Marko Pyhtilä
Väittelin 2005 aiheenani Kansainväliset situationistit, joka oli myös Liken julkaiseman väitöskirjani nimi. Situationistit olivat ryhmä, joka luopui taiteen tekemisestä vallankumouksen hyväksi. Avantgarderyhmänä aloittanut liike päätyi siihen johtopäätökseen, että myös radikaali avantgardetaide oli itse asiassa modernin spektaakkeliyhteiskunnan – situationistien vihollisen – tyypillinen tuote. Radikaalikin taide voitiin tehdä vaarattomaksi integroimalla se osaksi taidemaailmaa ja/tai ostamalla se. Situationistien vastaus oli yksinkertainen: vuonna 1962 kaikki ne, jotka halusivat jatkaa taiteen tekemistä, saivat potkut ryhmästä. Jatkossa situationistien päämääränä oli ”lakkauttaa taide toteuttamalla se”; eli tekemällä elämästä taidetta. Runouden piti ilmetä kaduilla eikä kirjoissa.
Näistä lähtökohdista ei ole ihme, että minua on kyselty tasaisin väliajoin erilaisiin tilaisuuksiin, luentoihin tai julkaisuihin eräänlaisena taideaktivismin profeettana, joka osaa määritellä sellaisia tietyissä piireissä jopa muodikkaita, mutta hieman vaikeita termejä, kuten psykomaantiede, derivé, rekuperaatio tai détournement. Olen ollut tietenkin enemmän kuin imarreltu näistä yhteydenotoista, joita tulee vielä lähes kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, mutta joutunut kertomaan, että olen jättänyt tieteentekijän hommat ja aloittanut uuden uran uudessa kaupungissa.
Eli mikä on ollut tohtori Pyhtilän valinta? Huhut ovat kertoneet, että Pyhtilä olisi muuttanut Prahaan Staropramenin oluenmaistajaksi. No, se on vain puolipäivähomma tai peitetoimi, jolla voin rahoittaa omaa ”taideaktivismiani”. Mutta mikä voisi olla myös punkmuusikkona ja näytelmäkirjailijana tunnetun entisen anarkistin ja avantgardetutkijan tie?
Populaarikulttuuri
Tein heti väitökseni jälkeen Brändi-nimisen näytelmän, joka dramatisoi tutkimukseni teemoja musikaalikomediaksi. Sen sijaan, että olisin lähtenyt tekemään avantgardea – jonka asiantuntijana minut tunnetaan – suuntasin kohti populaarikulttuuria. Olen viime vuosina kirjoittanut romaani- ja elokuvakäsikirjoituksia. Kuvaavaa valinnalleni on, että lähdin Keski-Eurooppaan alun perin tekemään tietokirjaa, joka muuttui matkan varrella romaaniksi. Sen sijaan, että tähtäisin avantgarden hyvin rajoitettuun yleisöön, tavoitteenani on populaarikulttuurin periaatteessa rajoittamaton yleisö – nykytaiteen sijaan massaviihde.
society of the spectacle
Toisin kuin situationistit minä haluan, että joku ostaisi ”taideteokseni”.
Neljän vuoden puurtamisen jälkeen minun täytyy todeta, ettei tie ole ollut helppo. Mitään ei ole tullut vielä julki. Joskus tuntuu siltä, että valtavan tarjonnan keskellä minulle on asetettu korkeammat standardit kuin muille. Tuntuu, että minulta vaaditaan täydellisyyttä, jota on mahdoton saavuttaa. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa parempia elokuvakäsikirjoituksia kuin Tarantino ja parempia romaaneja kuin Hemingway.
Populaarikulttuurissa vaikeus saada äänensä kuuluviin on juuri siinä, että tarjonta on niin valtavaa. Joskus tuntuu murskaavalta käydä kirjakaupassa ja ajatella kaikkien tuhansien ja taas tuhansien kirjojen keskellä, että jossain vaiheessa kaikkien näiden kirjoittajat ovat käyneet läpi saman. Julkaisijat hylkäsivät Stephen Kingin 30 kertaa. Kustantajat ovat hylänneet niin Maailmojen sodan, Tuulen viemän, Lokki Joonatanin, Kultahatun, Fahrenheit 451:n, Eläinten vallankumouksen kuin Harry Potterin. Mitä näiden rinnalla yksi Pyhtilän julkaisematon romaani merkitsee? Miksi kannattaisi edes yrittää? Ja samaan aikaan maailma on täynnä huonoja kirjoja ja huonoja elokuvia. Eikö olisi parempi luoda ”omaehtoista” avantgardetaidetta kuin yrittää kilpailla ”kaupallisen paskan” kanssa?
Vastaus on yksinkertainen, eikä sitä ole syytä asettaa tieteellisen tarkastelun kohteeksi. Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä. En ole koskaan kokenut avantgardetaidetta omaksi alueekseni, vaikka monen sattuman kautta päädyin tutkimaan avantgarderyhmää (joka itse asiassa siis lopetti avantgardetaiteen tekemisen). En halua tehdä elämästäni taidetta; haluan tehdä ”taidetta”, joka koskettaa ihmisiä ja saa heidät ehkä ajattelemaan.
Olen vakuuttunut siitä, että saan paremmin oman sanomani, oman aktivismini, läpi niin kutsutussa kaupallisessa mediassa. Olen jo soittanut omat punkkonserttini, harjoituttanut omat kellarinäytelmäni ja asettanut näytteille omat nykytaideteokseni. Ja voin muuten vakuuttaa, että ne olivat kaikki lastenleikkiä verrattuna siihen, että saisi romanttisen komedian juonen ja henkilöhahmot toimimaan, tai osaisi arvata, mitä kustantamon täti tarkoittaa todetessaan, ettei romaanini ”ole vielä valmis”. Mainstream-kirjoittaminen vaatii vuosien ja vuosien työn, lukemattomia alusta loppuun uudelleenkirjoitettuja versioita ja hirvittävää kärsivällisyyttä. Ja kuten kaikessa ”taiteentekemisessä”, palkkiona saattaa olla pahantuulisen kriitikon lyttäämä teos, joka häviää halpahallien alelaareihin.
”The road is long”
Aloin kirjoittaa romaaniani, kun Michael Jackson oli vielä elossa. Olen siitä lähtien haaveillut pääseväni joskus suomalaisen kirjailijan tienesteille, jotka ovat keskimäärin 2000 (luit oikein: kaksituhatta) euroa vuodessa. Olen kirjoittanut viime vuodet ammattimaisesti, aamusta iltaan, keskimäärin pari liuskaa vuoden jokaisena päivänä.
Viimeksi kustantaja halusi taas kerran lykätä julkaisua ainakin puolella vuodella.
society of the spectacleMiksi lyödä päätä seinään, jos se kerran on niin vaikeaa? No, potentiaalinen yleisö on ainakin valtava. Kuka voisi väittää, ettei joku John Lennon olisi tehnyt maailmasta paremman paikan? Ainakin hän toi massojen tietoisuuteen erään avantgardetaiteilijan nimen. Ja mitä teki väitöskirjani päähenkilö Guy Debord sen jälkeen, kun hän hajotti situationistisen liikkeensä 1973? Hän meni ”töihin” kirjakustantamoon ja toteutti pääteoksensa Spektaakkelin yhteiskunta elokuvaversiona.
Ehkä Debord tajusi, mikä ero on kolmesataa kappaletta painetulla lehdellä – jota ei voinut ostaa mistään – ja pitkällä elokuvalla. Valitettavasti Debordin elokuva on tylsä. Niin tylsä, että hän pystyi esittämään elokuviaan vain sponsorinsa rahoittamassa elokuvateatterissa. Onnistuneempi ”situationistinen” elokuva on René Viénét’n samana vuonna (1973) julkaisema Voiko dialektiikka rikkoa tiiliä, joka dubbasi edellisvuonna tehtyyn kungfu-elokuvaan poliittisesti (epä)korrektin dialogin. Silti molemmat elokuvat kuuluvat avantgardesarjaan ja ovat ”Hollywoodin” näkökulmasta amatöörimäisiä.
Yhdyn tähän Hollywood-näkökulmaan siinä mielessä, että pahin synti ”taiteessa” on tylsyys. Löydän itseni turhan usein esimerkiksi teatterinäytöksestä, joka ei kykene pitämään mielenkiintoani yllä. Lähdin itse asiassa opiskelemaan yleistä kirjallisuutta kotimaisen kirjallisuuden sijaan, koska en luottanut suomalaisten kirjailijoiden ammattitaitoon, enkä voinut ymmärtää, miksi joku ylipäätään valitsisi vain pienen siivun, kun vaihtoehtona oli ”kaikki”. Toki kaikenlaisessa kirjallisuudessa on tylsää kamaa, ja olen joutunut laittamaan Shakespearenkin mustalle listalleni, koska se vain on minulle niin tylsää (ja Shakespeare on omasta näkökulmastani nykykirjoittajan pahimpia vihollisia). Kaikilla on varmasti tällaisia listoja siitä yksinkertaisesta syystä, että tarjonta on niin valtava.
Liian usein kuulen eri alojen taiteilijoiden blokkaavan omasta mielestäni perusteettomasti suuria lohkoja omasta alastaan. Olen tavannut teatterintekijän, joka ei halua tehdä musikaalia, nykysäveltäjän, joka ei halua käydä oopperassa, ja hevimuusikon, jonka mielestä rokkia saa soittaa vain, jos on käynyt Sibelius-akatemian. No, jälkimmäistä lukuun ottamatta kaikki – kuten minäkin – vain toteuttavat omia preferenssejään.
Pahinta on myös se, ettei tee tai ”saa” tehdä sitä mitä haluaa. Brecht kuulemma piilotteli kirjahyllynsä rikosromaaneja koska ”eihän Brecht nyt voi digata dekkareita”. Tai voiko jotain tehdä, ellei ole sitä ”alan koulutusta”? Muistelen kaiholla nuoruuden punkvuosia, jolloin asioita tehtiin miettimättä tällaisia juttuja. Sen jälkeen ”ikä ja kokemus” ovat tuoneet varovaisuuden, jota ympäristön arvosteleva silmä on vain lisännyt. Ehkä minun pitikin vaihtaa maata, että löysin taas rohkeuden yrittää.
Millaista minun aktivismini sitten on?
Mielestäni tämän ajan parasta poliittista – ja muutakin – satiiria ovat Simpsonit ja South Park. Ne ovat esikuviani monessakin mielessä. Ne eivät ole esimerkiksi tylsiä. Olen huomannut, että minun on vaikea kirjoittaa ”vakavasti”, että minun on ”pakko” heittää soppaan aina jotain huumorintynkää. Siksi komedia ja satiiri ovat minun alaani. Ensimmäinen näytelmäni, Kaikki rakastaa kettutyttöä, oli turkistarhamaailmaan sijoittuva romanttinen komedia, joka käsitteli vakavaa aihetta huumorin keinoilla. Sellainen näyttäisi olevan minun tieni.
En voisi myöskään yrittää tehdä sitä mitä teen, jos suhtautuisin asioihin kyynisesti. Fiktion kirjoittamisessa on se hyvä puoli, että se pakottaa ottamaan kaiken vakavasti. Komedian tekeminen on vakavaa puuhaa! Ja tähän vakavuuteen pitäisi yhdistää vallattomuus ja yllätyksellisyys.
Joskus radikaali sanoma kannattaa päällystää sokerikuorrutuksella, jolloin vastaanottaja saattaa nähdä vain kuorrutuksen ja sen alla oleva sanoma pääsee tekemään myyräntyötään. Naureskelen vieläkin tekopartaani 25 vuoden takaista kulttuurikokemusta, kun olin sijaisopettajana vanhoillislestadiolaisella paikkakunnalla, jossa keskiolutkin piti hakea Alkosta. Mitä lapset olikaan pantu laulamaan joulujuhlassa?
Uskon, että kyseessä oli ”pelkästään” viattomaksi ja turvalliseksi koettu mukava biisivalinta. Lapset nimittäin esittivät oikeistolais-uskovaisille vanhemmilleen maailman kuuluisimman kommunistis-ateistisen laulun: John Lennonin Imaginen. Esitys sai raikuvat aplodit.
Voiko sen parempaa; sen avantgardempaa ollakaan?
