28.3.2006 Jyrki Vainonen
Luentosali on suuri, paikalla lisäkseni viitisenkymmentä ihmistä. Muutaman penkkirivin päässä, alempana, hurisee diaprojektori. Kuvat valkokankaalla vaihtuvat, ovat vaihtuneet jo hyvän aikaa, kun öljyvärein ikuistetut kohtaukset Euroopan historiasta tai vuoristo- ja alankomaisemista ovat välkkyneet silmiemme edessä ja puhutelleet aistejamme.
Korvissamme ovat kaikuneet milloin taistelutantereiden äänet – peitsien kalahdukset, sotahuudot ja tykkien jylähdykset –, milloin taas vuoristolaaksoissa kaikuva koiranhaukku tai sateen hiljainen sihinä kuunvalossa kylpevän vuoristolammen pinnalla. Hiki, hurme ja pöly ovat purreet nenään, tai alankomaiden rantaniittyjen allikot, savikot ja hetteiköt, joita tuulimyllyjen rivit halkovat. Ehkä joku on mielessään piipahtanut laatukuvia maalaavan taiteilijan ateljeessakin, haistanut öljyvärin ja vernissan katkun ja kuullut pensselin suhahdukset kangasta vasten.
Juuri kun projektorin unettava humina on vaivuttanut minut auvoisaan tilaan unen ja valveen rajamaille, valkokankaalle räpsähtää äkkiä kiehtova näky. Aistini valpastuvat, on kuin havahtuisin jonkinlaiseen puhtaan kokemisen hetkeen: maisema on selvästi epätodellinen, mutta selvästi todempi, kuin aiemmat. Minkä maailman portteja nyt kolkutellaan?
Edellä on kuvattu ensimmäinen kosketukseni surrealismiin. Kuva, joka vangitsi huomioni kahden maailman, unen ja valveen rajalla, oli tietenkin Salvador Dalin Muiston pysyvyys valuvine kelloineen. Minä, kuten monet muutkin, astuin surrealistiseen todellisuuteen kuvien ovista ja ikkunoista: Dalin, René Magritten ja Max Ernstin maalaukset, jopa Luis Buñuelin elokuvat, herättivät minussa uinuneen toisinnäkijän. Elettiin 1990-luvun alkua, ja opiskelin kirjallisuutta ja taidehistoriaa Tampereen yliopistossa.
Pian minulle selvisi, että surrealismi itse asiassa sai alkunsa kirjallisuudesta eikä kuvataiteista, mikä vain syvensi kiinnostustani sitä kohtaan. Aloin vaalia mielikuvitustani haalimalla päiväkahviseuraa vuosisadan alun Pariisista: André Breton, Paul Eluard, Philippe Soupault, Louis Aragon ja monet muut muu kävivät istuksimassa opiskelijakämpässäni. Vaikka vieraani olivatkin hillityn charmikkaita herroja, he saattoivat kuitenkin kesken vakavan sanailun heittäytyä leikkisiksi ja antautua mitä kummallisimpiin kepposiin. Seura teki kaltaisekseen: löysin itsestäni leikkisän, uteliaan ja kekseliään aikuisen, jonka olemassaolon olin joko unohtanut tai kieltänyt, tai molempia.
Kävimme pitkiä keskusteluja taiteesta ja sen merkityksestä ihmissielun muovaajana. Puhuimme myös näkyvälle todellisuudelle rinnakkaisista todellisuuksista: alitajunnasta, unista, harhanäyistä ja mielikuvituksesta. Olimme yhtä mieltä siitä, että ihmisessä kaikkein kiinnostavinta on se, mikä ei ole näkyvissä.
Jäljentääkö todellisuutta vai luoda sitä?
Noihin aikoihin analyyttinen ja intuitiivinen minäni kasvoivat käsi kädessä. Oli kuin pääni sisällä olisi varttunut kaksi veljestä, välillä sulassa sovussa, välillä tukkanuottasilla. Energia virtasi niiden välillä milloin mihinkin suuntaan, soljui tai pyörteili, solisi tai sähisi. Surrealismilla ja surrealistisella taiteella oli tärkeä sija veljesten kasvattamisessa, sillä se puhutteli molempia, joskin eri syistä. Kutsuttakoon veljeksistä analyyttisempää tästä lähin Iisakiksi (joku saattaa kuulla hänen nimessään kaikuja Sir Isaac Newtonista, luonnontieteiden isästä). Tämä veli ammensi oppia yliopistomaailmasta – luennoilta, kirjoista ja filosofisista keskusteluista – kyetäkseen erittelemään, analysoimaan ja tulkitsemaan.
Hänen mielensä purki, pilkkoi ja viilteli. Hän oli kuitenkin utelias, ja surrealismissa häntä kiehtoikin juuri sen tarjoama ”lupa” aistia ja kokea maailma toisin, totutusta poikkeavalla tavalla, ja samalla kyseenalaistaa vallitseva käsitys todellisuuden luonteesta. Ehkä todellisuus ei tyhjennykään mimesikseen, hän ajatteli, pikkutarkkaan aistitun maailman jäljentämiseen, jota suurin osa taiteesta on. Ehkä jotakin jää yli – jotakin kummaa ja outoa, kiehtovaa.
Veljeksistä luovemman ja intuitiivisemman ristin Sigmundiksi, koska hänen itävaltalaisen kaimansa mielikuvitus mullisti aikoinaan käsitystämme todellisuudesta vähintään yhtä rajusti kuin Newtonin aivoitukset parisataa vuotta aiemmin. Sigmund, arka ja syrjäänvetäytyvä erakko, ilahtui veljensä Iisakin uteliaisuudesta, sillä juuri tuota veljen mainitsemaa kummaa, outoa ja kiehtovaa hän oli vaivihkaa varjellut koko ikänsä. Kiinnostumalla surrealismista Iisak tuli rohkaisseeksi arkaa pikkuveljeään, joka nyt toden teolla paneutui siihen, mihin tunsi kutsumusta: kirjoittamiseen. Kirjoittanut Sigmund oli toki aiemminkin, mutta varovaisesti, sanomatta sanakaan kummasta ja oudosta ja noudattaen kuuliaisesti vanhemman veljensä ohjeita: kirjoita realistisesti oikeasti tapahtuneista asioista, kuvaa tarkasti, pidä ilmaisu eleettömänä.
Jäljennä todellisuutta, Iisakin ohjeisiin olisi voinut lisätä. Mutta todellisuuden jäljentäminen ei enää kiinnostanut Sigmundia – ei nyt, kun hän oli saanut kosketuksensa siihen mikä hänessä oli totta. Surrealistien innoittamana Sigmund ryhtyi kirjoittamaan toisenlaista tekstiä. Hän ei halunnut jäljentää maailmaa, vaan luoda sitä.
Minulle, jonka päässä, sielussa tai sydämessä tuo kaikki tapahtui, se oli hämmentävä, jopa pelottava hetki.
Surrealistien opissa
Olin onnekas sikäli, että veljekset oppivat pian yhteistyöhön. Kun Iisak sukelsi surrealisteja käsitteleviin kirjoihin, luki heidän runojaan ja muita tekstejään sekä heistä kirjoitettuja artikkeleja ja juttuja, hän ei voinut olla ihmettelemättä heidän nyrpeää suhtautumistaan proosaan: miksei proosa muka taipunut surrealismiksi? Sitähän tuo Sigmund kirjoittaa kaiket illat. Ja todellakin, Sigmund-veli istui hartiat kyyryssä koneen ääressä ja kirjoitti. Monesti, kun hän lepäsi hetken työstään ja venytteli puutuneita jäseniään, hän näki huoneessa paitsi veljensä Iisakin, myös Bretonin ja Eluardin, Andrén ja Paulin, jotka leikkivät erilaisia assosiointiin perustuvia sanaleikkejä ja hymyilivät hänelle hyväksyvästi: Anna mennä, Sigmund! Provosoi sattumaa, kellu mielikuvien seassa mielikuvituksesi joessa ja katso mitä pyörteet nostavat pintaan.
Ja Sigmund antoi mennä. Ilmaisu oli edelleen niukkaa ja pelkistettyä, olihan kyse novelleista, jotka eivät sietäneet jaarittelua; aistimuksetkin olivat edelleen tärkeitä, kun hän kutoi tekstin ylle sitä psykologista verkkoa, johon lukijan oli tarkoitus takertua. Eikä oikein käynyt yllättävien juonenkäänteidenkään hylkääminen, tai jännitteestä luopuminen. Vain yksi oli muuttunut, ja sen mukana kaikki: realistinen esitystapa oli nyrjähtänyt joksikin muuksi. Nyrjähdys ei ollut suuri, mutta riittävä.
Minä, joka seurasin veljesten touhuja niin sanotusti pääkallopaikalta, en tuolloin ollut vielä valmis hyväksymään muutosta. Kun Sigmund kirjoitti tarinan miehestä, joka muuttaa asumaan vaimonsa oikean reiden sisälle, piilotin kertomuksen syvälle pöytälaatikon uumeniin ja ajattelin, että pysyköön siellä, mokomakin typerä satu.
Eihän sellaista voinut kenelläkään luettaa, paitsi jos halusin itselleni kummallisen, vinksahtaneen ja oudon maineen. En ollut vielä valmis hyväksymään, että minun kauttani kirjoittui tarinoita, joissa mielikuvitus ”sai siivet” ja ”teki tepposiaan”. En uskaltanut olla se, mikä olin, koska pelkäsin mitä muut sanoisivat ja ajattelisivat. En vielä. Niinpä paukautin kiinni oven, jota Breton ja Eluard olivat minulle raottaneet.
Olin kuitenkin – onneksi! – jo ottanut ensimmäiset pyörtämättömät askeleet matkalla, jonka määränpäätä en tiennyt. Istutin Sigmundin pöydän ääreen ja kehotin kirjoittamaan. Saanko luoda, en jäljentää? hän penäsi. Saat, saat luoda. Ja Sigmund loi. Hän suolsi tarinan miehestä, jonka koti alkaa eräänä päivänä täyttyä kuolleiden kärpästen raadoista. Ja tarinan bussikuskista, jonka autoon asettuu asumaan outo miekkonen jääkaappeineen. Ja naisesta, joka löytää tätinsä kukkien joukosta oudonnäköisen lihansyöjäkasvin. Tietoisuuteni tuolta (vai tältä?) puolen kumpusi kuvia, virkkeitä ja tilanteita, jotka Sigmundin aivoissa muovautuivat tarinoiksi. Ja häntä todellakin kiinnosti vain ja ainoastaan luominen, ei jo kirjoitetun lukeminen, muovaaminen tai korjaaminen. Ne olivat työtä, johon ryhtyminen katkaisi yhteyden alitajuntaan. Onneksi Iisak tuli hätiin. Hän ryhtyi Sigmundin hovikriitikoksi, joka luki ja korjasi, luki ja korjasi.
Näin, näkymättömän ja näkyväisen rajalla, tietoisen ja tiedostamattoman limittyessä niin kuin konsanaan surrealistien taideteoksissa, syntyivät kertomukset, jotka päätyivät myöhemmin joko esikoisteokseni (Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita, 1999) tai toisen novellikokoelmani (Luutarha, 2001) sivuille.
Eksy ja löydä
Mitä pidemmälle matkallani ehdin, sitä harvemmin Breton ja Eluard ja kumppanit vierailivat luonani. He lienevät katsoneet, ettei heitä enää tarvittu. Eräällä viimeisistä vierailuistaan he vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että jos vain uskalsin heittäytyä tarinaan ja antautua sen vietäväksi niin, että matkasta tuli minulle seikkailu, se olisi seikkailu myöhemmin myös lukijalle, joka seuraisi jalanjälkiäni tarinan maailmaan. Poika, he sanoivat, parhaat tarinat syntyvät seudulla, joka ei ole paikka. Sinne ei pääse kuin eksymällä.
Heidän sanansa palautuivat mieleeni kymmenisen vuotta myöhemmin, kirjoitettuani ensimmäisen romaanini. Sen kirjoittaminen oli harvinaisen intensiivinen, kuluttava ja kiihkeä kokemus, sillä tarina pulppusi alitajunnastani melkoisella voimalla. Kirjoittaminen oli myös ruumiillinen kokemus, sillä kun eräänä yönä kirjoitin kirjan juonen kannalta tärkeintä kohtausta, sen haukkaa, hikoilin kuin eläin – niin paljon, että tuolini alle syntyi lammikko.
Mykkä jumala (2003) on kuvaus kuvanveistäjä Andre Maldoron matkasta kaukaiseen ja syrjäiseen Eluardiaan, Bretonian kylään, jonne hän matkustaa selvittääkseen kuolleeksi ilmoitetun isänsä kohtalon. Niin kuin romaanin henkilöiden ja paikannimistä voi päätellä, teos on kunnianosoitus surrealistiselle liikkeelle, mutta myös mielikuvitukselle ja ihmisen kyvylle nähdä toisin. Sen realistiseen kerrontaan lomittuu näynomaisia, s
Bretonia, jos mikä, on hylättyine tuulimyllyineen ja naakkauskontoineen seutu joka ei ole paikka – seutu, jonne löytää vain eksymällä, niin kuin Andre.
Nykyään hyväksyn jo sen, etten kirjoittamaan ryhtyessäni tiedä, minne olen menossa. En tunne polkua, ja reitistäkin minulla on vain epämääräinen aavistus. Hyväksyn sen, että kirjoittajana olen seikkailija, en insinööri, joka suunnittelee kaiken valmiiksi ja sitten toteuttaa suunnitelmansa. Mielessäni on ehkä vain virke, joka lymyää tajuntani rajoilla, tai kuva, jota en tiedä nähneeni. Olen oppinut, kiitos surrealistien, että juuri eksymisestä, hämmentymisestä ja harhailemisesta syntyy kirjoittamisen riemu, tuo samanaikaisesti pelottava ja vapauttava aavistus, että voi päätyä minne tahansa.
En koe sitä muulloin kuin luodessani, kirjoittaessani tarinaa ensimmäistä kertaa. Kun luen jo kirjoittamaani, niin kuin Iisak aikoinaan Sigmundin tekstiä, tuo aavistus katoaa, eikä sille ole enää silloin käyttöä.
Aavistukseen liittyy aina vahvasti tunne, etten ole tarinoideni kirjoittaja. Pikemminkin miellän itseni alustaksi, johon ne kirjoittuvat, tai välittäjäksi, jonka kautta ne purkautuvat ilmoille. Alitajunnasta ei voi pakottaa, ei edes houkutella, esiin mitään: täytyy antautua, jättää silleen, olla, ja katsoa mitä tulee.
Mielen alkemiaa
Korvissani kaikuu joskus vielä ääni menneisyydestä ja näen silmieni edessä taas veljekset, jotka sittemmin ovat sulautuneet toisiinsa yhdeksi, eheäksi, luovaksi minäksi. Iisak se on, joka puhuu, lukea pajattaa jostakin kirjasta, että surrealistit halusivat horjuttaa tekijän valtaa ja intentioita ja antautuivat siksi usein kirjallisiin leikkeihin, joissa tuotettiin teksti kollektiivisesti, useamman kirjoittajan voimin. Miten ironista, minä silloin aina ajattelen, miten ironista onkaan, että kirjallisia hengentuotteita kaupataan kirjoittajansa nimellä ja – varsinkin tätä nykyä – hänen kasvoillaan, sanomisillaan ja edesottamuksillaan!
Enää ei ole Sigmundia ihmettelemässä, mistä jokin asia hänen tekstiinsä oikein putkahti. Ei ole Iisakkia muistuttamassa, että surrealistit pitivät mielikuvittelua alkemiana, kykynä yhdistellä mielikuvia niin, että syntyi jotakin uutta; alkemistithan yrittivät eri metalleja yhdistelemällä luoda kultaa. Kun nyt luen tarinoitani, huomaan miten usein niissä ihmiset, asiat tai esineet ovat ”väärässä paikassa”. Novellissa Helmi väärään paikkaan joutuu tarinan päähenkilö Jan Stabulas.
Hänet palkataan tavarataloon, mallinukeksi mallinukkien joukkoon, ja annetaan tehtäväksi ”seistä miestenvaateosastolla puettuna muodikkaisiin vaatteisiin”. Mutta väärässä paikassa, alkemistisen mielikuvituksen jäljiltä, ovat myös Kärpäset-novellin kuolleet kärpäset sekä Kaappi-novellin jääkaappi. Puhumattakaan monista sitaateista ja alluusioista, jotka kirjaviisas Iisak-veli aikoinaan vaati saada ujuttaa Sigmundin tekstiin.
Muistan, miten Breton tapasi painottaa, ettei heidän (surrealistien) tavoitteena ollut ihmisen tietoisen minän tukahduttaminen ja tiedostamattoman valtaan alistuminen (mikä olisikin merkinnyt hulluutta ja mielenvikaisuutta), vaan näiden mielen osien saattaminen hedelmälliseen vuorovaikutukseen keskenään.
Herrat puhuivat todellisuuden kerrostamisesta, ajattelen nyt. Siitä että esitetään samanaikaisesti se mitä on ja mitä ei (vielä) ole. Tällöin todellisuus nähdään mahdollisen (tai mahdollisuuksiensa) valossa, rikastuneena, syventyneenä.
Ajattelen, että tuo todellisuuden kerrostamisen taito on kaikilla lapsilla, mutta se pyritään kitkemään meistä pois mahdollisimman varhain, viimeistään kouluiän kynnyksellä: varo vähän, sinulla on liian vilkas mielikuvitus! Sehän tarkoittaa: aikuistuisit jo, et ole enää mikään lapsi. Älä, ei saa, lakkaa, lopeta – kaikki käskyjä, jotka lyövät mielikuvitukseen ja mielikuvitteluun kielletyn leiman ja karkottavat useimmat lapset leikkimästä alitajunnan oven takaa.
Lapsia olivat hekin, surrealistit: aikansa lapsia. Ja Freudin ja psykoanalyysin oppilaita: niin kuin Freud, hekin vaalivat ajatusta tiedostamattomasta ja sen tärkeydestä ihmisen psyykkisessä kokonaisuudessa. Jossakin määrin he – kuten Freudkin – olivat romantikkojen jälkeläisiä, sillä usko johonkin, jonka olemassaoloa ei voida luonnontieteellisin menetelmin vahvistaa eikä nostaa empiirisen tieteen leikkuulaudalle järjen veitsen paloiteltavaksi, on romanttista uskoa. Ja usko, eikö se merkitse aina myös toivoa? Ja eikö toivoon puolestaan sisälly aina ripaus utopiaa?
Alitajunnan näkymättömät virtaukset ja romanttinen, utooppinen toivo ovat minunkin taiteeni peruskiviä. Kun minulta eräässä haastattelussa kysyttiin, mikä on surrealismin merkitys uusimmassa kirjassani (Perintö, 2005), löysin vastauksen yllättävän helposti, vaikken ollutkaan asiaa sitä ennen oikeastaan pohtinut. Vastasin, että surrealismi merkitsee minulle toivoa. Toivoa siitä, ettei ihmistä ole vielä kokonaan läpivalaistu, ettei kaikkia hänen salaisuuksiaan ole vielä paljastettu eikä varsinkaan valjastettu; toivoa siitä, että hänessä on vielä seutuja, jotka eivät ole paikkoja – seutuja, joihin löytää eksymällä ja joihin tutustuminen rikastuttaa elämää ja auttaa jaksamaan.
Noille seuduille astun joka kerta, kun tarinaani kirjoittuu jotakin, mikä ylittää totutun todellisuuden rajat; joka kerta, kun tarinani vinksahtaa ja kallistuu, kun siihen risahtaa pieni särö ja repeämä, jonka paikkaaminen on mahdotonta. Joka kerta, kun tarinastani tulee tosi vain siksi, ettei se jäljennä todellisuutta, vaan luo sitä.
Silloin muistan varhaiset oppaani ja lähetän heille lämpimät kiitokset surrealistien taivaaseen.