Harri Laakso
Malli
Vietin Porissa yli kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika opettaa ja tutkia pieneen kaupunkiin sijoitetussa taidekorkeakoulun yksikössä ja tiiviissä yhteisössä. Sellainen aika muuttaa ihmisen ja ihminen puolestaan muuttaa koulutuksen sisällön. Kun olosuhteisiin, tilanteisiin ja kollegoiden ajatteluun – kaikkeen mikä on välttämätöntä, hauskaa tai vain ”käsillä” – reagoi niin kauan tulee vaistonvaraisuuksista ja arkisista ratkaisuista salakavalasti pedagogisia malleja. Tällaiset mallit, joita kukaan ei tee yksin ja joilla ei ole kirkasrajaista hahmoa, ovat myös uudenlaisia taidekäsityksiä. En käytä tässä sanoja ”Porin koulu”, sillä me emme milloinkaan olleet perustamassa yhtenäistä koulukuntaa tai taidesuuntausta. Me vain ajattelimme, opetimme ja teimme taidetta ja teoriaa jollain erityisellä tavalla, jonka luonnetta yritän tässä omista lähtökohdistani selventää.
Taidenäkemys ohjaa siis opettamista, ja näin kuuluu ollakin. Jos esimerkiksi itse ajattelen, että teos on ennen kaikkea tapahtuma ja siksi ainutkertainen (singulaarinen) tulee tämä ainutkertaisuus ottaa huomioon myös opettaessa, ollakseen rehellinen omille ajatuksilleen. Samoin haluan oppia (ja opettaa) kohtaamaan maailman ja teokset sellaisina kuin ne ovat, enkä sellaisina kuin toivoisin niiden olevan. Tämä asia on erityisen hankala opetettaessa taiteen kritiikkiä: teoksen näkeminen sellaisena kuin se on. Kun esimerkiksi ohjaan opiskelijani työtä, vaikkapa hänen tekemäänsä elokuvaa, on problemaattista sanoa, että jokin kohtaus on liian pitkä tai valaistus liian tumma. Sen sijaan minun tulisi voida miettiä hänen kanssaan millaisia vaikutuksia pitkä, tummasti valaistu kohtaus aiheuttaa. Jos minulta tuolloin odotti toimintaohjeita ja ratkaisuja turhautui varmasti – sillä tarjolla oli vain näkemistä, ajattelua ja kohtaamisia.
Porin kone ja ruumisTaide ei ole tuote vaan tapa lähestyä maailmaa, altistua sille. Taiteelliseen tutkimukseen kuuluu tämän lähestymisen tarkastelu ja yhteisöllinen jakaminen – silloinkin kun tuo lähestyminen ei tarkoita haltuunottoa vaan tuntemattoman kohtaamista tuntemattomana. Ja juuri jakamisen kautta astumme myös pedagogiikan maailmaan. Vaikka joskus jaettavissa olisikin vain rajallisuus.
Tämä jakaminen ei ole vain teosten julkista esittämistä tai puhetta kateederin takaa. Jakaminen on myös (kollegojen) kanssa jaettu lähtökohta, eikä silloin aina voi tietää mikä siinä on omaa, mikä on yhteistä ja mikä on kuviteltua.
Millaisia sitten ovat nuo vetovoimakentät, näyt, intressit ja aleatoriset intohimot, jotka luulen meidän Porissa jakaneen? Mikä siinä on ollut niin erityistä? Sitä minulla on ollut monta vuotta ajatella, eikä se ajattelu onneksi ole tullut valmiiksi. Yksi jaettu asia epäilemättä on edellä mainitsemani kiinnostus kohdata taide ja teoria (fyysisinä ja materiaalisina) vaikutuksina – usein ideaalisuuden kustannuksella. Omassa opetuksessani tämä näkyi vaikkapa kiinnostuksena kohtuuttomuuteen ja kestoon (esimerkkinä pitämäni 24 h luento ja siihen liittyvä työpaja). Samoin ainakin osaa meitä yhdisti kasvava epäluulo tiedon, ymmärryksen ja ilmaisun ylivaltaa vastaan. Nehän taidekorkeakoulutuksessa usein korostuvat kun taidetta käännetään merkityksiksi, jotka ovat vaihdettavissa, ja joiden avulla taiteeseen kuuluvia suhteettomiakin asioita yritetään suhteellistaa tai mitata.
Porissa ei ollut yksin, vaikka ottikin kokeellisuuden vakavasti, tai taiteen perimmäisen irrationaalisuuden (ainakin Hans-Jürgen Syberbergin mukaan), tai halusi reagoida siihen, mikä on käsillä tai muuten vain tunkeutuu ajatteluun. Meillä olivat usein keskiössä sellaiset ajattelijat, jotka olivat marginaalissa jossain muualla. Itsekin viihdyimme omien tutkimus- ja opetusalueidemme reunamilla ja yksikkömme maantieteellinen asema (”etäällä jostain”) teki mahdolliseksi kokea kaiken fyysisesti ja jokapäiväisessä elämässä.
The Passenger
Monilla ihmisillä on sellainen harhainen kuva, että Pori on kaupunki Suomen länsirannikolla. Itse en ole siitä enää niin vakuuttunut. Kymmenettuhannet kilometrit rauta- ja maateillä Porista ja Poriin ovat horjuttaneet uskoani siihen, että kaupunki olisi jotenkin tukevasti ankkuroitu paikalleen; jokainen reissuni, kuin vasaranisku, on liikauttanut mielikuvaani kaupungista, yhtä paljon kuin reissut ovat rapauttaneet kulkijaa. Molemmat ovat vuosien mittaan liuenneet pirstaleiksi teiden päälle ja matkojen varrelle. Sellaiset asiat kuten etäisyys, kesto, paikka, nopeus, aika ja liike saavat silloin aivan uudenlaisen painoarvon – sen huomasi myös opetuksemme luonteesta. Ehkä nomadit vaan ajattelevat ja tekevät asioita eri tavalla – siitä aiheesta on kirjoitettu paljon – vaikkeivät kaltaisemme työmatkailijat nomadeja edes taida olla. Jokin meissä kuitenkin on jatkuvassa liikkeessä ja jollain eri taajuudella kuin olisi ilman noita nieltyjä kilometrejä.
Poricolage
Keväällä 2014 järjestimme sarjan tapahtumia (näyttelyitä ja symposiumin) joissa oli mahdollisuus katsoa Pori yksikön menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan – jossa voisimme katsoa itseämme kuin puoliläpäisevällä peilillä ja sen läpi. Nopeasti tuli selväksi, ettei tuollainen katse voisi osaltani olla sanallinen – sen pitäisi olla jotain fyysistä ja tilallista. Niinpä yhdessä maisteriopiskelija Antti Turkon kanssa muokkasimme opiskelijoiden työtiloiksi rakennetuista vanhoista seinärakenteista eräänlaisen tilallisen konstruktion, poricolagen, ennen kuin tilat purettaisiin muuton tieltä. Ajattelimme myös yrittää mahdotonta: teoksemme käsittelisi paitsi tuntemuksiamme nykyhetkessä myös yksikön toiminnan historiallisia kerroksia ja vaikkapa teoreettisia intressejä materiaalisessa muodossa. Se olisi objekti, vertauskuva, monumentti, raunio.
Vasaralla, moottorisahalla ja pensselillä saa parissa päivässä tehtyä kaikenlaista. Käytimme lähinnä käsillä olevia materiaaleja. Teimme rakennelman kulmista rosoreunaisen läpileikkauksen, vasaroiden ja sahaten kohti keskustaa. Lavastimme, raunioitimme ja restauroimme – kunnes emme itsekään enää olleet varmoja siitä onko jotain hajoamassa vai rakenteilla. Rakennelmassamme ei ollut selkeää rajaa ulko- ja sisätilojen välillä; myös me olimme samanaikaisesti jonkin asian sisällä ja katsoen sitä ulkoa käsin. Korostimme opiskelijoiden seinille teippaamia kuvia, kehystimme heidän piirroksiaan ja raaputimme esiin jälkien kerrostumia. Merkkasimme maaleilla erilaisia näkökulmia ja iltapäivän valon leikkejä. Katselimme sitä tapaa, jolla kokonaisuudet syntyvät fragmenteista ja kuvat muodostuvat kun usvainen (ja usein pakkomielteinen) mielikuva asettuu pölyisen nykyseinän päälle.
Teimme löytöjä, surutyötä ja keksintöjä. Ja jossain mielemme perukoilla kyti varmuus näiden eleiden vastaavuudesta Porin mallin kanssa. Jokin on muuttumassa, se on selvä. Oli tulevaisuus mikä hyvänsä nyt se on postpori; pehmeästi lausuttuna ja ilman nostalgiaa: The Postpori condition.
TaT Harri Laakso on valokuvaaja, tutkija ja kuraattori, joka on toiminut visuaalisen kulttuurin ja taiteen professorina Porin yksikössä vuodesta 2006.