Reijo Kupiainen
Uskonpa saaneeni Porista enemmän kuin olen koskaan antanut. Aloitin silloisen TAIK:in Porin yksikössä kymmenen vuotta sitten, toukokuussa 2004 päätoimisena tuntiopettajana. Uskoakseni minut valittiin hakijoiden joukosta koska olin vuonna 1997 julkaissut Gaudeamuksen kustantamana kirjan Heideggerin ja Nietzschen taidekäsitysten jäljillä ja jotenkin tuo filosofinen tematiikka ja myös mediaan ja kulttuurintutkimukseen liittyvät opintoni sopivat profiiliin.
Mediatutkimuksella ja -tuotannolla on ollut vahva asema yksikön historiassa, onhan se nimikin ollut osan aikaa Taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median osasto ja Porin taiteen ja median laitos. Yksikössä aloitettiin myös yhteistyöneuvottelut Nakkilan kaupungin ja Villilän studioiden kanssa lahjoitusprofessuurin saamiseksi mediatuotannon alueelle ja siinä myös onnistuttiin. Professuuriin valittiin Marjo Mäenpää, joka teki pitkän uran Porissa.
Kirjani oli esseekokoelma, jossa pohdin erityisesti silmän ja katsomisen asemaa länsimaisessa kulttuurissa ja länsimaisen tieteen ylivaltaa. Siitä oli hyvä ponnistaa visuaalisen kulttuurin opetukseen ja syventää ymmärrystä visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta.
Kuva: Eetu Henttonen
Omalla kohdallani taide astui kuvaan vasta myöhemmin, kun palasin Poriin vietettyäni muutaman vuoden mediakasvatuksen kehittämisen ja opetuksen tehtävissä Tampereen yliopistossa. Palasin Poriin Lontoo-syksyni jälkeen alkuvuonna 2011. Henkilövaihdosten myötä ajattelu Porissa oli muuttunut ja uudet tuulet puhalsivat. Porissa puhuttiin paikkasidonnaisesta taiteesta, kontekstitietoisuudesta, taiteen ja kriittisen ajattelun vuorovaikutuksesta, kokeellisesta teoriasta ja tekijyydestä. Taidetta ja teoriaa käsiteltiin tavoilla, jotka etsivät uutta suuntaa ja rajoja. Ne lävistivät toisensa ja teoria läheni taiteen muotoja ja päinvastoin.
Visuaalisen kulttuurin maisteriohjelmassa rikottiin perinteisiä länsimaisia dikotomioita ja akateemisia rajoja: tiede – taide, ajattelu – toiminta, henki – ruumis, aika – paikka, paikallisuus – universaalisuus. Kun nyt katsoo ohjelmassa tehtyjä opinnäytetöitä, näkee toiminnan menestyksen: ne etsivät rohkeasti omaa ilmaisua ja tutkimisen tapaansa, joka ei palaudu perinteisiin akateemisiin malleihin ja standardeihin.
Ehkä kaikkein tärkeimpänä opetuksena omalla kohdallani oli ymmärrys ajattelun luonteesta materiaalisena ja toiminnallisena tekijän taitona. Tekijyydelle oli vaikea löytää kunnollista käsitettä, englanniksi käytimme ainakin ilmaisua ”artist in the create-critique-process”. Ajatus oli taiteen tekijästä kriittisenä maailma tarkastelijana ja tutkijana ilman sitoutumista yhteen mediumiin, kuten valokuvaan, maalaukseen tms. Taidekoulusta ei siis perinteisessä mielessä ollut kyse.
Poriin valittiin opiskelijoita eri alueilta, niin teoreetikkoja kuin taiteilijoitakin. Pyrkimys oli luoda monitieteinen tai transdisiplinaarinen käytäntöyhteisö, jossa ylitetään tutkimuksellisia ja oppiainekohtaisia rajoja ja luodaan uutta holistista kokonaisuutta. Tutkimuksen metodeja ei siirretä tieteenalalta toiselle vaan luodaan uutta metodista ja tutkimuksellista otetta jo maisteriopinnoissa.
Ajattelun metariaalisuus näkyy juuri tässä tutkimuksellisessa ja metodisessa otteessa, jossa tartutaan rohkeasti taiteen eri muotoihin ja ajatellaan sen mukana maailman vastuksessa ja hankauksessa.
Reijo Kupiainen, Satakunnan Kansa
Työskentely rohkaisi monia kokeilemaan ja ylittämään rajojaan, liikkumaan mediumista toiseen ja työstämään teoriaa taiteessa, ei siis taiteen teoriaa tai taideteoriaa, vaan upottamaan ajattelun ja teorian taiteen tekemiseen. Hyvinä esimerkkeinä olivat erilaiset kokeelliset projektit kuten Kokeellinen tapahtuma, jossa muun muassa venytettiin ja uudistettiin opetusta eri tavoin tuomalla se lähemmäksi taideporosessia; taideprosessin kaltaiseksi. Kontekstisidonnaisuus ja paikallisuus liitettiin Porin kaupungissa tapahtuneisiin interventioihin, joita tapahtui kaduilla, eräänlaisissa pop-up -näyttelyissä ja situaatioissa. Loppua kohden teoriamaisuuteen liittyi yhä useammin erilaisia rakennelmia, jotka tuottivat ja jäsensivät tilaa. Reposaaressa opiskelijat puolestaan työstivät ajatteluaan niin ruoanlaiton, teosten tekemisen kuin keskustelujenkin parissa. Toiminta hitsasi yhteisöä ja loi yhteisiä merkityshorsontteja. Identiteetin muotoutuminen on käytäntöyhteisön keskeinen osa tekijyyden rakentumisessa.
Porin kaupunki loi loistavat olosuhteet toiminnalle. Tarjolla oli riittävästi paikkoja ja tiloja, joita voitiin muokata ja joihin ajattelun oli mahdollista rouhia ja moukaroida jälkensä. Ajattelun materiaalisuus vaati usein filosofointia moukarilla, ajan ja tilan äärimmäisyyksiä hetken taidetapahtumasta 24 tunnin luentoon, mikrokonstellaatiosta kaupunkikartan uusimiseen situationistien jälkiä seuraten.
Ajattelu tarttuu tilaan ja aikaan, josta käsitteet aukeavat käden ja ruumiin töissä. Tekijyys ilmenee moninaisena omistajuutena, omistautumisena, tunnistamisena ja tunnustamisena, jossa koko yhteisö toimii tukena. Ajatteleminen puolestaan kohtaa ajatteluttavaisen, tekijyydessä ajattelevaksi annetun. Ajattelulla on aika ja paikka ja se näyttäytyy materiaalisissa teoksissa, niin kirjallisissa kuin plastississakin.
Ajattelun materiaalisuus pyrkii säilymään VICCA:ssa, uudessa alkavassa visuaalisen kulttuurin ja nykytaiteen maisteriohjelmassa, jonka kotipaikkana on Otaniemi.
Reijo Kupiainen on työskennellyt Porissa vuodesta 2004 eri vaiheissa, rooleissa ja kestoilla.
Linkkejä:
Reijo Kupiaisen Bambuser-kanava
Vicca