“Ihminen on enemmän kuin kone” – Väinö Kirstinän haastattelu, maaliskuussa 2006

28.3.2006 Timo Kaitaro

TK: Olet kääntänyt André Bretonin Surrealismin manifestin suomeksi. Olet myös varustanut sen esipuheella, joka on varmasti monille suomalaisille lukijoille muodostunut kiinteäksi osaksi manifestia (olen joskus etsiessäni turhaan muistelemaani manifestisitaattia hoksannut lopulta, että sehän olikin Kirstinän esipuheessa). Manifestin innostuneesta ja innostavasta esipuheesta saakin vaikutelman, että kyseessä ei ollut pelkästään tilaustyö, vaan että surrealismi oli sinulle läheinen ja omakohtainenkin asia. Joissakin runoissasi on myös havaittavissa selviä vaikutteita surrealismista. Koska ja miten tutustuit surrealismiin?

VK: Koetan vastata muistinvaraisesti, hyvin vähän lähdekirjallisuutta käytellen. Tulin Helsinkiin opiskelemaan 1957 elokuussa. Valmistuin Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1963 oppiaineenani Suomen kirjallisuus, kansainvälinen ja vertaileva kansanrunouden tutkimus sekä suomen kieli. Erityisesti kirjallisuuden opintoihin liittyi paljonkin sellaista, mikä johdatti minua pohdiskelemaan surrealismia. Osuin asumaan 1957 kirjailija Veijo Meren kanssa, joka harrasti myös lyriikkaa ja tuli maininneeksi, että ranskalaista runoilijaa Charles Baudelairea pidetään modernin kirjallisuuden portaalifiguurina. Hän siteeraili muistista suomennettuja Baudelairen säkeitä, jotka tekivät minuun vaikutuksen: ”Oi kuolema, kapteenivanhus, suo lähteä laivas…”

Baudelairea kohtaan tuntemani kiinnostus johti siihen, että valitsin kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielman nimeksi ”Charles Baudelaire Suomessa”. Oli aikaisemmin ilmestynyt vastaavanlainen tutkimus Heinrich Heinen vaikutuksesta Suomen kirjallisuuteen. Puhuttiin komparatiivisesta eli vertailevasta kirjallisuudentutkimuksesta tärkeänä suuntauksena. Se koski myös hengenhistoriaa, kansainvälisiä henkisiä virtauksia.

Muistan, että minulle tärkeäksi lähtökohdaksi tuli vähän tunnettu Suzanne Bernardin tutkimus ”Le poème en prose” (1959), joka oli silloin tuore selvitys siitä, miten proosaruno oli kehkeytynyt Ranskan kirjallisuudessa. Toinen mieleeni jäänyt tärkeä teos oli syvällinen Baudelairen teosten kriittinen laitos, jonka huomautukset oli kirjoittanut Jacques Crépet. Näiden avulla pääsee jo aika pitkälti perille siitä, mitä proosaruno on.

Asuin vaatimattomasti, Jollaksessa rakennusmestarin omakotitalon vinttihuoneessa nuoren vaimon ja pienen lapsen kanssa ja kirjoitin jälkisanoja Charles Baudelairen proosarunojen valikoimaan, jonka olin vaimoni Eila Kostamon kanssa suomentanut. Tein mielestäni erittäin kiinnostavaa perustutkimuksen kaltaista työtä. Se johdatti minut tuntemaan Ranskan koko kirjallisuuden proosarunoperinteen. Tämä oli yhteydessä myös pro graduni aiheeseen Charles Baudelaire Suomessa. Koetin etsiä vertailukohtia suomalaisesta lyriikasta Baudelairen tuotantoon, joka olisi toiminut käyteaineen tapaan runon valmistumisen prosessissa, tulematta itse runon osaksi, mutta ohjaten prosessia kuten hiiva vaikuttaa taikinaan. Tämä yritys oli jonkinlaista eurooppalaista hengenhistoriaa, eikä surrealismi tai proosaruno voineet jäädä vaille huomiota. Olihan surrealismi suosinut proosarunon muotoa. Jotkut suomalaisetkin kirjailijat olivat kirjoittaneet pienimuotoisia proosatekstejä.

Teoreettisesti olin hyvin kiinnostunut Siegmund Freudin tuotannosta, jota alettiin vähitellen 50- ja 60-luvulla suomentaa. Freud oli yksi niistä, jotka keksivät alitajuisten voimien vaikuttavan ihmisen toiminnassa; erityisesti hän kiinnitti huomiota vietteihin ja vaistoihin. Freud taas oli tärkeä surrealismin taustavaikuttaja. André Breton oli joutunut toisessa maailmansodassa sanitäärinä hoitamaan sotapsykoosiin joutuneita ja kiinnostui ihmisen psyykestä. Hän kävi jopa tapaamassa Freudia Wienissä. Kiinnostus oli kunnioittavaa ja molemminpuolista. Tämäkin on eurooppalaista hengenhistoriaa.

TK: Mikä surrealismissa sinuun vetosi?

VK: Surrealistisen taiteen yllättävyys ja tuoreus, osittain myyttisyyskin vaikuttivat minuun. Matkailin varojeni mukaan jonkin verran Euroopan suurissa pääkaupungeissa ja aina hakeuduin suuriin kuvataiteen museoihin. Niissä näin havainnollisesti, miten rajusti kuvataide oli muuttunut 1900-luvulla. Suomi oli jäänyt jossain mielessä kyllä periferiaan. Mielestäni aiheellisesti Aaro Hellaakoski moitti suomalaisia kirjailijoita siitä, että he olivat eläneet umpiossa.

TK: Oliko surrealismi tähän aikaan tunnettu ilmiö runoilijapiireissä?

VK: Osallistuin keskustelukirjaan ”Pidot Aulangolla”, jota toimitti ystäväni, kirjailija Erno Paasilinna. Hän kutsui minut osallistumaan keskusteluun. Sain kerran käyttää alustuspuheenvuoron kirjallisuutemme tilanteesta. Ihmettelin siinä, miksi meillä ei ole suomennettu eri taidesuuntien manifesteja, miksi ei riitä henkistä voimaa niiden kääntämiseen. Esimerkiksi surrealismin manifesti, joka oli ilmestynyt vuosikymmeniä sitten, oli suomalaiselle lukevalle yleisölle aivan tuntematon. Kävin keskusteluissa Helsingistä, matkustin joka monta kertaa Aulangolle keskusteluihin eri teemoista.

Aulangon pitojen ilmestyttyä työskentelin myöhemmin Haapajärvellä lyseon opettajan sijaisena ja tulin pienestä vuokrakämpästäni junassa Hämeenlinnaan, kun nauhoitettiin hiukan Aulangon pitojen jälkipyykkiä. Ajoin nukkuessani Hämeenlinnan ohi ja jouduin palaamaan hiukan myöhästyneenä Helsingistä paluujunassa takaisin Hämeenlinnaan. Kirjamme oli saanut aika kipakkaa poliittista kritiikkiä, joka ei kyllä liittynyt surrealismiin, vaan ulkopolitiikkaan. Varmaan surrealismi ei ollut oikein linjassa sosialistisen realisminkaan kanssa, mutta senkaltaista kritiikkiä ei ainakaan suoranaisesti esitetty.

TK: Miten tuo manifestin käännös sai alkunsa?

VK: Erno Paasilinna, joka oli toimittamassa Aulangon pitoja, kiinnitti huomionsa siihen kritiikkiini, että surrealismin manifesti on suomentamatta ja ansaitsisi tulla tunnetuksi Suomessakin. Hänen aloitteestaan – hän oli talon kirjallinen johtaja – sain tehtäväksi suomentaa tuon kirjasen. Käänsin sitä ensin Työmiehenkadulla Helsingissä, mutta sain sen loppuun vasta Puutikkalassa, josta olin ostanut vaimoni Leena Kirstinän (o.s. Horppu) kanssa kesämökin 1967. Siellä metsän reunassa sitten kirjoittelin aika tavalla kulttuurielämän keskusten ulkopuolella teoreettisia pohdiskeluita hengenvapaudesta, kriittisestä hengestä, jota uusvasemmistolainen Herbert Marcuse korosti. Näin siinä yhteyden surrealismin vaalimaan hengenvapauteen ja kapinallisuuteen, joka oli kohdistunut porvarillisen yhteiskunnan tasapäistävään, sovinnaisuutta vaativaan henkeen. Marcuse oli André Bretonin tavoin myös kriittinen siihen sosialismin muotoon, joka vallitsi Neuvostoliitossa. Voisi sanoa, ettei Bretonin suomennos ollut täysin poliittisesti korrekti. Sen taustalla vaikuttava teoria alitajunnasta oli Neuvostoliiton psykiatriassa porvarillista huijausta. Jossain määrin voisi teoksen olleen hiukan vastavirrassa. Mutta eihän se juuri ketään heilauttanut.

TK: Ensimmäiseen laitokseen tekemässäsi esipuheessasi ajankohtaistat surrealismin tematiikkaa kytkemällä sen mm. toukokuun 1968 ylioppilasmellakoihin ja Marcuseen. Kuten uusintapainokseen jälkisanoissa toteat, surrealismin suhteesta toukokuun 1968 tapahtumiin ei kuitenkaan juuri kantautunut kaikuja Suomeen. Nyt kun näistä vaiheista on enemmän tietoa saatavilla, tiedämme mm. että surrealistien ensimmäiset reaktiot toukokuuhun 1968 olivat jo maaliskuulta (jolloin surrealistien Archibras -lehdessä julkaistiin valokuva poliisiratsiasta Nanterressa, josta liikehdintä alkoi). Toisaalta mellakoiden aikana kaduilla näkyi surrealismista inspiraationsa saaneita iskulauseita. Mutta kun kirjoitit esipuhettasi surrealistiryhmän loppuvaiheita ja yhteyksiä toukokuun opiskelijaliikehdintään ei 1960 luvulla vielä juurikaan tunnettu eikä niitä ollut surrealismin historiaan tallennettu (tuolloin saatavilla oleva Nadeaun Histoire du surréalismehan hautasi surrealismin jo toisen maailmasodan jälkeen). Mikä sai sinut jo tuolloin yhdistämään surrealismin näihin 1960-luvun aatteellisiin kapinaliikkeisiin?

VK: Olin itse joutunut jo oppikoulussa lyseossa vakavasti pohtimaan rooliani sopeutettuna yksilönä, pidin sellaisesta kirjasta kuin Colin Wilsonin ”Sivullisen ongelma”. Minua kiinnostivat Dostojevskin kuvaamat poikkeusyksilöt, jotka sopeutuivat huonosti. Tyypillistä on, että pidin aina elokuvista, jotka käsittelivät sukupolvikapinaa kuten Richard Brooksin ”Älä käännä heille selkääsi” (Blackboard Jungle 1955). ja Nicholas Rayn ”Nuori kapinallinen”. Myös niissä oli kyseessä monesti sopeutumisen vaikeus. Kulttuurimme rajoituksia on vaikeata hyväksyä, sopeutuminen on hankalaa. Se aiheuttaa ahdistusta. Freudin yhden suomennetun teoksen nimi on ”Ahdistava kulttuurimme”. Kulttuuri sinänsä on ahdistavaa. Ehkä surrealismissa on jokin yhteinen syvällinen juonne romantiikan kanssa. En ole teoreetikko, mutta vaistonvaraisesti tunnen, että eri tahoilla esiintyi samantapaista tunnetta. Kaikki ei ollut niin mainiota ja sopusointuista kuin pikkuporvarillinen näkemys vaati uskomaan. Hiljan oli käyty sota, jossa surmattiin 50 miljoonaa ihmistä. Nuoret joskus ihmettelivät elimmekö todella maailmoista parhaassa, kuten Voltairen ”Candidessakin” ihmetellään. Kriittinen asenne yhteiskunnan kummallisuuksia kohtaan on varmaan eurooppalainen syvä ja pitkä hengenhistoriallinen juonne, ja jotkut pitävät sitä juuri sivistyneistön velvollisuutenakin. Kaikkea ei pitäisi kyselemättä hyväksyä. Surrealismi toi esiin hätkähdyttäviäkin sisäisiä näkyjä.

TK: Kirjoittaessaan Manifestin käännöksestä Aamulehdessä 15.4.1971 Eeva-Liisa Manner toteaa: ”Viime aikoina on vähän kaikkialla voitu nähdä surrealismin uutta tulemista – jos se nyt koskaan on tyystin kadoksissa ollutkaan. Uussurrealistien töissä on havaittavissa – paitsi romantiikkaa ja itämaistyyppistä piilotekniikkaa – entistä selväpiirteisempi yhteiskuntakriittinen henki ja pyrkimystä suoraan julistukseen ja ohjelmalliseen synteesiin.” Vastaako tämä sinun havaintojasi: oliko tuolloin havaittavissa merkkejä surrealismin uudesta tulemisesta, nimenomaan yhteiskuntakriittisessä muodossaan – juuri siinä mikä täällä oli aiemmin mennyt ohi surrealismin tultua aiemmin esiin vain jonkinlaisena taidesuuntauksena? Oliko 1960-luvun yhteiskuntakriittisillä ilmiöillä undergroundliikkeineen jotain yhteyttä siihen, että surrealismi – ja kenties myös dadaismi – alkoi näyttää jälleen ajankohtaiselta myös poliittisessa muodossaan?

VK: Palaisin vielä proosarunoon. Se tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa virtaavaa tajuntaa ilman suurta ja hillitsevää rationaalista kontrollia. Ihmisessä on jokin vähän lapsellinen, anarkistinen ulottuvuus. Ehkä surrealismi on vastaus tämän alitajuisen puolen tarpeisiin. Se tarjoaa niille purkautumisen väylän. Tarvittaisiin ehkä hiukan enemmän kaunopuheisuutta ylistämään niitä eri taiteen alojen – filmin, maalaustaiteen, kuvanveiston, lyriikan ja proosan – teoksia, joissa sentään on paljon merkittävää. Vaimoni Leena Kirstinän suomentama Boris Vianin romaani ”Päivien kuohu” on minusta hyvin hauska nimenomaan surrealismissaan. Koko absurdi teatteri Ionescosta alkaen on velkaa surrealismille ellei peräti sitä itseään.

TK: Keskusteltiinko Manifestista ja surrealismista runoilija- tai kirjailijapiireissä sen kääntämisen jälkeen?

VK: Kirja tunnetaan ammattilaispiireissä. Sen suomennos on ollut minulle kyllä enemmän meriitti kuin dismeriitti. Tokihan ammattilaiset surrealismin vanhastaan tunsivat, mutta ehkä suomennos antoi surrealismille täällä jonkinlaisen entistä legitiimimmän sijan taidesuuntauksena.

TK: Havaitsitko sen ilmestymisellä olleen vaikutusta kotimaiseen runouteen?

VK: En ole huomannut, että suomalaisen proosarunon historiaa olisi kirjoitettu. Voisiko sen tutkimisen yhteydessä mitenkään ohittaa surrealistista proosarunoa ja sen perinnettä? Mielestäni ei voi.

TK: Mikä on uusintapainoksen 1996 historia? Oliko tämä kustantajan aloite?

VK: Hiukan yllättävästi kustannusyhtiö Taide ehdotti, että tarkistaisin vanhan surrealismin käännökseni. Talo oli päättänyt julkaista sen uudestaan.

TK: Uudessa laitoksessa on uusia huomautuksia ja uudet jälkisanat, mutta teitkö itse käännökseen jotain muutoksia?

VK: Syvennyin tällä kertaa uudestaan tekstiin perusteellisesti ja luin myös tuoreen, kriittisen edition selitykset. Käytin niitä hyväksi sekä suomennoksen tarkistamisessa että jälkisanoissa. Velkani uudelle vuoden 1988 laitokselle, jonka oli julkaissut hieno sarja Bibliotèque de la Pléiade, olen tunnustanut ja tunnustan edelleen.

TK: Laajana historiallisena avantgardeliikkeenä surrealismi lienee paljolti jo menneen talven lumia. Kuitenkin Eeva-Liisa Manner totesi Surrealismin manifestin käännöksen ilmestyttyä, ettei ”se vieläkään, lähes puolen vuosisadan kuluttua ole menettänyt mitään raikkaudestaan”. Minusta tuntuu nyt kun on sen ilmestymisestä on jo yli 80 vuotta, että tuossa manifestissa ja surrealistisen runouden parhaimmissa saavutuksissa on edelleenkin niitä ”huomisen lumia”, joista Breton puhui. Minkä arvelisit selittävän surrealismin jatkuvan vetovoiman yli sukupolvien ?

VK: Ihminen on enemmän kuin kone. Hän ei ole pelkästään yksitasoinen robotti. Hänessä on kätketty mieli, joka vaivoin tulee itsestään tietoiseksi, hädin tuskin jaksaa tunnustaa itseään olevaksi. Koko esittämistavallaan surrealistinen taide näyttää maailman yllättävänä, kuin ensi kertaa koettuna. Se esittää useasti psyykkistä, henkistä todellisuutta, sisäisiä kuvia. Tässä se on sukua symbolismille ja ekspressionismille ja muillekin moderneille taidesuuntauksille. Eri suuntausten vaikutukset risteävät ja risteytyvät nykytaiteessa. Harva taiteilija tai kirjailija nimittää itseään enää niin pelkistetyillä nimillä kuin surrealisti, symbolisti, ekspressionisti. Hän laittaa monenlaisia lisämääreitä omaan kuvaansa mutta modernin taiteen suuntauksia ei voi jättää pois taidehistoriastamme. Meidän olisi vaikeata ymmärtää edes normaalia eurooppalaista puhetta, jos emme yhtään tuntisi vaikkapa Raamatun kertomuksia ja maailmaa. Yhtä lailla on mahdotonta sensuroida pois historiastamme tiettyjä taidesuuntauksia, piti niistä tai oli pitämättä. Ne vain vaikuttavat yhä.