Pirkko Holmberg
Saksalainen varhaisromantiikka syntyi aikana, jota leimasivat monet mullistukset. Ranskan vallankumous laittoi vuodesta 1789 lähtien Euroopan poliittista karttaa uusiksi ja johti ennen pitkää aatelin ja kuningasvallan väistymiseen. Teollinen vallankumous näki päivänvalon Isossa-Britanniassa 1700-luvun lopulla ja levisi pian muualle Eurooppaan. Tässä muun muassa Jussi Suvannon artikkelissaan kuvailemalla belgialaisella teollisuusmiehellä Lieven Bauwensilla oli keskeinen rooli.
Romantiikkaa onkin monesti luonnehdittu menetettyyn luontoyhteyteen ja alkuperäisyyteen kohdistetuksi sairaalloiseksi kaipaukseksi. Kaunis muinaisaika alkoi olla muisto vain, aivan kuten suuri osa savupiipputeollisuudesta alkaa nykyään olla raunioitunutta menneisyyttä. Kaksi versiota romanttisesta maisemanäkemyksestä on ajankohtaisesti esillä Sinebrychoffin taidemuseon Romanttinen näkymä -näyttelyssä sekä Amos Anderssonin taidemuseon Fanny Churberg -näyttelyssä, joita Jonna Hyry käsittelee artikkelissaan. Oma lajinsa on romanttinen matkakertomus, jollaisesta Pajari Räsänen antaa oman versionsa. Pyhiinvaellus filosofien ja runoilijoiden asuinsijoille sujuu tänä päivänä työmatkan ohessa vuokra-autolla ja nuoriso-hostellissa yöpyen.
”Viimeinen romantikko” Heinrich Heine näki romanttisen taiteen olevan yhteydessä yhteiskunnalliseen taantumukseen, minkä vuoksi romantiikka sai tietää huutia hänen vastasuomennetussa kirjassaan Romantiikan koulu. Kuitenkaan kaikki ”romanttiseksi” katsottavat taiteilijat eivät kauneuden ja henkisyyden palvonnastaan huolimatta palvelleet vanhan vallan ja ylemmän luokan tarkoitusperiä. Siksi näin aiheellisena pohtia, olisiko Tate Britainin meneillään olevan näyttelyn tavassa esittää prerafaeliitit avantgardisteina sittenkin jotain itua. Samoin päätin perehtyä tarkemmin Heinen kirjaan ja siihen liittyvään keskusteluun.
Eikö romantiikka, kuten Heine väittää, käsitä mitään nykyistä? Irmeli Hautamäen tekstissä eräs versio eri taiteenlajien yhdistymistä koskevasta romanttisesta unelmasta löytyy 1900-luvun
Barend Cornelis Koekkoek: Myrsky (Rademakers Collection, Photo: Bruno Vandermeulen) alusta varhaisten saksalaisten ekspressionistien ja säveltäjä Arnold Schönbergin yhteistyöstä. Antti Filppu tanssii tekstissään elokuvanViimeinen tango Pariisissa Marlon Brandon tahtiin legendaarisen yökerho Lost & Foundin portaita alas, ja päätyy dekadenssin läpi kolkuttamaan pyhän ja jumalallisen portteja. Samantapaisesti käy Silvia Hosseinille hänen tarkastellessaan Leonard Cohenin tunnetuimman laulun sanoja.
Romantiikan aikakausi merkitsi mullistuksia myös filosofiassa. Ari Korhonen kritisoi Hegeliin tukeutuen romanttista ajattelutapaa äärellisenä ja tuonpuoleiseen viittaavana, ja näkee sen ilmenevän myös nykypuheessa määritettäessä taidetta suhteessa talouteen. Toisaalta on myös mahdollista tämän numeron avustavan toimittajan Veli-Matti Saarisen tavoin kyseenalaistaa, että mistään romantiikasta ylipäätään voisi puhua tietystä tekijästä tai tilanteesta irrotettuna. Friedrich Schlegelin ajattelusta voi löytää lähtökohdan kantilaisen subjekti-objekti -vastakkainasettelun ylittämiselle – toisaalta jotain jää aina myös käsitteellisen ajattelun ulottumattomiin.