Teksti: Matti Tuomela
Kuva: Katri Naukkarinen
Hyvinvointi on jokaisen moraalinen velvollisuus. Tämä on keskeinen teesi Carl Cedeströn ja André Spicerin teoksessa The Wellness Syndrome (2015), jossa he kritisoivat kulttuurissamme vallitsevaa hyvinvoinnin tavoittelua (2015, 1—4.) Hyvinvoinnista on tullut ideologia – kaikki, mikä ei edistä yksilön hyvinvointia, on tarpeetonta. Ilmiöön liittyy keskeisesti oletus, jonka mukaan ihminen on varustettu massiivisella piilevällä potentiaalilla, joka on mahdollista vapauttaa ja tulla siten täydemmäksi, onnellisemmaksi ja tuottavammaksi. Ajatus on, kuten Cedeström ja Spicer toteavat, viehättävä (2015, 12—14.) Ja kuten useiden kirjakauppojen hyllyiltä näkyy, ilmiö on onnistuttu tehokkaasti kapitalisoimaan self-help-kirjallisuudella, jota ovat kirjoittaneet maailmankuulut elämäntapavalmentajat, life-coachit, joille eittämättä maksetaan suuria summia myös live-esiintymisistä. Kukapa ei olisi valmis maksamaan löytääkseen sisäisen supersankarinsa? Talouslehti Forbesin vuonna 2012 julkaisemassa life-coacheja käsittelevässä lyhyessä artikkelissa on hyvä sivuhuomio siitä, miten life-coachien menestys on kulkenut osittain käsi kädessä finanssikriisin ja sen aiheuttaman yleisen epävarmuuden kanssa.
Niin&Näin-lehdessä viime juhannuksena julkaistu Ajatushautomoista innovaatiokumppanuuksiin -raportin (Huhtala&Syrjämäki&Tuusvuori, 2016) johdanto-osuus kietoo kiehtovasti ja poleemisesti yhteen hyvinvointi-ideologian, elämäntapavalmennuksen sekä positiivisen psykologian nousun kriittisen ajattelun alasajoon. Raportissa hyvinvointi-keskustelua keskeisemmäksi nousevat kuitenkin vastakkainasettelut sanojen ”positiivinen” ja ”kriittinen” välillä. ”Positiivista pöhinää” agitoiva kulttuuri ei ymmärrä kriittisyyttä minään muuna kuin lannistavana ja kaiken luovuuden tuhoavana pahana. Ajatushautomo-raportissa on tarkasteltu laajaa otantaa self-help-, yritysvalmennus- ja johtamisopaskirjallisuudesta ja havaittu, että kaikkia teoksia yhdistää niiden kielteinen suhtautuminen kriittiseen ajatteluun. Joko koko käsite ’kriittisyys’ loistaa poissaolollaan tai sitten sitä ei vain haluta ymmärtää harkitsevana, totuuteen pyrkivänä puntarointina (2016, 34—46.)
The Wellness Syndromessa kehotetaan suhtautumaan skeptisesti life-coachaukseen. Sen sanotaan palauttavan yksilöiden ongelmat takaisin heille itselleen. Valmentaja ei ole terapeutti, joka kuuntelee ja auttaa ”potilastaan”, vaan valmentaja tuputtaa ajattelumallia, jonka mukaan onnellisuus on oma valinta. Implisiittinen kääntöpuoli kyseiselle ajatukselle on tietenkin se, että tällöin kaikesta epäonnistumisesta saa pääsääntöisesti syyttää itseään (2015, 9—16.) Näkisin, että tämä yhdistettynä ympäristön vaatimuksiin ja paineisiin luo hyvät markkinat niille, jotka myyvät ihmisille takaisin heidän omia fantasioitaan. Vielä jos ajatellaan, että subjekti on eräällä tapaa singulaari, että mieli on rajaton, ei sillä rahastaminenkaan tunne rajoja. Voiko onnellisuus ja hyvinvointi koskaan saavuttaa absoluuttista maksimipistettä?
Kritiikittömyys, positiivisuus, hyvinvoinnista puhuminen ja ehkä myös kaikenlaisen semi-henkisyyden lisääntyminen nivoutuu osaksi politiikkaa, taloutta, kulutusta, käyttäytymistä ja sanalla sanoen kulttuuria. Hyvinvointivalmentajia on edellä mainituissa teoksissa syytetty esimerkiksi sosiaalisten suhteiden välineellistämisestä: niin ystävyyssuhteita kuin myös ihmisten oikeudenmukaista kohtelua perustellaan yksilön siitä saamalla hyödyllä. [1] Positiivisuus- ja hyvinvointiajattelussa etualalle nouseekin kerta toisensa jälkeen yksilön hyvinvointi. En näe mitään syytä sille, miksei taidekin imeytyisi osaksi samaa diskurssia. Taiteen äärelle kannattaa hakeutua, koska se palvelee yksilöä tarjoamalla tälle nautintoa, elämyksiä ja oivalluksia. Oivallukset voivat toki parhaimmillaan olla myös aidosti kriittisiä, mutta valitettavan usein se edellyttää jo lähtökohtaisesti saman arvomaailman jakamista teoksen tekijän kanssa. Yhtä kaikki puheet taiteen välineellistymisestä lienevät osaksi totta. En kuitenkaan usko, että kyse on niinkään teosten ominaisuuksista sinänsä, kuin siitä, minkälaisessa diskurssissa reseptio tapahtuu. Toki on myös taidetta, joka nimenomaan pyrkii hyvinvointivaikutuksiin ja sovellettavuuteen, mutta se ei ole tämän tekstin osalta olennaista.
Mitä tämä merkitsee taidekriitikoille, jotka katsovat ja kokevat teoksia ennen kaikkea ammatin, ei vain henkilökohtaisten elämysten, vuoksi – ja vieläpä esittävät niistä julkisia arvioita? Taidekritiikki ei välttämättä elä kukoistuskauttaan, ja tähän löytyy varmasti lukuisia syitä niin median, työmarkkinoiden, taidekentän kuin asenteidenkin osalta. Voisiko yksi syy kriitikoiden pinteeseen löytyä ’hyvinvoinnista’? Miksi kriittinen, rationaalinen ja asioita suhteuttava ajattelu koetaan epäkorrektiksi? Tässä esseessä lähestyn hyvinvoinnin ideologiaa kahden esityksen kautta. Näistä ensimmäinen osoitti, miten pitkälle ihmismieltä, sen primaarimpia puolia, voi tuotteistaa yksilöllisen hyvinvoinnin kustannuksella. Toinen esityksistä raastoi todellisuuden pintaa onnistuneesti ja palautti minut ajattelemaan hyvinvointituotannon piileviä mekanismeja. Lopulta ajatukseni palautuvat siihen, mikä kritiikissä koetaan niin vastenmielisenä.
R.I.P. Services
URB-festivaalien yhteydessä Alppitalossa esitettiin onemorequestion-kollektiivin teos R.I.P. Services, jonka avainkysymys oli, voiko kuolemalla tehdä voittoa. Stage-festivaaleilla esitetty Teater 90°:n näytelmä WunderKinder käsitteli työelämää, tarkemmin neoliberaalissa kontekstissa tapahtuvaa luovan luokan työtä. Näiden esitysten avulla voidaan hyvinvointi-ideologiasta rajata käsiteltäviksi joitain keskeisiä johdannaisilmiöitä. Samalla syy siihen, miksi hyvinvoinnin kohdalla ylipäätään voidaan puhua ideologiasta, saa pientä induktiiviseen päättelyyn nojaavaa tukea.
R.I.P. Services on moniaistinen esitys, joka osaltani tapahtui Alppitalossa kauniina loppukesän iltana. Esitystilaan saapuessa katsojilta takavarikoitiin henkilökohtaiset tavarat. Itse tila oli avara, laaja, valkoinen ja miltei tuskastuttavan kuuma (koska aurinko paistoi sisään suurista ikkunoista). Tilassa liikuttiin vapaasti. Lattiaan oli merkattu tasainen joukko suorakulmioita, jotka esityksen teeman myötä assosioituvat hautapaikkoihin. Keskellä huonetta oli valkokangas, johon projisoitiin kuvaa tuulivoimalasta. Näin hautausmaa kaikkine merkityksineen mieltyi osaksi energiantuotantoa. Yhdellä seinällä, ikkunoiden alla, oli kuulokkeita, joiden ääniraidat käsittelivät kuolemaa: miten se on kaikille tasapuolinen tilastollinen fakta. Lopulta esiintyjät vetivät yleisölle meditatiivisen harjoitteen, joka johdatti ajattelemaan kuolemaa ja sen vääjäämättömyyttä. Kesken esitykseen osallistumisen katsojia pyydettiin henkilökohtaiseen haastatteluun, jossa selvitettiin katsojan suhtautumista kuolemaan. Tulokset sai esityksen jälkeen mukaansa ja testi vaikutti erittäin huolella laaditulta. R.I.P Servicen loppupuolella juju alkoi hahmottua: kyseessä oli eräänlainen myyntipuhe. Olimmekin kokemassa fiktiivistä mainosta, jossa meille kaupattiin (esityksen nimen mukaisesti) palvelua, joka tekisi kuolemastamme mahdollisimman miellyttävän kokemuksen.
Miten R.I.P. Services osallistuu hyvinvointikeskusteluun? Selvästikin se edustaa mustaa huumoria tehdessään kuolemasta bisnestä. Teoreettisessa mielessä esitys pyrkii paikkaamaan Michel Foucault’n (1926-1984) biovalta-käsitteen jättämää porsaanreikää. Biovallalla viitataan yksinkertaistetusti vallan kykyyn kurinalastaa yksilön ruumis tuottavaksi. Toisaalta tähän liittyvät makrotasolla väestön kontrollointi, instituutiot ja hierarkiat. Helppo esimerkki biovallan mekanismista on oikeuslaitos: rikollisia ei enää teloiteta, vaan heidät pyritään ”parantamaan”, tekemään yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi – eräällä tavalla siis vallan palvelijoiksi. Kuolema taas on, kuten Foucault asian ilmaisee, vallan raja. Kuollut ruumis ei ole tuottava. Tässä mielessä kuolema on rikos valtaa vastaan. Kapitalismi edellyttää biovaltaa, joka järjestää elämän tuottavaksi (1976, 99—106.) R.I.P. Services, kenties myös yleisenä kulutuskriittisenä kommenttina, vitsailee ajatuksella, että juuri tuon valtaa pakenevan rajan, elämän ja kuoleman rajan, voisi tuotteistaa.
Suhteessa hyvinvointikeskeisyyden lieveilmiöihin R.I.P. Services tarjoaa kiinnostavia paralleeleja ja kyseenalaistuksia. Jo pelkkä ajatus ”hyvästä” tai ”paremmasta” kuolemasta on sarkasmia nykykulttuuria kohtaan. Esitys propagoi väitettä, jonka mukaan kuolema pelottaa, koska siihen liittyy niin paljon asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, kuten esimerkiksi häpeä alleen laskemisesta kuoleman hetkellä. Samalla esitys kysyy: entä jos voisit vaikuttaa? Fiktiivinen palvelu, jota esitys markkinoi, muistuttaa tässä mielessä life-coachien palveluja: tuote, jota se myy, on ostajassa itsessään, se pitää vain ottaa hallintaan, ”tarttua kiinni, päättää itse”. Hyvää kuolemaa tarjoavan palvelun lähtökohtana on ostajan kuolemanpelko. Se ei kuitenkaan pyri poistamaan kuolemanpelkoa, vaan tarjoamaan erilaisia palveluja sen hillitsemiseksi. Jälleen kerran mielen tila on ääretön: voiko kuolemaa koskaan täysin hyväksyä? Jos ei, voidaan sillä rahastaa loppuun saakka. Elämäntapavalmennuksen periaate on sama, mutta käänteisessä merkityksessä: maksua vastaan yksilöä kannustetaan saavuttamaan hänessä itsessään piilevä teho tai onni tai minkä tahansa. Mutta missä ovat näiden niin kutsuttujen potentiaalien lakipisteet?
R.I.P. Servicessa kuluttajan ostotarve on ilmeinen: kaikki kuolee joskus. Se kytkeytyy myös osaksi hyvinvoinnin ohjaamaa kuri- ja kontrolliyhteiskuntaa. Aktiivisuusrannekkeet, sykemittarit ja miljoonat urheilusuorituksia mittaavat applikaatiot ovat hyvinvoinnin oheistuotteita, jotka tarjoavat apua ruumiin kurinalaistamiseen. Oman itsensä tutkiminen ja suoritusten mittaaminen ovat nekin mainioita esimerkkejä paitsi subjektiin kohdistuvasta biovallasta myös siitä kuinka tuotamme dataa itse itsestämme. Luonnollisesti nettisivujen ja applikaatioiden yksilöistä tekemät tiedonkeruut ovat osa prosessia, joka pyrkii kapitalisoimaan itse harjoittamaamme tiedontuotantoa. Yhtä kaikki työ, oman itsensä tarkkailu ja siitä johdettava itsekuri ovat asioita, jotka ainakin useiden urheiluun ja painonhallintaan keskittyvien televisio-ohjelmien mukaan edeltävät hyvinvointia. Taannoin alkoi televisiossa pyöriä sarja, jossa maankuulu hyvinvointivalmentaja Jutta Gustafsberg auttaa tukevavartaloisia ihmisiä toteuttamaan unelmiaan, kuten poliisikouluun pääsyä tai uskallusta esittää omaa musiikkiaan yleisön edessä. Avain unelmien saavuttamiseen on tässä(kin) tapauksessa kovalla työllä laihduttaminen. R.I.P. Services -esityksessä tehty kuolemanpelkotesti liittyy mielestäni olennaisesti juuri tähän itsetarkkailun, -kurin ja -kontrollin trendiin. Omalla kohdallani testitulos osoitti, että pohdin kuolemaa epänormaalin paljon ja että minun pitäisi mahdollisesti hakeutua terapiaan tai jotain. Esityksessä esiintynyt mies mainosti yleisölle, että palvelu on räätälöitävissä juuri itselle sopivaksi: palvelun ostajasta kerätään tietoa, jotta hänelle voidaan tarjota (leikkisästi) hänen unelmiensa kuolema.
WunderKinder
Työelämän raadollisuuteen keskittyvä WunderKinder-esitys tarjoaa hyvän alustan kritiikittömyyden pohtimiselle. Niin ikään sairaalloisen kliinisessä toimistoympäristössä tapahtuva näytelmä esitteli katsojille maailman, jossa loisteputket eivät koskaan himmene. Esityksen sisäinen tapahtuma-aika saattoi olla mitä tahansa tunnin, kvartaalin tai vaikka kymmenen vuoden välillä. Jotkut tuttavani ovat kuvailleet esitystä ymmärrettävästi jopa ahdistavaksi. Itselläni ahdistuksen ylitti esityksen visuaalisuuden, tekstin, äänen ja koreografian tarjoama oivallusten ilo. WunderKinderin näyttelijöiden kasvoilla oli ihonväriset naamiot ja heidän puheensa tuli suoraan nauhalta. Helsingin Sanomien arviossa esityksen hahmojen fyysistä olemusta verrattiin osuvasti Sims-pelisarjan hahmoihin. Esityksen varsinaiset tapahtumat olivat lähes kehämäisiä. Joukko luovan luokan arkkityyppejä yritti kehitellä työntekoon kannustavia ilmauksia. ”Work hard and be nice to people” luki käsiohjelman kannessakin ja on nasevuudessaan yksi esityksen mieleenpainuvimmista repliikeistä. Toimistoon saapui aika ajoin harjoittelija, joka palautesyklin seurauksena päätyi itsemurhaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota. Ainoastaan siivooja korjasi kyllästyneenä ruumin pois.
WunderKinder (2016)
Pelkästään esityksen formaalien piirteiden suhteesta nykykulttuuriin voisi kirjoittaa esseekokoelman. Lähtökohtaisesti esitys näyttäisi kritisoivan neoliberaalia työelämää ja tekeekin sen onnistuneesti. Se myös palautti mieleeni Pirjo Ståhlen artikkelin “Itseuudistumisen dynamiikka – Systeemiajattelu kehitysprosessien ymmärtämisen perustana” (2004). Systeemiteorioita käsittelevä teksti antaa hyviä eväitä yhteiskunnalliseen ja kulttuurikriittiseen pohdintaan. Tekstissä esitellään muun muassa biologiasta peräisin olevaa autopoieettista eli itse itseään tuottavaa systeemiä, jonka perustavana ajatuksena on, että sekä itse systeemi että sen rajat muodostuvat suhteista ja vuorovaikutuksesta. Komponentit muodostavat siis kokonaisuuden ja kokonaisuus komponentit. Sosiaalisessa katsannossa autopoieettisen systeemin suhteet ja vuorovaikutus ovat systeemin jäsenten välistä kommunikaatiota, joka myös määrittelee systeemin rajat. Systeemiin kuuluminen edellyttää vuorovaikutusta sen kanssa, mikä tarkoittaa, että systeemin jäsen muuttaa systeemiä samalla kun systeemi muuttaa itse jäsentä. Systeemi ei tuota staattista olemista, vaan jatkuvaa prosessia ja uudistumista, jonka avulla se pitää itseään kasassa. Tiedetäänhän, että lähtökohtaisesti kaikki systeemit ovat hajoamistilassa, matkalla kohti entropiaa (2004, 237—241.)
Autopoieettista systeemiä epävakaamman, itseorganisoituvan systeemin toiminta perustuu sen kykyyn tuottaa ja vähentää entropiaa. Tässä yhteydessä entropia merkitsee näennäisen hyödytöntä informaatiota, joka ajaa systeemiä tasapainottomaan tilaan. Iteraatio on vaihe, jossa systeemi käsittelee hukkainformaatiota. Sosiaalisessa systeemissä tämä merkitsee informaation pohjalta käytävää dialogia. Ennen pitkää saavutetaan bifurkaatiopiste, jossa valtaosa käsitellystä informaatiosta on poistettava, jotta systeemi palautuisi tasapainoon. Usein kyseessä on monelle tuttu kill your darlings -tilanne, jossa myös hyvääkin informaatiota on poistettava, jotta uusi asia kirkastuisi. Ståhle vertaa luovaa työtä ja aivoriihiä itseorganisoituvaan systeemiin: ensin ”brainstormataan” ideoita, sitten keskustellaan ja lopuksi tehdään päätöksiä (2004, 229—237.)
WunderKinderissä on monia systeemiteorioiden piirteitä, osin siksikin, että kyseiset teoriat ovat olleet keskeisessä osassa organisaatioiden kehitystä. Tasapainoskootterilla kaarteleva nuori aikuinen heittää ilmoille työntekoon motivoivia sloganeja ja yrittää hoitaa sosiaalisen median näpräämiset samalla. Joogahetkeä muulle tiimille pitävä työpari ”ottaa kopin” ideasta ja pyörittelee sitä hetken. Harjoittelijan ideat eivät herätä innostusta, ne eivät ”resonoi” muissa. Yksi työntekijöistä potee muuten vain jatkuvaa väsymystä. WunderKinder on kuin loputon aivoriihi: pelkkää entropian tuotantoa ilman päätöksiä, ilman bifurkaatiota. Systeemi, jonka pitäisi toimia itseorganisoituvasti, toimiikin autopoieettisesti, tuottaen vain omaa olemassaoloaan. Mielestäni juuri tämä piirre laajentaa WunderKinderin konttoriparodiasta koko länsimaista kulttuuria syväluotaavaksi kuvaksi. Loppujen lopuksi kukaan ei tee mitään: ihmiset vain elävät työtään, määrittelevät itsensä työn ja sitä estetisoivan kielen kautta. Ehkä jotain tämän tapaista Jon McKenziekin hahmotteli kirjassaan Perform or Else (2001) ennustaessaan, että esitys, performance (ymmärrettynä myös suorituksena/ suorittamisena) tuottaa uudenlaista subjektia aikaisemman kuri-subjektin tilalle. McKenzieläinen subjekti ei ole stabiili vaan pikemmin fragmentaarinen, virtuaalinen ja hajautunut (2001, 17—19.) Tätä ovat myös WunderKinderin subjektit.
Ilon kautta
WunderKinderin ehkä mieleenpainuvimmassa kohtauksessa yksi henkilöistä pitää motivaatiopuhetta itselleen ja yleisölle. Hänellä on kädessään Steve Jobsin elämänkertakirja ja hän selittää kuinka Jobs oli visionääri, joka ”rikkoi sääntöjä”. Koko Jobs-oodin tärkein viesti tietenkin oli, ettei koskaan pidä kuunnella mitä muut sanovat. Jobs ei uskonut kriitikoita, vaan hän uskoi itseensä. Hän toteutti visiota sinnikkäästi ja muutti maailman, teki siitä paremman kuin kukaan koskaan. Tämä on se mantra, jolla WunderKinderin yksilöt piiskaavat itseään ja toisiaan, ja sen myötä palaamme tekstissä takaisin positiivisuuden ja hyvinvoinnin ilmiöihin.
Positiivisuuden lähtökohtia ovat vaikeudet. Suomi on talousvaikeuksissa. Kaikki on sic vaikeuksissa. Vaikeuksien voittamiseksi tarvitsemme sankareita, visionäärejä, tsemppaajia, lohduttajia, rohkeita ja hyviä tyyppejä; ihmisiä, jotka ”painavat huolella duunia ja ovat kivoja kaikille”. Me emme tarvitse valittajia, pummeja, työkyvyttömiä, heikkoja, sairaita emmekä varsinkaan kriitikoita, ilonpilaajia.
Ei ole vaikea jakaa edellä olevaa listaa karrikoidusti tuottavien ja ei-tuottavien yksilöiden kuvauksiin. Pahoinvointi ja kurjuus assosioituvat paitsi tuottamattomuuteen, ja tuottavien yksilöiden taakkana olemiseen, myös heidän työnsä väheksymiseen, siis suoranaiseen mulkkuuteen. Kaiken tämän vastakohtana on tietysti terve, hyvinvoiva ja tuottava ihminen. Niin sanottu hyvä tyyppi. The Wellness Syndrome tarkentaa kritiikkinsä juuri tähän tendenssiin siteeraamalla filosofi Alenka Zupancicin mietteitä hyvinvoinnista moraalisena velvollisuutena. Zupancic käyttää termiä bio-moraali puhuessaan siitä, kuinka nykykulttuurissa fyysistä ja psyykkistä hyvinvointiamme arvotetaan moraalisesti. Onnettomuus ja negatiivisuus nähdään moraalisina vikoina. Zupancicin mukaan näin päädytään ajatteluun, jossa pahoinvoiva ihminen on paha, kun taas hyvinvoiva ihminen on hyvä (2015, 4—6.) Tämä tuntuu osittain jopa vastaavan McKenzien subjektikäsitystä. Eräällä tapaa sama asetelma on ollut kuitenkin olemassa jo vuosikaudet: melko usein nimenomaan supersankaritarinoissa antagonistit ovat käyneet läpi tuskaisen kokemuksen, josta he yhä kärsivät, ja ovat siksi pahoja ja katkeria. Samaten protagonisti on usein myös kiirastulensa läpäissyt, mutta hänen tuskansa on jalostunut hyvyydeksi eli hän on päässyt siitä yli ja haluaa siksi auttaa muita. Hyvis menee eteenpäin.
Startup on pyhää. Yrittäjä sijoittaa suuret summat life-coachaajaan, joka herättää hänessä uinuneen supersankarin. Illat ahmitaan johtajuudesta kertovaa self-help-kirjallisuutta. Kun innovaatio lopulta keksitään, viimeisin asia, mitä halutaan kuulla, on kritiikki. Itse asiassa usko omaan visioon on niin luja, ettei se kaipaa edes mitään järkiperäistä tulkintaa tai puntarointia. Yrityksestä saa puhua vain “haippaamalla”, ettei tule vahingossa osoittaneeksi kateutta. Jollain tavalla nykytilanne muistuttaa systeemiteoriasta juonnettua aivoriihtä. Heitellään ideoita ja rahoitetaan niitä. Huonoja yrityksiä ei ole ennen bifurkaatiopistettä, jonka kuluttajat ennen pitkää määrittelevät. Tässä mielessä kriittisyys häiritsee markkinavoimia, mikä tekee siitä olemuksellisesti epätuottavaa, “älä osta”.
Ja sama pätee taidekritiikkiin. Hyvinvointi-ideologiassa ja niin kutsutussa luovassa taloudessa taiteen arvostus on ennen kaikkea luovuuden arvostamista. Taitelijat tekevät siistejä juttuja, jotka kiillottavat maiden ja kaupunkien brändejä eli tuottavat immateriaalista arvoa. Taideteos itsessään on vain luovuuden muistomerkki. Tärkeintä on, että jotain uutta syntyi, kenties jotain innovatiivista. Taiteen pariin hakeudutaan, koska se ruokkii mieltä ja kannustaa näkemään maailman uudella tavalla. Vähän kuten Steve Jobskin näki. Tällä tavoin taidekokemus välineellistyy osaksi yksilön oman edun tavoittelua – jota tietysti perustellaan sankarimaisesti halulla auttaa muita. Ja jälleen kriitikko on liemessä. Taiteen harkitseva ja analyyttinen pohtiminen on luotaantyöntävää, koska se sivuuttaa siitä olennaisimman: luovuuden – sen että joku keksi jotain. Joku edes yritti jotain.
Hyvinvointi edeltää menestystä – häviäjät ovat pahoinvoivia kriitikoita.
Tunteet ovat aitoja – harkinta teennäistä.
Luovuus synnyttää, kriittisyys tappaa – pahimmillaan siihen riittää veltompikin analyyttisyys, aivan kuten ajatushautomoraportin synkkä näkemys antaa ymmärtää. Murhanhimoisten kriitikoiden on kuitenkin pysyttävä lujina, etteivät he positiivisuuden ahdistamina ala liiaksi valikoimaan teoksia, joista kirjoittavat. Vaara on olemassa sikäli kun freelancerit voivat itse päättää, mitä arvioivat. Pahimmillaan ilmiö vähentäisi taiteen monimuotoisuutta ja vaientaisi fiaskot, joista olisi joskus voinut tulla uusia sankaritarinoita siitä kuinka joku jossain kriitikoista huolimatta uskoi kaistapäisesti itseensä… Pitäähän tulevienkin sukupolvien päästä mehustelemaan kriitikoiden erehtyväisyydellä.
Ei ole lainkaan epäoleellista kysyä, mitä vikaa on hyvinvoinnissa. Hyvinvoinnissa ei ole mitään vikaa. Eikä hyvinvointivaltion ideassa. En myöskään epäile, etteikö moni itseään valmennuttanut tai self-helpiä opiskellut kokisi hyvinvointiaan aidoksi, varmasti kokevat. Konflikti on itse asiassa hyvin klassisessa yksilön ja rakenteen välisessä ristiriidassa. Hyvinvointia yksilön omalle vastuulle sysäävän bio-moraalin tai hyvinvointi-ideologian päämäärä on yksilön epäpolitisointi ja tuottavuuden lisääminen. Omassa hyvinvoinnissaan joogaava hyvä tyyppi ei voi sietää sanaa ”rakenne”, koska ei usko, että hänen hyvinvoinnillaan voisi olla mitään yhteyttä jossain muualla tapahtuvaan pahoinvointiin puhumattakaan siitä, että hän olisi osa jotain ulkoa käsin analysoitavissa olevaa poliittista kokonaisuutta. Mutta ehkä kaikessa on kyse juuri siitä: systeemin ylläpidosta, sen autopoieettisuudesta. Ehkä positiivinen pöhinä onkin valkoista kohinaa, jota voimistetaan, jottei seinän takaa kuuluva maailman parku häiritsisi.
Alaviite
[1] Katso esim. Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin s. 150-154.
Verkkolähteet
Huhtala, Hannele & Syrjämäki, Sami & Tuusvuori, Jarkko S. 2016. Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin – tapaus Filosofian akatemia – Raportti uusimmasta valmennuskonsultoinnista ja julkisen järjenkäytön ohentuvasta kriittisyydestä. Tampere: Niin&Näin verkkoteksti.
http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/syn_publication/files/ajatushautomoraportti-netn-2016.pdf
Ståhle, Pirjo 2004. Itseuudistumisen dynamiikka: Systeemiajattelu kehitysprosessien ymmärtämisen perustana. Teoksessa Sotarauta, Markku & Kosonen, Kati-Jasmin (toim.) Yksilö, kulttuuri, innovaatioympäristö – Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan. Tampere: Tampere University Press ja tekijät, 222-255.
http://uta32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/94597/yksil%C3%B6_kulttuuri_innovaatioymp%C3%A4rist%C3%B6_2004.pdf?sequence=1
Painetut lähteet
Cedetström, Carl & Spicer, André 2015. The Wellness Syndrome. Cambridge / Malden: Polity press.
Foucault, Michel 1998 (1976, 1984). Seksuaalisuuden historia. Suomentanut: Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.
McKenzie, Jon 2001. Perform or Else – From Discipline to Performance. New York: Routledge.
Esitykset
WunderKinder.
Käsikirjoitus: Johannes Ekholm.
Ohjaus: Anni Klein.
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo feat. Tatu Nenonen.
Skenografia: Laura Haapakangas ja Kristian Palmu.
Tuottaja: Annina Blom.
Näyttämöllä: Edith Holmström, Gogo Idman, Robert Kock, Iida Kuningas, Markus Riuttu
R.I.P. Services
Taiteellinen johto, käsikirjoitus, esitys: Joonas Lahtinen
Dramaturgia, käsikirjoitus ja tuotanto: Luzie Stransky
Esitys, käsikirjoitus: Mikko Niemistö
Tila-, valo- ja äänisuunnittelu: Eero Erkamo
Esitys: Jukka Heiskanen, Tanja Turpeinen, Harald Jokesch (videolla), Esther Csapo (videolla)