Anna Poranen
Death to False Metal! ja muita visuaalisen viestin väärinymmärryksiä
Keikkaelämyksen visuaalisuus, sekä turistin katseen visuaalisuus tuovat minulle samankaltaisia mielleyhtymiä. Nämä käsitteet mielessäni olen pohdiskellut keikoilla käymisen kokemusta. Tarkastelen myös hiukan rock-kulttuurin visuaalisia elementtejä ruman estetiikasta käsin.
Visuaaliset väärinymmärrykset saattavat aiheuttaa komiikkaa ja ne voivat tuoda elämykseen jotain nautinnollista lisää. Huumori ja heavy-musiikki liittyvät toisiinsa kuin paita ja peppu, mutta myös erikoinen poprock tai Outsider-musiikki saattavat aiheuttaa kuulijalle hykerryksiä. Kornit tai ihastuttavat matkamuistot ovat myös visuaalisen väärinymmärtämisen rajalla. Ikkunalaudallani olevan pikkuisen Eiffel-tornini idea ei ole vain kertoa rakkaudestani Pariisiin. Jollekin joka rakastaa Ranskaa, se voi sitä kuitenkin olla.
Englantilaisen sosiologin John Urryn käsite “turistin katse” pitää sisällään väitteen turismin vahvasta visuaalisuudesta ja näköaistin korostumisesta matkailussa. Visuaalisuus alkaa jo ennen matkalle lähtöä matkaoppaita selaillessa. Oppaiden hotellikuvaukset, maisemat ja houkuttelevat uima-allaskuvat palmuineen tuovat värikästä lomafantasiaa kotisohvalle matkakohdetta valitessa. Matkaopas vain ei sisällä vaellusreittejä tai vuorimaisemia.
Katseen korostunut visuaalisuus pitää paikkansa myös rock -keikoilla kävijälle. Visuaalisesti rakennetun keinotekoisen spektaakkelin odotus ei ole mikään uusi asia rock-kulttuurille. Konserttielämystä aikova kuuntelee ennakolta bändin levyjä ja katselee kuvia nettisivuilta. Ehdottoman täydellisinä haaveilumateriaalina toimivat minulle, joskus vielä ihan vähän aikaa sitten, upeat ja isot LP-levynkannet ja Suosikin timanttimegajättijulisteet.
CD-levyn kansiakin tulee hiplailtua, mutta ensisijaissti tulee katseltua bändien sivuja netistä ja luettua levyarvioita lehdistä, sekä tietysti katsottua musiikkivideoita. Musiikkivideot ovat ehdottaman tärkeitä bändin visuaalisen viestin viejiä. Musiikkivideot ja niiden maailma pyrkii ennen kaikkea markkinoimaan bändiä tehokkaasti, mutta samalla ne tuovat myös katsojalle viestin bändiin liittyvistä mielikuvista, joita katsojan halutaan liittävän bändiin. Musiikkivideoiden markkinoima visuaalinen teema jatkuukin usein keikoilla.
Kotona voi kuitenkin vain istua kuuntelemassa levyjä ja haaveilemassa, mutta keikoilla käydään kuuntelemisen lisäksi katsomassa ja kokemassa bändin keikka kokonaisvaltaisena tapahtumana. Tapahtuma muodostuu vasta joukossa. Ihmisryhmä yhtenä massana nauttimassa musiikista tekee elämyksen.
Ennen keikkaa minulla on usein jo valmis kuvallinen ennakko-odotus, jonka toivon vähintäänkin toteutuvan. Lomamatka kuten keikkakin voi kuitenkin olla pettymys. Kokija tuntee tulleensa huijatuksi, kun tilanne ei vastaakaan visuaalisia ennakko-oletuksia. Keikkaelämys yritetäänkin rakentaa kävijän katseelle suotuisaksi. Kokijan katse hakee uusia ja erikoisia visuaalisia piirteitä, mutta myös sellaisia asioita, joita tietää kunnon keikkaympäristössä olevan, muuten meininki ei tunnu aidolta.
Visuaalinen väärinymmärrys synnyttää komiikkaa ja mielihyvää, mutta joillekin myös elitististä itsetyytyväisyyttä. Rumuudella kikkailu toimii toisessa ympäristössä snobismina, eliitiin vitsinä pienelle piirille, mutta toisessa ympäristössä se tuntuu aidolta ja viehättävältä.
Ihanan rajuja luolamiehiä
Huonon musiikin teemasta melkeinpä kaikki kotimainen huumorimusiikki, kuten Matti Nykäsen tai Eläkeläiset kävisivät esimerkistä, jossa huonous tunnustetaan, mutta käännetään huumoriksi ja sitä kautta hyväksi tai hyväksytyksi. Useimmat meistä pitävät näitä sankareita hauskoina ja huonoina tai ehkäpä vielä paremminkin hauskoina vain humalassa. Siinäkin toteutuu kokonaisen elämyksen taika, humalaisessa joukossa pystytään paremmin jakamaan huonoa musiikkia. Nauramaan itselle tai vain ilkkumaan Matin nasaalille. Kaikkien mielestä tuntuu olevan hyväksyttävää diggailla Nykästä porukalla, mutta kukaan ei varmastikaan tunnustaisi, ainakaan helposti, kuuntelevansa Matti Nykästä yksin kotona suruunsa. Matti Nykäsen musiikin tunnustamisen hyväksi huumoriksi voi myös vaatia ystävän ehdotuksen pitää sitä hyvänä.
The Shaggsin kaltaisen huonouden voi mielestäni ymmärtää monimielisemmin kuin Matti Nykäsen kaltaisen humoristin. The Shaggs on huono bändi, mutta täydellisen omalaatuinen ja ihmeellinen. Sanoitukset ovat hämmentävän ihania, ja The Shaggsin visuaalinen ilme on ainutlaatuisen kiehtova ja iloa herättävä. Kolme sisarusta: Betty, Helen ja Dorothy Wiggin New Hampshirestä, Fremontista, perustivat isänsä kannustamana bändin. The Shaggs on minulle täysin ainutlaatuista ja kummallista musiikkia, joka hämärästi muistuttaa rockpoppia. Se on mitä parhainta huonoa musiikkia.
The Shaggsin tekee kiinnostavaksi sen omalaatuinen ilme ja bändiin liittyvät legendat, tarinat ja taustat, ei vain musiikki. The Shaggsin nimen nosti esille Frank Zappa, joka nimesi 70-luvulla The Shaggsin Philosophy of the World nimisen levyn kolmanneksi parhaaksi rock-albumiksi lehtihaastattelussa. Täydellinen omaehtoisuus ja ymmärtämättömyys ympäröivistä popmusiikin säännöistä teki The Shaggsin legendaariseksi.
Outsider-klassikko Jandek ei esimerkiksi kykene samaan iloiseen aitouteen. Jandekin musiikki on huonoa, teknisesti köyhää enimmäkseen kitara ja mies ¬–tyylistä yksinäisen miehen synkeää tuumailua. Miehen mystinen menneisyys ja outo presentaatio tekevät hänen musiikistaan kuitenkin kiinnostavaa. Se, että Jandek suhtautuu musiikkiinsa vakavuudella ja arvokkuudella, ei kuitenkaan synnytä vain sympatiaa. Ylilyövyys ja itsetietoisuus tekee musiikista epäilyttävän huonoa. Naurua tai ironiaa ei kuule Jandekin musiikista. Matti Nykänenkin tuntuu siihen verrattuna aidolta ja hauskalta.
The Shaggs rokkaaa rankimmin
Tekninen taituruus tai teennäisyys esimerkiksi progressiivisessa rockissa ei välttämättä aina takaa minulle loistavaa musiikkielämystä. Minusta biisi on huono, jos sen ymmärtäminen vaatii vain teknisen osaamisen tajuamista. Jos biisissä ei ole mitään muuta kuin kitarasooloja, se on huono. Tylsyys ja itseironian puute, huumorintajuttomuus ja mitäänsanomattomuus on paskinta myös musiikissa.
Turistikrääsän epäaitous ja itseironisuus voi kuitenkin toimia loistavasti tarkoituksessaan tuoda matkan elämys taas kokijan mieleen. Manowar -miniatyyrit voisivat toimia periaattessa aivan samoin. Epäaitous, ylilyövyys, luolamies asuiset Manowar-miehet ja Kiss -suklaa ovat hurjan teennäisiä tuotteita, mutta silti ne ovat minusta ennemmin hyviä, kuin huonoja. Itseironisuus tai ainakin oletettu itseironisuus on tärkeintä. Se on heavy -musiikin suola, leipä ja silakka.
John Urryn mukaan turisteille luodaan epätodellisia ympäristöjä. Lapin porovaljakkoajelut ja Espanjan flamenco-esitykset ovat turistin katsetta ajatellen tuotettuja. Turisti on usein myös täysin tyytyväinen keinotekoisesti luotuihin poroajeluihin ja samba-karnevaaleihin. Turisti tajuaa, ettei kokomus ole aito, mutta nauttii siitä silti. Turisti ei ehkä edes tarvitse autenttista kokemusta matkustuskohteen ihmisten arkielämästä tai paikallisten ihmisten tavoista ja paikoista. Turisteille valmiiksi suunnitellut ravintolat ja ohjatut reitit riittävät tyydyttämään turistikokemuksen paikallisesta elämästä. Turisti saattaa jopa säikähtää eksyessään reitiltä, kohdatessaan esimerkiksi köyhyyttä tai täysin rappeutuneita rakennuksia tai muita turistin katseelta suojattuja asioita.
Matkan aikana turisti kerää muistoja retkestään valokuvien avulla. Rock -konsertinkin vahva elämys herää taas uudelleen eloon kotona kuvien kautta. Ja kovimmat fanit yrittävät jopa tallentaa kamerakännykällään idolinsa eturivistä, saaden tulokseksi hyvin rajatun katseen kohteen keikkaelämyksestä.
Keikkaympäristön rakentaminen johdattelee sekin kokijan katsetta. Turistin katse matkalla on yhtä suljettu, tapahtumat ja elämykset on tuotu turistireitin varrelle, eikä liikkumavaraa tutustumisessa ole. Kotona kuvat ja erilaiset matkamuistot herättävät visuaalisen impulssin matkasta ja niitä katsellessa kokemus palaa matkailijan mieleen, mutta kuvat palauttavat mieleen vain rajattuja katseen kohteita.
Lappi mittari
Matkamuistot voidaan nähdä Tein sen -kokemuksen merkkinä. Ulkoisena todistuksena matkasta ja kokemuksesta, ja ehkäpä koko matkan onnistumisen merkkeinä. Silloin esimerkiksi vitsikäs T-paita todistaa, että elämys todella oli hauska, matka onnistunut ja kaikilla oli kivaa. Kulttuurinharrastajalle museokäynnistä voi todistuksena olla tyylikäs T-paita ja T-paitaa pitämällä voi viestittää myös muille, ettei ole ihan turha tyyppi, kun kävi tutustumassa museoihinkin. Mutta eikö tällainen Tein sen -kokemus ole loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton? Se on ulkoinen todistus kokemuksesta tai vain mainos kivasta tuotteesta tai tapahtumasta.
Bändi paidatkin kertovat Tein sen -kokemuksesta ja niiden ilmentämä kokemuksen haiku, voi olla myös aidosti koettu fanius. Keikoilta ostetut paidat ja muut fanituotteet viestivät muille myös koetusta keikkahistoriasta. Ystäväni pitää suurimpina aarteinaan Kiss-huiveja ja kaulaliinoja. Kissin oheisuotteiden olemassaolo on kaiken kaikkiaan huima, mutta samalla kuitenkin uhkaavasti katoavaa kansanperinnettä, siksi aitojen ja vanhojen tuotteiden omistaminen nostaa faniuden täysin toiselle asteelle.
Menneisyyden fanituotteiden aatelia, joista olen aina yhtä vaikuttunut, ne kun ylittävät mennen tullen tylsät Metallica-boxerit tai Manowar-tangat, ovat jo unohtuneet viirit, joita kuuleman mukaan Suomessakin oli melkein joka toisen torpan hevibändillä. Mikseivät nykybändibändit enää tee omia viirejään? Kun kadulla kävelee vastaan vanha Metallica –paita, on se taatusti katu-uskottavampi kuin uusi. Ja mikä olisi sen siistinpää kuin olohuone, jonka puupaneloitua seinää komistaisi kokoelma erilaisia heavy-viirejä! Nostalgian nälkäisille tuo mielikuva ainakin lohtua. Aika vaikuttaa huonoon ja rumaan. Kymmenen vuotta sitten Kiss–huivi ei välttämättä olisi ollut yhtään niin tyylikäs.
Tein sen –kokemus on jaettavissa matkamuistojen kautta ja matkamuiston vakuuttavuus todentuu, ainakin jollakin asteella vain sellaiselle, joka on itse käynyt siellä tai kokenut aidon faniuden. Hevibaarissa saa ystävän oikeanlaisessa paidassa ja Tein sen -kokemukset keikoista ja matkakohteista herättävät kiinnostusta. Olitko säkin siellä? Ja joskus sattuu niin, että matkamuistoja tulkitaan väärin. Voi, sitä parkaa joka tunnusti Manowar –paitaiselle diggailevansa bändiä, kun sille, joka paitaa piti päällään se oli pelkkä vitsi. Elämys jäi jakamatta, kun matkamuisto ei toiminutkaan rehtinä fanikokemuksen merkkinä.
Yksi vierailun arvoinen linkki: Museum of Bad Album Covers: http://www.zonicweb.net/badalbmcvrs/