Jussi Koitela
”Kuukausien neuvotteluiden ja lukuisten sähköpostiviestien jälkeen, kun palkkio oli tiputettu jo puoleen alkuperäisestä, kuulen, että tapahtumat järjestää toinen taho, koska he tekevät ne ilmaiseksi. Huomautukseeni sisällön täydellisestä erilaisuudesta ja taiteilijoita riistävästä tavasta, jolla tämä toinen taho tapahtumat järjestää, ei vastata mitenkään.”
”Sähköpostiviesteissä oltiin kiinnostuneita yhteistyöstä, mutta ei sovittu mitään tarkempaa lähtökohtaa sille. Sovittiin tapaaminen samalla kun muutenkin olin käymässä Suomessa. Tapaamisessa paljastui, että yhteistyömuotona minun olisi pitänyt listata kiinnostavia nuoria taiteilijoita asuinseudultani heille ilmaiseksi.”
”1,5 kuukautta ennen vuodenvaihdetta ilmoitettiin, ettei järjestämiäni tapahtumia, joista saamani palkkion varaan olen laskenut alkuvuoden elinkeinon, enää haluta rahoittaa, koska tapahtumissa ei käy tarpeeksi yleisöä. Kyselyyni voisiko tapahtumia jatkaa muuttamalla profiilia, ei vastata mitenkään.”
”Muutaman vuoden aikana olen ollut yhteydessä ja neuvotellut erilaisten projektien toteuttamisesta useiden museoiden ja taideinstituutioiden kanssa Suomessa. Jos kieltävän ratkaisun ylipäätänsä saa kuulla suoraan, se ei ikinä linkity sisältöihin tai arvoihin, joita instituutio haluaa edistää. Ääneen lausuttu syy on yleensä aina rahan tai ajan puute. Hyvin yleistä on vastuun vierittäminen vastauksesta/päätöksestä jollekin toiselle henkilölle organisaation sisällä. Kuitenkin vähäistenkin rahojen ja ajan käyttö on arvoihin sidottu ratkaisu.”
Nämä osittain omat kokemukseni ja osittain tuntemieni ihmisten kokemukset ovat arkipäivää nykytaidekentällä Suomessa. Olen miettinyt pitkään, mistä tämä johtuu. Onko syy yksittäisten ihmisten käytöstavoissa vai työkulttuureissa, joita luovat näitä toimintatapoja? Onko työaika näissä instituutioissa oikeasti niin kortilla, että vähäinenkin itsensä työllistävän asemaan asettuminen on mahdotonta? Onko mahdotonta omata ihan peruskäytöstapoja? Totta kai tulen myös miettineeksi, etteivät omat tekemiseni ole niin hyviä ja kiinnostavia, että kenenkään tarvitsee niihin käyttää aikaa. Minun tulee kokea näin, jotta nämä instituutiot olisivat olemassa. Ne eivät olisi olemassa, ellen minä tukisi niitä käymällä niissä, haluamalla yhteistyötä niiden kanssa tai ilman että tukisin niitä kollegoideni ollessa kriittisiä. Ennen kaikkea ne eivät olisi olemassa ilman kokemustamme siitä, kelpaammeko niiden sisälle.
Jussi Koitela: Puhuvatko he vai metelöivätkö he, Pirkanmaan 5. triennaali, 2012 (osa teoksesta, kuva: Jari Kuusenaho)
”Kuvataitelija Jussi Kivi kritisoi Kiasmaa Taide-lehdessä liittyen hänen Palomuseonsa esittämiseen Kiasmassa, Kiasma ei vastaa kritiikkiin julkisesti mitenkään.”
”Tampereen taidemuseon ylläpitämässä TR1 taidehallissa esitetään Pirkanmaan 5. triennaalin yhteydessä paljon julkista paheksuvaa keskustelua herättänyt One Love -teos. Taidemuseon johtaja ei puolusta teosta julkisesti, vaikka on sallinut sen esittämisen, vaan sanoo Helsingin sanomien haastattelussa: ” Jos minulta olisi etukäteen kysytty lupaa tällaisen esittelyyn meidän tiloissamme, en olisi antanut.”
”Kiasma järjestää Wikimaraton-tapahtuman, johon kutsutaan osallistujia (taiteilijoita, opiskelijoita, taidehistorioitsijoita…) päivittämään Kiasmasta, sekä Kiasmaan liittyvistä taitelijoista ja teoksista artikkeleita. Palkkioksi siitä, että he tuottavat Kiasmalle nettiin markkinointimateriaalia, läpiyön osallistujat saavat pari luentoa, välipalaa ja kutsut Kiasman näyttelyn avajaisiin.”
Nämä eivät ole mitenkään edes räikeitä esimerkkejä taidekentän institutionaalisten toimijoiden tavoista käyttää valtaa sekä toimia ja kommunikoida julkisesti, joten voi olla epäoikeudenmukaista, että ne juuri tulevat nostetuksi esille. En myöskään ajattele että, tämänkaltaista toimintakulttuuria olisi pelkästään museoinstituutioiden sisällä, samankaltaisia kokemuksia voisi listata esim. lukuisista Suomessa toimivista yhdistyspohjaisista gallerioista ja taidekoulutuksista. Kysymys ei ole myöskään pelkästään taiteilijan ja instituution välisestä suhteesta, vaan ajattelemattomuus ja hyväksikäyttö läpäisevät kaikki instituutioiden ja niiden ulkopuolisten toimijoiden suhteet, kuten myös useassa tapauksessa instituutioiden ja niiden työntekijöiden väliset suhteet. Nämä ajatukset ovat johtaneet tilanteeseen, jota kutsun institutionaaliseksi melankoliaksi.
Se on ennen kaikkea kokemukseen perustuva tuntuma taidekentällä toimimisesta, joka syntynyt mm. yllä mainituista syistä. Toisaalta sitä on vaikea käsitteellistää tai etsiä sille laajempia yleispäteviä syitä. Taustalla voi nähdä uusliberalistisesti sävyttyneen kulttuuripolitiikan ja kunnallispolitiikan vaikutuksen, joka kurjistaa taideinstituutioiden toimintaa ja pakottaa suuntaamaan vähenevät resurssit pelkästään rahaa säästävään ja yleisömääriä kasvattavaan toimintaan, mutta kokonaan näillä ei pysty melankolian kokemusta selittämään.
Ehkä melankoliassa uusliberalismin lävistämä taidekenttä yhdistyy vanhoihin hierarkkisiin tapoihin käyttää institutionaalista valtaa. Tästä hyvänä viimeaikaisena esimerkkinä Helsingin sanomien kuvataidekriitikon Harri Mäcklinin kritiikki Bingolista jäi tyhjäksi Kuvan kevät 2013 -näyttelystä, jossa hän valittelee sitä, että Akatemian tilat ovat täynnä yllätyksettömiä teoksia ja että hänen tulevaisuusbingolistansa liittyen tulevaisuuden taiteilijanimiin jäi melkein tyhjäksi. Mäcklin ilmeisesti olettaa lehdenlukijoiden kaipaavan hänen omaa valtaansa täynnä olevaa arroganttia markkinaretoriikkaa, ja ennen kaikkea, että nämä vastavalmistuneet taiteilijat tarvitsisivat hänen tulevaisuusbingoaan.
Institutionaalinen melankolia on sukua melankolialle, josta Bruno Latour kirjoittaa luennossaan Waiting for the Gaia – Composing the common world through arts and politic s: Luonnolle annettu subliimi merkitys ei enää päde, olemme kykeneviä muuttamaan luontoa loputtomasti, luonto ei ole enää kauhua ja kiinnostusta herättävä ulkopuolellamme oleva asia. Taideinstituutioiden kohdalla tilanne tuntuu kuitenkin olevan vastakkainen, on mahdotonta vaikuttaa, kommunikoida instituutioissa ja niiden kanssa. Ikään kuin ne olisivat säilyttäneet subliimin ja yleisölle ja taiteilijoille merkityksiä sanelevan luonteensa. Ne tuntuvat mieluummin hyökkäävän kentän muita toimijoita vastaan kuin puhuvan heidän kanssaan, sekä käyttävän hyväkseen heidän työpanostaan tilanteessa, jossa se sopii instituutioiden omiin tarkoituksiin. Tuntuu, että instituutiot ovat sokeita vapaan kentän toimijoiden prekaarisille työolosuhteille, joissa nykytaide tuotetaan. Toisaalta Suomessa olevat taideinstituutiot ovat julkisesti rahoitettuja, joten demokraattisen järjestelmämme puitteissa voimme kokea, että olemme ne itse pilanneet ja nyt koemme instituutioista johtuvaa melankoliaa. Tämä melankolia tekee meistä passiivisia ja toimintakyvyttömiä. Tämä tunne liittynee myös laajemmin pettymykseen demokraattisiin instituutioihin ja niiden kykyyn tarjota ihmisille elämisen arvoista elämää. Demokraattiset instituutiot tuntuvat palvelevan vain pääoman etua.
Latour suosittelee uuden käsitteen ja merkitysavaruuden tuottamista ihmisen ja toisten lajien, olentojen ja objektien suhteen kuvailemiseen, koska luontokäsitteen äärellä koemme vain melankoliaa luonnon tuhoutuessa, emmekä pysty toiminaan mitenkään. Kuvataidekentällä näitä uusien käsitteiden ja vastamerkitysavaruuksien tuottamista taidekentän institutionaalisille toimijoille on kokeiltu jo jonkin aikaa. Utooppisten unelmainstituutioiden ja näiden ympärille järjestyneiden pienyhteisöjen tuottaminen ja ylläpito ovat nykytaiteeseen vakiintuneita toimintatapoja, kun ympärillä olevat vakiintuneet instituutiot eivät tarjoa mahdollisuuksia tuoda esiin teoksia, työskentelyä tai näkemyksiä yhteiskunnasta ja taidekentästä. Näitä taiteilijalähtöisiä gallerioita, vaihtoehtoisia vertaiskoulutushankkeita, pienimuotoisia festivaaleja, itsenäisiä projektitiloja, ym. on Suomenkin taidekenttä täynnä. Viimeiseksi kentälle ovat tulleet ajatuspajat, taideyritykset ja taidemanagerit, jotka tarjoavat utooppisia luovan talouden toimintamalleja ns. taiteilijan vapauden takaamiseen.
Näissä hankkeissa tuntuu kuitenkin monesti olevan tavoitteena tulla itse instituutioksi ja saada kulttuuri- ja taidekentän rahoitus itselleen. Julkisen rahoituksen kritiikki tuntuu monesti olevan juuri tällä tavalla motivoitunutta. Julkinen rahoitus on kankeata ja raskaita rakenteita luovaa – antakaa rahat siis meidän toiminnallemme, joka on monesti markkinavetoista ja yritysyhteistyötä korostavaa.
Useinkaan se ei silti tarkoita, että toiminta menestyisi markkinoilla, koska nämä organisaatiot kuitenkin tarvitsevat julkisen rahoituksen tukea. Tästä hyvänä esimerkkinä taidemanagerointitoimistot, jotka vastaavat toiminnallaan vain uusliberalistisen kulttuuripolitiikan taidetta markkinoiden armoille tunkevaan kutsuun esiintymällä asiantuntijana ja rahastamalla taiteilijajärjestöjä, ministeriöitä ja kouluja raporteilla, koulutuksilla ja luennoilla. Tilanne muistuttaa suurten terveydenhuoltoyritysten toimintaa, joka on ikään kuin täysin markkinaehtoista ja tehokkaampaa kuin julkisen sektorin järjestämä terveydenhuolto. Kuitenkaan nämäkään yritykset eivät pärjäisi ilman valtion järjestämää lääkäreiden ja hoitajien koulutusta sekä lakeja, jotka mahdollistavat verojen välttelyn veroparatiisien avulla.
Kulttuuripolitiikassa ja laajemmin poliittisessa retoriikassa tuotettu jako yksityiseen ja julkiseen rahoitukseen tuntuukin hyvin keinotekoiselta ja pelkästään retoriselta kikalta perustella kamppailu yhteiskunnallisista eduista. Oikeasti kyseessä on jatkuva kamppailu rahoituksen painopisteestä ja laajemmin varallisuuden jaosta. Kuten Pirkko Holmberg blogitekstissään Säröjä uusliberalistiseen lumetodellisuuteen eli kuinka kiitojuna pysäytetään toteaa: ”1990-luvun lama syrjäytti duunareita ja yrittäjiä, nyt laidan yli viskataan taiteilijat ja älymystö”.
Tämä kiistely ns. yksityisen ja julkisen rahoituksen eroista ja laadullisista erilaisuuksista tuntuu monesti olevan institutionaalisen melankolian ydinkysymys ja aiheuttaja. Melkeinpä jokainen keskustelu taidekentän instituutioista päätyy jossain vaiheessa rahaan tai sen puutteeseen, jos se ei ole niillä alkanut. Joka tapauksessa aina päästään keskustelemaan, mistä rahan pitäisi taiteeseen ja kulttuuriin tulla. Seuraava askel onkin puolustaa yksityistä tai julkista rahoitusta, jolloin päästään varjonyrkkeilemään julkisen rahoituksen kankeudella tai yksityisen joustavuudella, ihan kuin ne olisivat näihin rahoitusmalleihin sidottuja vakio-ominaisuuksia. Tämä varjonyrkkeily rahasta ja rahoitusmalleista estää todellisen politiikan ja sisältökeskustelun. Vähäistenkin rahojen ja ajan käyttö on arvoihin sidottu ratkaisu.
Jussi Koitela: Puhuvatko he vai metelöivätkö he, Pirkanmaan 5. triennaali, 2012 (osa teoksesta, kuva: Jari Kuusenaho)
Institutionaalisen melankolian toinen merkittävä piirre tuntuu olevan instituutioiden kaiken läpäisevä poliittisuus ja toisaalta kaiken politiikan ja arvojen välttely näyttelylinjauksissa ja -sisällöissä sekä museon julkisessa kommunikaatiossa. Johtajat on usein valittu poliittisesti tai ainakin heidän nimityksensä ovat osa kunnallispolitiikkaa, jolloin heidän täytyy miellyttää kulloisiakin vallassa olevia ryhmittymiä. Esim. museon ja sen henkilökunnan on hankala julkisesti keskustella julkiseen rahoitukseen liittyvästä vajeesta ja olla tarjoamatta ratkaisuksi yksityisen rahoituksen mallien lisäämistä oikeistolaisen kunnallispolitiikan keskellä. Taidemuseoiden johtajat on siis valittu poliittisesti, mutta he tuovat harvoin politiikkaansa esiin julkisesti.
Myös kaiken ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja nykytaiteen, joka kehittää uusia tapoja osallistua noihin keskusteluihin, kuten aktivismin ja taiteen yhdistelmän, tuominen instituutioiden suojelukseen tuntuu olevan täysin mahdotonta. Näyttelylinjauksiin ei yksinkertaisesti mahdu yhteiskunnallisuus kuin esim. lisääntyneen rasismin harmittelun muodossa. Yhteiskunnallisuus näyttelytuotannossa tarkoittaakin siis useasti asian tilan harmittelua ja huomion kiinnittämistä siihen, mutta varsinaiseen keskusteluun osallistuminen ja asian edessä toiminen ovat täysin pois suljettuja vaihtoehtoja. Kuraattori Nato Thompson peräänkuulutti Ihme-päivien puheenvuorossaan instituutioiden vastuuta ottaa julkisia poliittisia positioita uusliberalistisen politiikan ja hallinnon viedessä yhä enemmän tilaa valtioilta. Antti Majava huomauttaa luennossaan Keynes, taide ja talouden ihmiskuva , ettei ole sattumaa, että taidekenttä on joutunut uusliberalistisen hallinnon hampaisiin, sillä neoklassisen talousteorian ja taiteen vaalimien ihmiskäsityksien välillä on ristiriitoja. Suomalaisten taideinstituutioiden politiikka näkyy tällä hetkellä paljaimmillaan täydessä hiljaisuudessa, jolla he suhtautuvat ihmiskuvan ja yhteiskunnan muokkaamisen sellaiseksi, joka mahdollistaa lopulta myös itse näiden instituutioiden lopettamisen.
No, mitä institutionaaliselle melankolialle voi tehdä? Mitä voi tehdä tuntumalle, joka koostuu henkilökohtaisesta turhautumisesta ja kokemuksista sekä osittain artikuloiduista yhteiskunnallisista todellisuuksista ja poliittisesta kehityksestä? Voi tietenkin aina ajatella ja kokea, että henkilökohtaisesti olen kykenemätön toimimaan enkä omaa oikeanlaisia taitoja nykyisten instituutioiden kanssa toimimiseen, joten minun pitäisi lopettaa niistä haikailu. Miksi huolehdit ja jaksat kritisoida olemassa olevia taideinstituutioita? Mikset vain perusta omaa organisaatiota, jossa luot toimintamallin ja rahoitusmallin itse? Näihin kysymyksiin törmään aika-ajoin. Kuitenkin uuden toiminnan aloittaminen tuntuu vajoamiselta yhä syvemmälle liberaalin markkinoilla kilpailun ajatusmalliin, sillä usein uudet instituutiot/organisaatiot päätyvät vain kilpailemaan samoista rahoituksista ja toimintamahdollisuuksista kentällä jo olevien kanssa. Tämä vahvistaa vain taloudellisen hallinnan logiikkaa, eikä tuo mitään vaihtoehtoa taidekentälle ja laajemmin yhteiskuntaan. Franco Berardi ja Akseli Virtanen toteavat artikkelissaan Parvi/häiriö/mielivalta, että taloudellisella hallinnalla ei ole perustaa tai alkuperää, eikä mitään siitä itsestään erillistä päämäärää tai tarkoitusta. Kun toiminnalla ei ole perustaa, sen politiikka tai etiikka muuttuvat hyvin ongelmallisiksi.
Parina viime vuonna minulle on valjennut, että etiikka ei ole itsestään selvästi läsnä instituutioiden toiminnassa. Etiikkaa vastavoimana nykyiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle korostavat monet nykyajattelijat, esim. Alain Badiou penää paluuta etiikkaan pääasiallisena filosofisena mallina, jonka pohjalta yhteiskuntaan tuotetaan merkityksiä. Miguel Ángel Hernández-Navarro puhuu kuraattorin työhön kohdistuvista monista eettisistä vaatimuksista, näitä ovat instituutioiden vaatimukset, taideteosten vaatimukset ja yleisön vaatimukset. Kuraattorin työ koostuu hänen mukaansa loputtomasta neuvottelusta näiden vaatimusten välillä. Tässä prosessissa nämä vaatimukset eivät tule ikinä täydellisesti täytetyiksi vaan jäävät Simon Critchleyn näkemällä tavalla loputtomiksi eettisiksi vaatimuksiksi. Ehkäpä instituutioiden toiminnan näkeminen yrityksiksi loputtomasti vastata erilaisiin eettisten vaatimuksiin auttaisi niitä ylipäätänsä tuomaan etiikan toimintaan mukaan. Yksi näistä eettisistä vaatimuksista on taidekentän vapaiden toimijoiden vaatimus ymmärrykselle prekaarisista työskentelyolosuhteista, joita instituutiot ovat osaltaan edistämässä.
Viitteet:
Bruno Latour , Waiting for Gaia. Composing the common world through arts and politics . A lecture at the French Institute, London, November 2011 for the launching of SPEAP (the Sciences Po program in arts & politics), Science Po
Pirkko Holmberg, Säröjä uusliberalistiseen lumetodellisuteen eli kuinka kiitojuna pysäytetään?, Mustekala.info, 8.5.2013
Harri Mäcklin , Bingolista jäi tyhjäksi , HS, 9.5.2013
Franco Berardi ja Akseli Virtanen, Parvi/häiriö/mielivalta , Niin & näin, 3/2010
Miguel Ángel Herdández-Navarro, The Curator’s Demands: Towards an Ethics of Commitment , Manifesta Journal 12