hämäläisten ja karjalaisten ’epäjumalia’. Käytyään läpi joukon jumalia ja haltioita hän vielä toteaa: ”Palveltiin myös paljon muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.” Varhaisilla kansanperinteen kerääjillä ja tutkijoilla on ollut taipumus suhtautua alentuvasti ”kivien ja kantojen” kunnioittamiseen, pitäen sitä osoituksena palvojien uskonnollisen ajattelun alkeellisuudesta. Kristillinen sivistyneistö kun oletti tietävänsä itse paremmin, ettei se Jumala suinkaan mahdu kivenmurikkaan tai puupökkelöön. Kivet ja kannot eivät ole kuitenkaan pyhän symboleina lainkaan vähäisimmästä päästä. Mircea Eliaden mukaan inhimillisen järjestyksen ulkopuolella oleva (so. tuonpuoleinen) todellisuus ilmaisee itsensä konkreettisin symbolein: puu ja kivi ovat maailman keskuksen merkkejä.[10] Nämä maailmanjärjestykselle keskeiset symbolit tulevat vastaan myös sampo-mielikuvastoa tarkasteltaessa. Myyttisen kieliopin lukutaitoinen saattaakin huomata, että Santran laulaman sampo-runon tapahtumaympäristö on maailman keskus: sampo piilotetaan Pohjolan kivivuoreen, joka on maailmanvuoren metafora.
Suullisen runolaulun kannattelema myyttinen tietoisuus ilmenee runojen maailmankuvalle keskeisestä symboliikasta ammentavina metaforina ja mielikuvina, erotuksena loogisesti toisiinsa liittyvien käsitteiden varaan rakentuvalle ajattelulle. Myyttisyyden merkityksiä määritellessään metaforat edustavat tuonpuoleista, eivät vain viittaa siihen. Kuvanveiston näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen on George Lakoffin huomio siitä, että mielikuvamallit (so. kuvaskeemat) ovat luonteeltaan kinesteettisiä, eli ne toimivat tilan, liikkeen ja muodon alueella.[11] Suomalainen šamanismi -teoksessaan Siikala toteaa vastaavasti, että runolaulujen ja loitsujen myyttiset mielikuvat eivät ole vain runollisia kielikuvia, vaan ne edustavat ajattelun sensoris-imaginaarista muotoa – sanallisen esityksen lisäksi näitä mielikuvia voidaan yhtä lailla havainnollistaa kuvallistaen tai näytellen[12].
Ideoiden heijastamisen sijaan myyttinen ajattelu olennollistaa käsitteitä ja ilmiöitä[13]. Tämän- ja tuonpuoleisen suhde perustuu polveutumiseen: kaikella on syntynsä. Esimerkiksi käärmettä puhuttelevan loitsurunon kohteena on käärmeyden abstraktin idean sijaan käärmeen emuu, kaikkien käärmeiden tuonpuoleinen esivanhempi tai haltija. Tuonpuoleisen todellisuuden orgaaninen luonne mahdollistaa sen, että suullisten runojen merkityksenanto elää esitystilanteiden mukana. Metaforisen kielen avoimuus ja moniäänisyys sekä alituinen muuntuminen ovatkin suullisen runon perusominaisuuksia. Myyttisen perinteen ja riittien tulkinnallinen avoimuus ei tarkoita kuitenkaan mielivaltaisuutta, vaan tulkintojen perustana on varsin yhdenmukainen käsitys tuonpuoleisuuden rakenteesta[14].
Värmlannin metsäsuomalaiselle, savolaissiirtolaisten jälkeläiselle Kaisa Vilhuselle sammas oli maailmanpatsas (sampo on sammas-sanan deminutiivi). Vilhusen mukaan ”moalima seisoo kultatolpalla. Sill on kuparjalka, kultanappi peässä – se on sammas”.[15] Sampaan päähän on kiinnitetty naula, jonka ympäri taivaankansi pyörii. Sampaan jauhaminen saa aikaan kasvun ja elämän edellytykset: tähtitaivaan liikkeen, vuoden kierron ja ajan kulun. Naula on taivaankannen liikkumaton keskipiste Pohjantähti. Vilhusen kuvauksessa on mielenkiintoinen yhteys sekä viikinkiaikana käytössä olleisiin kunniaistuinpylväisiin ”jumalnauloineen” että saamelaisten maailmanpatsaisiin, joiden päässä Knud Leemin mukaan myös oli rautanaula[16].
Useat Siperian kansat ovat uhranneet kylän tai asuinpaikan lähettyville pystytetyille maailman keskuspilaria symboloiville pylväille vaurauden pyytämiseksi ja maailmanjärjestyksen ylläpitämiseksi. Kaarle Suuren vuonna 772 tuhoamaa, saksilaisten Eresburgissa sijainnutta korkeaa puupilaria Irminsūlia on samoin kutsuttu maailmanpatsaaksi, kaiken kannattajaksi. Maailmanpatsas onkin vanha ja laajalle levinnyt maailmanjärjestyksen symboli, jonka prototyyppi on kuvattu Intian vanhimmassa pyhien tekstien kokoelmassa Rigvedassa: maailmanpylvään alapää kiinnittyy kehämäiseksi ymmärretyn maailman keskipisteeseen ja pylvään yläpäässä on puolestaan kärrynpyörän kaltainen liikkuva osa.[17]
Itämerensuomalaisten sampo-mielikuvien vertaaminen itämaisiin myytteihin voi tuntua kaukaa haetulta, mutta nykytutkimuksen mukaan sammas (samb[h]as) on arjalainen/indoiranilainen lainasana, joka on kulkeutunut Suomen alueelle parisen tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua. Sammas-sanan alkuperää voikin etsiä vertaamalla sitä muihin samaan aikaan omaksuttuihin arjalaisiin lainasanoihin: ’juma-la’, ’taivas’, ’mana’, ’marras’ ja ’syntyä’ kertovat, että läheiset yhteydet indoiranilaisten kanssa vaikuttivat perustavalla tavalla maailmankuvan muutoksiin.[18]
Järjestyksestä
Olen kiinnostunut paitsi esineistä myös siitä ympäristöstä, jossa esineitä ja ajatuksia valmistetaan. Sampo-runoissa keskeisin ilmansuunta on pohjoinen. Runojen Pohjola näyttäytyy paikkana, joka maailman keskuksena määrittelee elämänolosuhteiden jatkuvuuden.[19] Runolaulaja Anni Lehtonen sijoitti elämän rikkauden lähteen aivan konkreettisestikin perimmäiseen pohjoiseen, Jäämeren rannikolta avautuvan horisontin taakse. Myyttien pohjoinen murtautuu tämänpuoleisuuteen myös silloin, kun uutiset kertovat Golf-virran olevan vaarassa pysähtyä ilmastonmuutoksen vuoksi. Ehkäpä meren rikkauden täyden merkityksen ymmärtää vasta, jos pohjoisen suuri virta lakkaa lämmittämästä asuinseutujamme; se, mikä antoi elämän voi ottaa lahjansa myös takaisin.
Hallitsijuuskuvitelmatkin assosioituvat usein pohjoisuuteen. Mielikuva pohjoisessa sijaitsevasta jumalten vuoresta esiintyy monissa mytologioissa. Jesajan kirjassa ”Kointähti, sarastuksen poika” tahtoo istua valtaistuimelle ”jumalten vuorella kaukana pohjoisessa”[20]; latinankielisen Vulgata-raamatunkäännöksen vaikutuksesta tämä jumalten istuimen tavoittelija on jäänyt elämään Luciferin nimellä. Pohjoisuuden ja hallitsijuuden yhteydellä on ollut historian saatossa vaikutusta erilaisten hegemonisten valtapyrkimysten ja sittemmin myös (ääri)nationalististen ideoiden kehittymiselle; historiallisista esimerkeistä mainittakoon Kustaa II Aadolfiin (1594–1632) sovitettu Paracelsuksen (1493–1541) ennustus Pohjolan Leijonasta ja 1600-luvulla eläneen Olaus Rudbeckin teoria Skandinaviasta myyttisenä Atlantiksena (so. skandinaaveista ”hallitsijakansana”).[21]
Myyttien pohjoista on kuitenkin turha etsiä kartan ja kompassin kanssa. Pohjoisessa ilmansuunnassa sijaitsevilla pyhillä vuorilla on toki maanpäällisetkin vastineensa, mutta varsinainen jumalten asuinsija sijaitsee taivaan keskuksessa, siellä missä maailmanvuoren laki kiinnittyy Pohjantähteen. Alkua ja loppua, ikuisuutta ja pysyväisyyttä edustava Pohjantähti on niin babylonialaisten jumalten kuninkaiden Anun ja Mardukin kuin muinaispohjoismaisen Tyrinkin tunnus. Muistettakoon kuitenkin, ettei pohjoisen taivaan napatähti ole aina ollut nykyinen Pienen karhun tähdistöön kuuluva Polaris. Maan akselin kiepunnasta johtuen taivaannapa kiertää kehää noin 26 000 vuoden syklissä. Ennen Polaris-tähteä (tai oikeammin tähtijärjestelmää) hallitsi taivaan keskustaa Lohikäärmeen tähdistön Thuban noin 5000 vuotta sitten, Egyptin pyramidien rakentamisen aikoihin. Pohjantähti ei siis ole minkään tietyn tähden nimitys, vaan taivaan lakipisteessä kulloinkin sijaitsevalle tähdelle annettu asema kosmisen vakauden takaajana, paikan osoittajana ja suunnannäyttäjänä. Toinen asia sitten on, miten napatähden vaihtumiseen liittyvää symboliikkaa on hyödynnetty maanpäällisessä vallantavoittelussa. Historia synnyttää myyttejä ja vastavuoroisesti myytit vaikuttavat siihen, millaiseksi historia muotoutuu.
Voimassa olevaa järjestystä perustelevat luomiskertomukset noudattavat suunnilleen samaa kaavaa: ensin on jumalten neuvonpito[22], jota seuraa taistelu voitokkaan jumala-kuninkaan (ne ovat kaikki miehiä) ja häviämään tuomitun kaaoksen edustajan välillä (jälkimmäiset tapaavat olla feminiinisiä tai sukupuolirooleja sekoittavia ja varsin usein myös eläinhahmoisia). Kosmisen taistelun voitettu osapuoli sijoitetaan universumin kantajaksi ja taivaankuvun pyörittäjäksi, kuten egyptiläisten Seth tai kreikkalaisten Atlas, tai hänen ruumiinosiaan käytetään maailman rakennusaineina, kuten akkadilais-babylonialaiselle Tiāmatille kävi. Alistetulla vastustajalla on siis olennainen tehtävä ihmisten maailman synnyssä ja elämän ylläpitämisessä. Niin kuin Martti Haavio asian ilmaisi: kosmos perustuu esiolennon surmaan, kulttuuri petokseen ja ryöstöön[23].
Maailmanjärjestys heijastaa kosmoksen rakennetta. Ihmisten ja muiden orgaanisten olentojen asuttaman keskimmäisen maailman lävistää jumalten todellisuuden vertikaaliakseli, jonka mittakaava ulottuu äärettömyyksiin: edellä mainitussa Jesajan kirjan hybris-kuvauksessa jumalten osan tavoittelija tähyää taivaan tähtiä korkeammalle, mutta suistuu maan perustuksia alemmas, ”tuonelan pohjimmaiseen kuiluun”. Samankaltaista mielikuvastoa toisintaa Norjan Finnmarkin noitavainoissa vuonna 1682 tuomitun, Utsjoen saamelaisen Anders Poulsenin rummun symboliikka. Rummussa kuvatun maailman alimmassa kerroksessa oli rautapatsas, johon Jumala sitoi vastustajansa maailmaa luodessaan. Samasta teemasta on myös kristillistettyjä toisintoja, kuten Luojan virsi -kansanrunoelmaan sisältyvä tarina paholaismaisen Hiiden sepän kahlinnasta. Poulsenin rummun symboliikan juuret ovat kuitenkin kristinuskoa kauempana, sillä kiinnityspuu on maailmanpatsas.[24]
Tähti
Maailmanpatsaaksi ymmärretty sampo/sammas ja ”taivaan sarana” Pohjantähti liittyvät erottamattomasti yhteen, jopa samaistuen toisiinsa. Sammon laatiminen ajoittuu maailman esiaikaan: ”se oli neät moailman alku, kuin ruvettih vasta kyntyö ta kylvyö laittamah”, kertoi vuokkiniemeläinen laulaja Vaassilei Malinen.[25] Ilomantsilainen Tahvo Kaltiinen avaa puolestaan taivaan taonnasta kertovaa runoa todeten, että Ilmarinen on ”rautakalun tehny, sillon on naulanni tehny ensimmäisen”. Ensimmäisen naulan valmistamisen taivaan luomisen yhteydessä voi olettaa viittaavan taivaankannen keskuksen, Pohjantähden takomiseen.[26]
Pohjantähteä kuvataan naulaksi myös vanhassa karhurunossa.[27] Runossa kehotetaan karhua hiihtämällä ajattavaa jumalaa (Väinämöistä) noutamaan ”naula pohjolasta, pääte pitkästä perästä”. E. N. Setälä kummastelee, mitä merkitystä pohjoisesta noudettavalla naulalla voisi olla karhun kaatamisen kanssa. Hän epäilee, olisiko runoon eksynyt säepari jostain muualta, sillä olisihan aikamoisen mielikuvituksellinen ajatus, että karhua pidättämään tarvittaisiin itseään Pohjannaulaa! Näin taitaa kuitenkin olla asian laita. Teoksessaan Kansanrunojen maailmanselitys (1955) Martti Haavio avaa Luojan virteen sisältyvää Jumala-kuninkaan vastustajan tematiikkaa todeten, että useissa myyteissä jumalten vallan haastaja lannistetaan kiilaamalla vihollisen kita ammolleen. Niinpä akkadilais-babylonialaisessa luomismyytissä Enūma eliš Marduk-jumala sinkoaa pyörremyrsky-launin kaaosta edustavan lohikäärme-isoäitinsä Tiāmatin kitaan.
Skandinaavisissa myyteissä aasat taas kampeavat Fenrir-suden kidan auki miekalla. Haavio sijoittaa vienankarjalaiset petoloitsut edellä mainittujen motiivien yhteyteen: ”Pohjan ukko rautapartaa” pyydetään noutamaan Pohjolasta naula ja työntämään se karhun kitaan ”leukaluusta leukaluuhun, hampahasta hampahasen”.[28] Kosmosta aloillaan pitävä naulatähti toki päihittää niin miekat kuin pyörremyrskytkin ikuisuuden ja lopullisuuden takaajana. Kyse ei siis ollut holtittomasta mielikuvituksen juoksusta, vaan vienankarjalaiset petoloitsut sijoittuvat samaan kaaoksen esiolennon alistamista ja kosmoksen järjestämistä kuvaavien luomismyyttien kehykseen kuin skandinaaviset ja itämaiset vastineensakin.
Luomismyyteissä ikuisuus näyttäytyy resurssina, jonka rajallisuus saa perin aineellisen muodon. Ikuisuus kulutetaan loppuun vääjäämättä kuin naudan vuota, josta vuoreen kahlittu alkulehmä saa syödäkseen yhden karvan vuodessa. Kun viimeinenkin karva on syöty, pääsee lehmä vapauteen hävittäen ”sekä Ydren kihlakunnan että koko maailmamme”. Valtasuhteet keikahtavat päälaelleen, kun tähtien siteet ratkeavat, kun metsästäjä Fávdna, Arkturus-tähti, viimeisenä päivänä ampuu Boahjenástin, Pohjannaulan[29]; kun ”laki päälle langennevi” ja maailmanvuoreen vangittu Hiiden seppä lopulta saa kahleensa ohentumaan; kun miekka kirpoaa Fenrir-suden kidasta; kun Otavan seitsemän vartijaa uupuvat vartioimasta, köysi katkeaa ja susi surmaa ratsut; ehkäpä Vienan karhu-parkakin saa silloin taas syödäkseen.[30]
Mircea Eliaden mukaan talo on esineen (kore) sijaan universumi, jonka rakenne heijastelee luomisen arkkitehtuuria, kosmogoniaa[31]. Jos siis maailma on temppeli, naulaksi mielletty tähti sitoo temppelin lakikiven tavoin maailman perustan paikalleen – ja pettäessään hajottaa sen. Maailma päättyy välimerkkiin tämän ja tuon rajalla; pisteeseen, joka tuikkii kaiken sanotun yllä.
Teksti: Savu E. Korteniemi
Kuvat: Kati Rapia, Savu E. Korteniemi
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja vapaa kirjoittaja, jonka monivuotinen projekti Viimeinen käsittelee pohjoisen ja kuoleman myyttisten ja reaalisten merkitysten risteämisiä.
Lähteet
Eriksson, Gunnar 1994. The Atlantic Vision – Olaus Rudbeck and Baroque Science. Science History Publications.
Haavio, Martti 1955. Kansanrunojen maailmanselitys. WSOY.
Haavio, Martti 2019. Suomalainen mytologia. SKS.
Ilomäki, Henni 2014. Loitsun mahti. SKS.
Knuutila, Seppo & Piela, Ulla (toim.) 2014. Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. SKS.
Korteniemi, Savu E. 2020. Aino-tarusta Anni-tyttöön – Kuluneita käärinliinoja ja tuoreita haavoja. Kaltio 1/20. https://issuu.com/kaltio/docs/kaltio-120-issuu
Setälä, E. N. 1932. Sammon arvoitus. Otava.
Siikala, Anna-Leena 2014. Itämerensuomalainen mytologia. SKS.
Siikala, Anna-Leena 2017. Suomalainen šamanismi. SKS.
Timonen, Senni 2004. Minä, tila, tunne – näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. SKS.
Arkistonauhoite: Santra Remsujeva laulaa sammon taonnasta 15.12.2009. Juminkeon arkisto (JumA). Perinteen kotipaikka: Viena. Tallentaja Markku Nieminen. JumA N650/06. 2009. Haastateltava Santra Remsujeva, s. 1913, Vuokkiniemi.
Viitteet
[1] Arkistonauhoite (JumA N650/06)
[2] Siikala 2014, s. 157.
[3] Siikala 2014, s. 189–190.
[4] Setälä 1932, s. 172.
[5] Artikkelikokoelmassa Ympäristömytologia.
[6] Ympäristömytologia, s. 50. Lainaus runolaulaja Anni Lehtoselta, SKS KRA. Paulaharju b) 18618. 1922.
[7] Siikala 2014, s. 192; Ympäristömytologia, s. 49.
[8] Kuva Riiko Kallion sampo-piirustuksesta mm. Ympäristömytologia, s. 52.
[9] Ks. Ympäristömytologia, s. 52–53.
[10] Siikala 2017, s. 48.
[11] Siikala 2014, s. 48 ja 64–68.
[12] Siikala 2017, s. 47.
[13] Ks. Ilomäki 2014, s. 9.
[14] Siikala 2017, s. 47–51 ja 276.
[15] Setälä 1932, s. 560.
[16] Setälä 1932, s. 537–541.
[17] Siikala 2014, s. 186.
[18] Siikala 2014, s. 191.
[19] Siikala 2014, s. 178.
[20] Jes. 14:13
[21] Ks. esim. Gunnar Eriksson: The Atlantic Vision – Olaus Rudbeck and Baroque Science (1994).
[22] Jumalten käräjät -motiivista Haavio 2019, s. 154.
[23] Haavio 2019, s. 205.
[24] Haavio 1955, s. 52.
[25] Ympäristömytologia, s. 48; ks. myös Setälä 1932, s. 173.
[26] Setälä 1932, s. 547.
[27] Setälä 1932, s. 544–547.
[28] Haavio 1955, s. 50.
[29] Setälä 1932, s. 543; Saamelainen myytti Pohjantähden ampumisesta alkujaan Johan Turilta. Ks. myös https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Astraalimytologia.html
[30] Haavio 1955, s. 59–61.
[31] Timonen 2004, s. 67.